Mie seikkailin tossa perjantaina. Seikkailu oli pitkä ja hikinen ja siihen liittyi myös huutava lapsi, miltei kylmyydestä pois tippuvat varpaat, märät hanskat, pyllistelyä, ähinää, lunta täynnä olevat housut, kiduttavaa kylmyyttä ja paaaaaljon mätäneviä kuolleita.
Kävin hautausmaalla. Reissu oli juuri niin leppoisa, kuin alusta voi päätellä. Yleensä ihmiset vain piipahtavat hautuumaalla, jättävät tervehdyksensä haudalle ja poistuvat. Minun ja ystäväni hautausmaakeikka oli hieman erilainen.
Olin viimein ottanut selvää Lauran hautapaikasta. Minun on pitänyt tehdä niin jo pidemmän aikaa ja viimein sain asian hoidettua. Koska olin lähdössä loppuviikosta pikavisiitille Kotkaan, ajattelin mahduttaa hautausmaareissun siihen samaan syssyyn. Laura kun on haudattu Parikan hautausmaalle Kotkaan. Jotenkin ajattelin, että pääsen hyvästelemään Lauran vasta sitten, kun näen hänen hautansa. Konkreettinen ja viimeinen todiste siitä, että hän on ihan oikeasti kuollut, eikä tule enää takaisin.
Niinpä odotin perjantaista hautausmaalla käyntiä kovasti. Myö oltiin ystävän kanssa jo suunniteltu, että otetaan minun kummivauva rattaisiin ja idyllisesti kävellään hautausmaalla ja vauva saa siinä pienet unet raittiissa ilmassa samalla. Ja niinhän me sitte mentiin. Parkkeerattiin minulla lainassa oleva auto ja katsottiin kartasta osasto 6, jossa haudan pitäisi olla. Se näytti olevan hautausmaan toisessa päässä. Sinne siis.
Koska siellä hautausmaalla (ja koko Kotkassa yleensäkin) oli aika paljon enemmän lunta, kuin esimerkiksi täällä Helsingissä, olin vähän alipukeutunut. Kunnon lapikkaat ja toppatakki olisivat olleet poikaa, mutta yllättäen sipsuttelin onnettomissa nahkanilkkureissa ja villakangastakissa. Vauvalle otettiin mukaan pelkät matkarattaat ja lapsiparka väpisi puutteellisesti auratulla hautuumaakäytävällä istuimessaan, kuin kiisseli.
Osasto 6 tuli vastaan ihan liian äkkiä. Silmistäni rupesi vuotamaan vettä. Puristin toisessa kädessä suurta ruusua, toisessa muovikassia, jossa oli kynttilä ja tulkkarit. Laskin, mikä on rivi seitsemän ja astuin miltei polveen ulottuvaan hankeen. Sydän hakkasi, en yhtään halunnut sitä lopullista todistetta Lauran kuolemasta. Toisaalta halusin jo kovasti päästä jättämään tervehdykseni. En löytänyt hautaa. Haravoin loputkin rivit. En löytänyt oikeaa hautaa.
Kiroilin kovasti. Ihmettelin, jotta mitähän helvettiä. Samoin ystäväni oli ymmällään. Koska osa kivistä oli lumen peitossa, rupesin lapikoimaan lunta niiden päältä ja odotin sydän (ja nyt jo käsikin) kylmänä, koska hangen alta paljastuu Lauran nimi. Ei paljastunut. Ystävänikin rupesi haravoimaan hautarivejä. Välillä kummivauva jäi ihan yksin ja rupesi parkumaan, kun ei enää kuullut ääniämme. Välillä minä rullutin lasta rattaissa huonosti auratulla kävelytiellä ja ystäväni kaivoi hautakiviä esiin pyllistellen ja kaivaen molemmilla käsillään, kuin koira. Silmistäni ei enää vuotanut vettä, enkä puristanut ruusua, vaan olin valmis ruuttaamaan sen jonkun perseeseen ja poistumaan koko hiivatin hautuumaalta ja vähän äkkiä. Housuni tursusivat lunta ja haudankaivuukäteni oli jo ihan jäässä ja sormikas märkä.
Sitten ystäväni keksi, että soitetaan sinne seurakuntaan, mistä alunperin sain tiedon hautapaikasta. Soitin sinne. Tarvitsemani ihminen oli varattu. Soitin monta kertaa. Ei vastausta. Olin todella näreissäni ja kiroilin, jotta on se nyt vittu soikoon kumma, kun ei seurakunnastakaan saa apua. Vannoin, että tämä on tasan viiminen kerta, kun vaivaan ainuttakaan seurakuntaihmistä. Onneksi sain viimein oikein mukavan rouvan puhelimen päähän ja kysyin hautapaikkaa uudelleen. Sain samat tiedot, mitkä minulla jo olikin. Kitisin, että kun ei sitä hautaa ole täällä ja lupasin sitten nöyränä vielä etsiä. Menin takaisin hankeen ähisemään ja kävimme ystävän kanssa vielä kerran läpi koko osaston (ja vähän viereistäkin), kunnes olimme tonkineet sen ihan järkyttävään kuntoon. Oli pakko lähteä. Vauva oli nälässä ja minä uhkasin jäätyä vetimissäni.
Koska noin puolitoista tuntia kestänyt haudankaivuumme oli saanut jotensakin jo aika koomisia piirteitä, en ollut niin ahdistunut siitä, ettei hautaa löytynytkään. Aloin itseasiassa olla aika vakuuttunut siitä, ettei paikalla välttämättä ole hautakiveä tai jotain. Jätin Lauralle tarkoitetun ruusun muistomerkille, joka oli aikoinaan pystytetty kaikille johonkin haudatuille ihmisille. Johonkinhan Laurakin oli ollut pakko haudata! Ajattelin mielessäni, että tulen takaisin lumen sulettua ja sitten löytäisin paikan ihan varmasti.
Ystäväni halusi käydä vielä mumminsa haudalla uurnalehdossa. Kävelimme sinne, mutta koska ystäväni jäi tonkimaan hautaa ja siivoamaan sieltä roippeita, kehotti hän meitä jo vauvan kanssa menemään autolle. Lähdin kärräämään vauvaa parkkikselle. Pääsin autolle ja vilkaisin vielä vieressä töröttävää karttaa. Silmäni sattuivat uurnalehdon kohdalle. Satuin ihan vaan sattumalta huomaamaan, että sielläkin on osastot. Sitten huomasin, että uurnalehdossakin on osasto 6. Menin lähemmäs katsomaan. Kyllä, uurnalehdossa on osasto 6, rivi 7, paikka 163. Olimme tonkineet väärässä päässä hautausmaata. Voi jumalauta. Otin vauvan ja kipitin takaisin uurnalehtoon.
Ystäväni tuli minua vastaan ja kerrottuani vallitsevat faktat katsoi minuun varsin epäuskoisesti. Suunnistin oikeaan suuntaan ja näin Lauran haudan jo kaukaa. En enää hakenut Lauralle tarkoitettua ruusua sieltä kaikkien johonkin haudattujen ihmisten muistomerkiltä, mutta pääsin laittamaan kynttilän haudalle. Pääsin näkemään sen viimeisen todisteen siitä, että Laura on oikeasti kuollut, eikä tule enää takaisin. Sain itkeä itkuni ja sanoa Lauralle nuku hyvin. Itkin vielä vähän ystävänikin kainalossa ja nauroin sitten silmät kyynelissä sitä, miten olimme tonkineet ja pyllistelleet ties miten kauan ihan väärässä paikassa ja jättäneet jälkeemme aikamoisen sotkun.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Reissun seurauksena tosin pelkäsin joutuvani varvasamputaatioon ja vauva oli niin nälissään, että söi kuin hullu ja laattasi sitten hassusti ruiskien.
Vaikken olekaan uskovaista sorttia, haluaisin ajatella, että Laura näkee minut jostain ja nauraa, kun minoon niin tollo.
