...että vihaan näitä idioottipäiviä ja -hetkiä. Tunnen joskus itseni niin pässiksi, että ranteiden riipiminen kertakäyttöveitsellä ja -haarukalla tuntuu vain armahdukselta. Itku kuplii kurkussa ja painaa rintaa, muttei tule ulos. Surettaa, kaduttaa ja harmittaa. Epätoivo on ensimmäisenä ja itsesääli tulee hyvänä kakkosena.
Onko se niin, että joskus ihan oikeasti on vain rohkeempaa luovuttaa?
Miehet. On ne outoja. Mikä niitä vaivaa? Miksi ne on niin epäkäytännöllisiä ja haluttomia? Miksi niihin ei voi luottaa? Miksi niillä on oikeus nyrjähdellä aivojensa käskyistä ihan miten sattuu? Miksi niiltä ei voi odottaa itsensä hallintaa ja kykyä sitoutua tilanteisiin?
Miksi miehet saa kerta toisensa jälkeen naiselle olon, että nainen on pelkkä kävelevä sukupuolielin, joka sekään ei sitten kelpaa, kuin silloin tällöin? Mistä on syntynyt myytti miehen hillittömistä haluista ja naisen kyvystä sekoittaa miehen pää totaalisesti? Miksi miehellä on oikeus muuttaa mieltään sata kertaa ja olla seisomatta minkään takana? Miksi mies saa ryypätä, sarjatulittaa kaiken maailman akkoja pikaviesteillä, huidella pitkin kyliä, viettää 100% ajastaan kavereiden kanssa ja nauraa naiselle niska kenossa? Miksi mies rassaa tietokonetta, autoa tai pallejaan mieluummin, kuin naista?
Miksi miehelle riittää sadasosa siitä, mistä nainen haaveilee?
Hmm... Istun kotona aika ristiriitaisissa tunnelmissa. En oikein tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa.
Ensinnäkin. Minoon vieläkin vähän kipiä. En kuitenkaan tiedä, olenko niin kipiä, että minun tulisi jäädä huomenna kotiin. Olen pohtinut tätä sunnuntaista asti ja sillä välin olen saanut työni hoidettua hukkumatta räkään tai (ainakaan toistaiseksi) kakomatta ysköksiä kenenkään päälle. Näin ollen menen varmaan huomennakin töihin ja parantelen itseäni kiltisti sitten seuraavina kahtena vapaapäivänä. Se siitä.
No mutta sitten. Laihtuminen. Kyllä, minusta on sulanut silavaa ihan kivasti ja sain siitä tänään kommenttia, joka...jätti minut hieman epämääräiseen tilaan. Työkaveri siunaili, kun olen vieläkin yskäinen ja pitäisköhän mun olla ennemmin kotona ja sanoi sitten, että "sä oot ihan tollai menny kasaan". Olin ihan että mitä hittoa. Kasaan? "Joo, kun sä oot pienentyny kauheesti". Sanoin, että se on ollu tarkoituskin ja että olen laihtunut ainakin kymmenisen kiloa. "No joo, ja sit sinoot jotenki pienentyny kokonaan ja lyhentynykki ja menny ihan rusinaks". Rusinaksi? Kasaan? Apua. Mitä tohon nyt sit sanoo?
Olen kasassa oleva rusina. Great, otetaan sille!
Sillon, kun vielä poltin (paljon), sain aina pienimmänkin flunssan perään muhkean ärsytysyskän, johon auttoi vain tupakka ja sekin varsin vähän aikaa kerrallaan. Yskän aikana tuli poltettua ihan huikeita määriä. Luulin silloin, että yskä oli tupakan ansiota, koska poltin yleensä kipeänäkin. No, Maija luuli vähän väärin. Vaikka poltan hyvin, HYVIN vähän ja satunnaisesti nykyisin, sain influenssan perään hillittömän yskän. Olen yskinyt viime päivät kiihtyvään tahtiin ja toivon totisesti, että tämä on jo jäävuoren huippu tai joudun puremaan ranteeni auki.
Menin tänään töihin, koska en jaksanut enää maata ja olo oli pientä yskää ja kurkkukipua ja nuhastusta lukuunottamatta ihan ok. Lounasaikaan töissä sain välillä jo aika koviakin yskänpuuskia. Tein pikkuhiljaa hommani loppuun ja istahdin keittiöön. Yskimään. Istuin ja yskin varmaan tunnin. Tulin kotiin kolmen maissa ja sen jälkeen olen yskinyt. Lisäksi olen yskinyt. Ja hei muistinko mainita, että olen myös yskinyt. Ihan kiva juttu muuten, mitä nyt vähän yskittää.
Olen yrittänyt olla yskimättä. Olen ryystänyt yskänlääkettä (ei mitään vaikutusta). Olen imenyt posket lommolla jos jonkin sortin pastillia. Ja kyllä, olen valmis imemään vaikka naapurin Eskon mummon peräpukamaa, jos tämä yskä sillä lähtee. Olen myös yskinyt. Mitä luultavammin niin paljon, että naapurini suunnittelevat tälläkin hetkellä tappamistani mahdollisimman kivuliaasti, koska aika iso osa yskimisestäni kuullostaa ihan karjumiselta. Olen vääntänyt itkua. Olen juonut kuppikaupalla teetä ja litrakaupalla kylmää vettä. Olen säälinyt itseäni yhdestä jos toisestakin näkökulmasta ("voi Maijaa kun sillä on kova yskä" tai "voi Maija-parkaa kun se allergisoitui sille hyvälle yskänlääkkeelle" tai "voi Maiskua. AINA sillä on jotain pielessä").
Lämmin ja pitkä suihku auttoi vähän. Istun kylpytakissa kirjoittamassa, enkä uskalla kunnolla liikkua, ettei tämä ihana yskätön lumous rikkoudu. Olen yskinyt niin kovin, että minua sattuu vatsalihaksiin (mulla OIKEASTI on sellaiset, ne on vaan hyvin piilossa) ja maha tuntuu muutenkin pahalta, silmät verestävät, kurkku on kipeydessään taantunut paaaaljon, niska ja hartiat jumittavat, otsalohkosta tuntuu pyrkivän joku ulos lekalla, naama on punainen ja nuhakin pahentunut takaisin parin päivän takaiseen.
Mutta juuri nyt minua ei yskitä. Ihanaa. Nyt olis varmaan hyvä hetki mennä kauppaan, mutta sekin olis kauheen paljon houkuttelevampaa, jos tietäis, ettei tarvi varastaa rahanpuutteessa tarvitsemiaan tavaroita. Hitto.
Yksi mahdollisesti vielä tarttuvassa tilassa oleva influenssa tarjolla, ei kukaan haluis? Ollaan viihdytty yhdessä jo alkuviikosta asti ja koska alkuhuuma on nyt haihtunut, alan pikkuhiljaa kyllästymään. Tarjokkaita? Kaupanpäälle muutama pillerirasia, pari tuliterää ja taatusti korkkaamatonta reseptiä, meheä yskä ja vitutuksen multihuipentuma. Unohtamatta erinäisiä reaktioita aiheuttavaa yskänlääkettä.
Ihan totta. Alkaa seinät kaatua päälle. Ensin makasin kuumehoureissani, sitten makasin vähän vähemmän kuumehoureissa, sitten makasin sairaalassa horittuani sitä pirun epäonnen yskänlääkettä ja sitten palasin kurkku karrella kotiin makaamaan. Nukuin viime yönä 15 tuntia. Muistan heränneeni kerran kauttaaltani järkyttävässä hiessa ja huimaavaisena. Tosin lastasin naamaani aika huiman määrän pillereitä illalla. Kun se lääkäri määräsi...
Olen siis maannut monta päivää ilman telkkaria, suht kykenemättömänä lukemaan silmien kipeyden lisäksi, turvanani vain kolme dvd:tä, joita aloin sitten lopulta katsomaan uudelleen. Jossain vaiheessa harkitsin jo, että katson tuota yhtä pornoleffaa, jonka lainasin vitsinä kaverilta ("jos annat pirulle pikku pimpin, se vie koko vitun"), mutta tuntui, että se ois ollu vähän sama, kun ois katsonu jumppavideota kokovartalokipsissä. Sairaalassakin oli tappavan tylsää lukuunottamatta röntgenissä käyntiä (varsin herkku setä kärräsi minut sinne rulliksella, vaikka olisin voinut itsekin kävellä) ja öistä private-iltapalaa, jonka hoitaja nälkää uikutettuani minulle toi.
Olen siis kutakuinkin saavuttamaisillani pisteen, jota myös hulluuden partaaksi kutsutaan. Jotain olisi kotona keksittävä, kun uloskaan en voi kurkun takia mennä (rupeaa viiltämään ja yskittämään vielä enemmän, kuin sisällä).
Ideoita?
Voiiii.... Taas tuli vuosi lisää. Kammottavaa, miten salakavalasti numero 30 lähestyy vuosi vuodelta.
Kaikesta huolimatta pidin eilen juhlat. Ajattelin ensin, ettei näillä lukemilla paljon juhlita, mutta mitä hittoa sitä muutakaan voi. Niinpä siis parhaan kaverin kanssa naisissa väännettiin parit piurakat ja rullukat ja minä pulputtelin vatiin sitä samaa boolia, jota teen jokaisiin juhliin, kun se on niin hyvää (kirkasta, karpalolikööriä ja russiania). Pieni, sievä asuntoni pullisteli viidentoista hengen sisään survoutumisesta ja varsin kansainvälisestä tunnelmasta (joukossa oli kolme ranskalaista, yksi portugalilainen, yksi engelsmanni ja paljon kotkalaisia). Kaikilla ymmärtääkseni oli ihan mukavaa ja kaikki tarjottavat tekivät hyvin kauppansa.
Nyt istun Amy Winehousen näköisenä lattialla. Söin juuri jättiläispalan kakkua ja nachojen jämät. Kaapissa on vielä maitosuklaata ja valkoista suklaata ja neljännes täytekakkua. Ajattelin täydentää tätä yltäkylläisyyttä mahdollisesti vielä heseruualla, jos saan nakitettua jonkun seurakseni. Toisin sanoen olen siis kaikin puolin aivan uskomattoman viehättävä ja hurmaava. Ilmankos se, joka täällä vielä äsken oli, lähti...!
Ihme kyllä olen hengissä ja jokseenkin vahingoittumaton. Olin ihan varma, että eilisen Viimeisen Pisaran ja tämän päiväisen säätämisen jälkeen olen iltaan mennessä vähintäänkin auton alla tai ainakin tuulilasissa. Tai jotain.
Olin taas vaihteeksi pikku toimeenpiteessä tänään. Jokaviikkoinen piina. Ei oikeastaan edes pelota enää, inhottaa vaan. Mennessäni sairaalalle ihmettelin, kun koski alamahaa. Siis sillälailla kun tyttöjä joskus koskee. Vastaanotolla kurkistin housuihini (ei, en tehnyt sitä odotusaulassa, vaikka mieli tekikin. Lupaan kuitenkin tehdä sen ensi kerralla, jotta tämä olisi jatkossa hieman mielekkäämpää luettavaa.) ja niinhän se sitten oli; kuukkarit olivat alkaneet. Mur. Tarkoitus oli mennä vastaanotolta suoraan töihin, mutta koska elämä ei missään nimessä saa olla liian mukavaa ja helppoa eikä minulla liian hyvä tuuri, totesin, että minun on pakko mennä kodin kautta vaihtamaan pöksyt, ellen halua kulkea punainen vauhtiviiru valkoisen työpuvun alta mahdollisesti loistaen. En ottanna riskiä.
Menin ensin pari pysäkinväliä yhdellä ratikalla ja sitten odottelin aimo tovin toista. Odotellessa joku papparainen otti minut juttujensa kohteeksi ja kertoi minulle muun muassa entisajan kengistä, joissa ei ollut pohjia, kyseisten kenkien korjaamisesta (maksoi viisi markkaa), rikkinäisistä sukista ("joo kuule potut vaan heilu") ja taskuista ja kyseli, kuinka montaa vuoroa teen ja olenko kenties kipusisko. Koin kammottavia tunnontuskia ratikassa, kun menin istumaan sellaiseen yksöispenkkiin. Varmaan se pappa oli vain yksinäinen ja juttuseuraa vailla. Pois jäädessä olin häpeissäni itsekkyydestäni ja kiitin mielessäni Helsingin suuruutta, ettei minun varmaan tarvi enää nähdä sitä pappaa, koska se varmasti ajatteli minusta pahasti.
Kipaisin nopsasti kotona vuoraamassa kassini (puhun nyt käsilaukusta) erilaisilla kuukautissuojilla (kyllä, vuorasin sen toisenkin paikan, mutta sinne riitti yksi kappale) ja kiiruhdin sitten takaisin ratikkapysäkille. Hehkuttelin mielessäni hyvää onneani, kun aikataulun mukaan seuraavan ratikan piti olla pysäkillä ihan parin minuutin kuluttua. No eipä ollut. Seuraavakin jätti tulematta. Sitä seuraava tuli sitten muutaman minuutin myöhässä. Toisin sanoen seisoin pysäkillä yli 20 minuuttia ja ehdin jäätyä luita ja ytimiä myöten. Juoksin töihin peräsuoli pitkällään ja sain huiskia hullun lailla koko vuoron ajan. Kuukkareideni aiheuttama hässäkkä söi tunnin. Siis koska me naiset saadaan se kuukkarivapaa töistä??
Olen tainnut saavuttaa sen. Olen ottanut sitä varten käyttöön Ne Kuuluisat Hoitokeinot. Istun raivosta kihisten lattialla Suklaalevyn ja Tupakka-askin kanssa ja tuhoan vuorotellen kumpaakin. Kävin jo ulkona Puuskuttamassa ja purkamassa raivoani Rähisemällä turhaan koiralle, jonka olen itse huonosti kouluttanut. Yritin myös vääntää Itkua, mutta en onnistunut. Siinäkään.
Ja mikäkö minua vaivaa? No enhän mä nyt tähän voi sitä kirjottaa!
