Blogi

Minulla on ehkä se. Maailmantuska.

Minun tekee mieli tehdä kaikesta hidastettua ja dramaattista, kuin musiikkivideoissa ja elokuvissa. Haluaisin nähdä elämäni nauhana tapahtumia, jotka ovat joko yliromanttisia, ylihauskoja tai yli-ikimuistoisia. Haluaisin kokea nyt vain hetkiä. En jatkuvuutta lainkaan.

Musiikki aiheuttaa minussa tunnehyökyjä, ja tunnen oloni entistä dramaattisemmaksi. Provosoin itseäni soittamalla juuri sellaista musiikkia, jonka tiedän vain pahentavan moisia oireita. Kuvittelen itseni musiikin sisälle, tekemässä asioita joita vain juuri se kappale mahdollistaa.

Haaveilen itseni sinne, minne niin kovin harvoin olen päässyt. Olen piirtänyt mieleeni kesästä jo niin paljon mielikuvia, että menee kymmenen kesää toteuttaa ne. Ja pitää yhdistää kymmenen kesää, jotta saa mielentilat, jotka ovat kuvitelmieni mukaisia. Olen niin paljon asioiden edellä, ettei pääni, kynäni tai mielikuvitukseni pysy perässä. Olen maalaillut taivasta niin, että se yltää täältä maapallon toiselle puolelle ja takaisin.

Todellisuus ei aina jaksa miellyttää. Pelkään, ettei minussa oikeastaan ole mitään erikoista. Inhoan tekoerikoisuutta, mutta ehkä vain sen takia, etten osaa sitäkään. Kun yritän, minusta tulee kankea ja hiljainen. Minun on vaikea olla ulospäin sitä, mitä oikeasti olen, koska olen niin täynnä epärealistista haihattelua. Jaksaako kukaan perille asti minussa? Mitäs jos siellä ei olekaan mitään?

Pelkään, että näen itseni väärässä valossa ja kuvittelen kaiken ja oikeasti olen paksu ja hölskyn, kuin maito lasissa. Etten oikeasti olekaan sellainen, jota kutsutaan seksuaaliseksi olennoksi. Että olen möykky, josta ei irtoa mitään, joka ei kuulosta miltään, joka ei sano mitään oikeaa, joka ei anna kenellekään mitään.

Voihan se olla, että olen vaan ihan tavallinen hullu, enkä maailmantuskainen.

Vai pitääkö? Pitääkö ihmiseen lähtökohtaisesti luottaa vai ansaitaanko luottamus? Milloin se luottamus sitten on ansaittu? Onko siihen jokin aikaraja? Mikä on oikea tapa ja kuka sen määrää?

Minä haluaisin lähtökohtaisesti luottaa ihmisiin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritän silti. Yritän ajatella, etten voi hoitaa, kuin oman osuuteni ja kohdella ihmisiä niin, kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Siksi minä olen kiltti ja rehellinen. Harmi, että se on niin kovin monelta varsin liikaa pyydetty.

Eikö kuitenkin rehellisyydellä pääse helpoimmalla? Siis jos ottaa huomioon sen, että epärehellisellä on kyllä oikeus olla epärehellinen, mutta se tarkoittaa sitten vastuun kantamista kusipäisistä teoistaan. Kun ei kuseta ketään, ei joudu itsekään mihinkään liemeen. Ihme kyllä lopulta aika harvan aivot riittävät näinkään yksinkertaiseen ajatteluun.

Minen ole mikään siveyden sipuli. Olen suvaitsematon, helposti ärsyyntyvä, taipuvainen liialliseen miellyttämiseen, hitaasti lämpenevä, arka, traumatisoitunut, superherkkä itkupilli, neuroottinen, raivoissani helposti tiuskiva ja yltiöromanttinen hullu, mutta lupaan ihan varmasti olla kiltti ja rehellinen. Ja minen vaadi vastapalvelukseksi mitään muuta, kuin yhtä lailla rehellisyyttä.

Niin että miten on?!

Miten ihmeessä tietyt tilanteet nostavat minussa esiin lapsen? Pienen lapsen, joka haluaa itkeä ja kaivautua jonkun aikuisen kainaloon ja surra kauhun ulos itsestään ilman, että kukaan ihmettelee miksi se noin tekee.

Joka viikko ainakin viisi kertaa toistuvat toimenpiteet alkoivat tänään. Viiden kerran jälkeen ajat harvenevat kertaan kuussa. Jopa vuosiksi riippuen siitä, saanko toimenpiteistä mitään apua ja kuinka nopeasti. En tiedä, miksi operaatiot ovat minulle yhtä helvettiä. Ne eivät suoranaisesti satu, tuntuvat vain epämiellyttäviltä. Toimenpide ei myöskään kestä, kuin muutaman minuutin. Joudun mahdollisesi kohta kyseenalaistamaan oman mielenterveyteni, koska nämä takana olevat kaksi kertaakin ovat saaneet minussa hillittömiä hyökyreaktioita aikaan.

Istuin poliklinikan odotushuoneessa kauhusta kankeana. Aika oli vähän myöhässä ja kyttäsin hoitajien ovia. Sydän jyskytti. Mahaa väänsi. Itku pyrki minusta ulos ja unohdin välillä hengittää. Olisinkin pökertynyt. Kun olisin herännyt, toimenpide olisi tehty ja olisin säästynyt erinäisiltä hysteerisiltä mielenmuutoksilta. Niin armollisia minua kohtaan ei kuitenkaan oltu ja jouduin hoitajan huoneeseen ihan tajuissani.

En itkenyt. Jollain ihmeen konstilla sain pidettyä kyyneleet polttavina ja jyskyttävinä silmieni takana. Makasin rentona, kuin rautakanki hoitajan pöydällä. Sydän kurkussa ja miljoona ulos haluavaa kauhun huutoa kielelläni. Jos olisin saanut päästää hysterian ulos, olisin luultavasti purrut itseltäni hampaat katki, kikistänyt lihakseni kivuliaisiin kramppeihin ja tärissyt, kuin horkassa, vaikeroiden ja kyyneleet silmistä vuotaen. Makasin painavana, avoimena, hengittämättä ja vaiti ja olin niin nujerrettu, kuin vain osasin. Ja kohta se oli ohi.

Jälkeenpäin minun tekee aina mieli itkeä sitä lapsenitkua. Jännitys laukeaa ja minua on nöyryytetty taas hieman. Kävelin yksin ulos sairaalasta ja halusin olla se lapsi. Ihmiset olisivat katsoneet minua säälien ja myötätuntoisesti ja antaneet luvan käyttäytyä niin, koska olisin lapsi. Mutta koska olen aikuinen, en voinut itkeä. Enkä voi seuraavallakaan kerralla.

Paljon on asiaa, mutta aloitus on hukassa. Ja lopetuskin. Enkä oikeastaan ole ihan hahmottanut vielä keskikohtaakaan. Meinasin nimittäin kirjottaa nyt oikein sydänjuuria, hiusjuuria ja vittu puunjuuriakin riipivän vuodatuksen. On vaan vähän toi vuodatushana sellasella tiputteluvaihteella. Joku surkea välivuoto tai jotain. Kuka idiootti keksi, että krapula on luova tila?

No mutta joka tapauksessa. Vuodatin jo aiemmin siitä, miten minulla on viime aikoina esiintyny niitä niitty-kuvitelmia (ei mitään laiduntamista, vaan juoksentelua laihana ja kukkeana niityllä miehen kanssa, joka kaataa minut kedon kukkien siimekseen ja yhtyy minuun, kuin viimeistä päivää ja laukeamme yhtä aikaa huutaen, kuin toripirut). No. Nyt ne niitty-kuvitelmat sun muut piinaa minua. Olen taas liekeissä, jotka piiskaavat minua löytämään jonkun ja kaahaamaan sitten täysin päättömänä rakkauden syövereihin, avoliittoon, naimisiin ja helvetti tähtikaaren taa.

No sinänsä ihan kiva juttu. Olen löytänyt taas pariutuvan Maijan. Se piileskeli jonkin aikaa. Ja vitut. Olen kovasti yrittänyt huijata itseäni, mutta paljastuin aika nopsaan. Kulissit niin sanotusti romahtivat ja menivät tuhannen päreiksi. Toivottavasti kukaan hullu ei palkkaa minua teatteriin töihin. Olisin kävelevä katastrofi lavastustaitoineni.

Mutta ne liekit. Olen valmis rakastumaan lähes jokaiseen, joka vain antaisi minulle vastarakkautta, edes hitusen. Viis minun tarpeistani tai ihanteistani. Kuhan joku vain rakastaisi minua. Ylläri, että olen antanut yhden jos toisenkin kaksilahkeisen pissapään kohdella itseäni, kuin paskaa. Kun ne kuitenki olevinaan kovasti minua rakasti ja sehän on pääasia... Miksen voi vain antaa asioiden mennä omalla painollaan? Tapahtui mitään tai ei. Ottaa asiat ja tapahtumat vastaan sellaisina, kuin ne tulevat. Miettiä pahoja asioita ja pahinta vasta sitten, kun siihen mahdollisesti on aihetta ihan oikeasti.

Voi paska. Ja kun mun nunnailu oli NIIIIN hyvin jo hanskassa. Melkein.

Jäin henkiin, vaikka minua eilen kovin rääkättiinkin. Ensi viikolla minua rääkätään lisää, kuten myös sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla... Toisin sanoen näistä toimenpiteistä tuli ainakin muutamaksi kuukaudeksi ihan arkipäivää ja saan hysterisoida joka viikko. Siis tosi kiva! Lisäksi lääkärin diagnoosi oli varsin yleispätevä: "no joo, kokeillaan nyt tällästä kun en mä oikein tiedä mikä sulla on". Vielä kivempaa. Ja kyllä, sain rauhoittavaa. Se rupesi tehoamaan heti toimenpiteen jälkeen. Ultrasuperhyperkivaa!

Jostain syystä minun hysteria ja kauhu ei lopu sen inhottavan toimenpiteen jälkeen. Vaikka se, mitä pelkäsin kovin, on ohi, tekee minun vielä mieli itkeä ja piipittää ja katkeroida ja mennä jonkun kainaloon, kuin pieni lapsi ja olla vihainen siitä, että aina minä. Niin se meni eilenkin ja koska tosiaan toimenpiteet eivät loppuneet tähän, niin se tulee menemään seuraavinakin päivinä ja viikkoina. Ihan hirveän kovasti ei jaksa naurattaa.

No mutta. Ei mietitä sitä nyt. Se on sitte vasta ensi viikon torstai, jolloin voitte taas odottaa vuodatusta, hysteriaa ja hankalan asiakkaan syndroomaa. Nyt minun tekee mieli lihaa. Pihviä. Maksalaatikkoa. Kaalilaatikkoa. Makaronilaatikkoa. Ihanaa paneroitua leikettä ja sienikastiketta. Pitsaa, jossa on kinkkua. Karjalanpaistia. Lihapiirakkaa. Kinkkukiusausta. Nakkeja. Makkarakastiketta. Odottelinkin, koska vakaumukseni ensimmäisen kerran kärsii ja se tapahtui juuri nyt.

Asiaa ei ehkä helpota se pirun soiharouhe. Se on vihoviimeinen vitsaus. Jos saisin hyppysiini sen tyypin, joka on keksinyt moisen tuotteen, saattaisin ehkä tehdä sille muutaman inhottavan toimenpiteen kera parin varsin purevan kysymyksen. Soijarouhekokeiluni ovat menneet lievästi reisille. Ensin tein niitä pihvejä, jotka olivat uskomattoman syömiskelvottomia ja joiden aiheuttamat pierut (koiran, ei minun) meinasivat vähintäänkin polttaa kahden ihmisen nenäkarvat lopullisesti ja sitten laitoin rouhetta kastikkeeseen, jossa se maistui ja tuntui samalta, kuin jos olisin silpunnut joukkoon vessapaperirullan hylsynpalasia. Turvotusvaiheessa rouhe haisee ihan koiranruualle. Toivottavasti mulle ei koskaan käy niin, että olen turvottamassa rouhetta ja koiranruokaa samaan aikaan ja tulen syöneeksi sitten sen koiranruuan. Tosin alan epäillä, että sekin on maistuvampaa, kuin soijarouhe. Meinaan silti urheasti tyrkyttää rouhetta vielä johonki laatikkoon tai lasagneen. Ei oo tapana uskoa hyvällä eikä aina pahallakaan.

Pienen keittiöpsykologisoinnin jälkeen alan muuten olemaan sitä mieltä, että äkillinen lihanhimoni taitaa johtua vain puutteesta. ELÄVÄN lihan puutteesta.

Kauhun hetket ovat käsillä. Koen inhaa tuttuutta tällaisia tilanteita kohtaan. Ne muistuttavat jo koetuista, yhtä kammottavista hetkistä, joista kuitenkin olen selvinnyt ja joissa parasta on se, että ne ovat jo ohi. Tämäkin inhotus on pian ohi, mutta odottaminen tekee minut hulluksi. Olen tänään saanut kaksi kohtausta, joiden aikana olen itkenyt ja nauranut yhtä aikaa. Itkin ravintolassa meikit poskille. Olen väännellyt käsiäni, kiemurrellut, puuskuttanut, inissyt, vaikertanut, riipinyt tukkaani, ilveillyt ja yrittänyt olla itkemättä, vaikka tuntuu, ku ois perunan kokoinen pala kurkussa ja äänekäs hysteria pyrkisi minusta ulos välillä miltei väkisin.

Huominen kivulias ja kaikin puolin kammottava toimenpide häämöttää. Olen kaiken tämän hysterian piinaama, vaikka tiedän, etten tule kokemaan aivan kohtuutonta kipua, eikä toimenpide kestä kauaa. En osaa itsekään määrittää, mistä toimenpidekammoni johtuu. Pelkään kyllä kipua, mutta se ei ole ainut tekijä. Koen määrittelemätöntä ja kamalaa ahdistusta pelkästään miettiessäni toimenpidehetkeä, vaikka ajattelisin sellaista operaatiota, mitä minulle ei olla edes tekemässä. Pelkään, millä mielellä aamulla nousen ja lähden. Kokemusta on nimittäin siitäkin, että aloin vollottaa jo kotona ja silloisen toimenpiteen tekevä lääkäri sai vastaanotolleen katkonaisesti puuskuttavan ja taikinanaamaisen potilaan, joka kramppasi kauhusta ja jännityksestä ja itkusta, vaikka olisi pitänyt maata rentona.

Hullu mikä hullu.

Istun Kotkassa kaverin koneella ja tuntuu, kun en ois täältä poissa ollutkaan. Kävin eilen isällä ja kiitäessäni iskän auton takapenkillä läpi lapsuusmaisemien, tuntui, kun olisin käynyt siellä elämäni joka päivä. Eilen, toissapäivänä ja viime viikolla. Kuinka pitkään pitää olla poissa, jotta se tuntuu? Yritin väkisin nostalgisoida ja vuodattaa jopa joitakin kyyneliä, muttei se onnistunut, kun ei minusta oikein tuntunut miltään. Elääkö nämä seudut minussa niin voimakkaina vai mikä siinä on?

Yritän tänään korjata tilannetta juomalla niin paljon siideriä ja kir royaleja, etten ehkä enää osaa takaisin tänne kaverin kämpälle. Tai sitten löydän itseni aamuneljältä rynkyttämästä vanhan kotini ovea.

Vain pösilö laittaa noin lauhalla säällä lenkille yllensä pitkähihaisen aluspaidan, hupparin, valtavan, pitkän untuvatakin + kaikki pipokaulaliinahanskavillasukkasäärystin-viritelmät. Minä olen se pösilö. Vaikka näin ikkunasta, että sataa räntää (joka yleensä tarkoittaa, että lämpötila on enemmän plussaa, kuin miinusta), sonnustauduin silti kaikkiin edellä mainittuihin vetimiin. Lopputuloksena sitten uin hiessä. Ainiin, oli mulla housutkin.

Lenkillä minulla oli aikaa ajatella ah minun niin kovin ihannoimaa normaalipainoa ja hoikkuutta. Minussa on täysin epärealistinen ja varsin mustavalkonen sopukka (ollakseen vain sopukka, se puhuu päässäni harmittavan usein), joka kuvittelee normaalipainon saavutettuani taivaiden aukenevan, miesten lankeavan jalkoihini, naisten tuijottavan minua epäuskoisina ja kateellisina, kaikkien asioiden lutviutuvan parhain päin ja elämän muuttuvan kaikkinensa varsin ihanaksi ja ruusunpunaiseksi. Näin itseni jo kirmailemassa niityllä jonkun ihanan miehen kanssa rakkauden jumalattarena, kuin Bridget Jones konsanaan. Haloo! Tämän jälkeen on varmaan ihan turha selittää, että on mulla järkikin päässä...

Tuo niitty-juttu on kyllä minulla aika mysteeri (ehdin siellä lenkillä miettiä tätäkin). Mistä nämä mies-ajatukset nyt kumpuavat? Minä, kyyninen, traumatisoitunut miesvihaaja olen viime aikoina yllättänyt itseni aika moneenkin otteeseen miettimässä miehiä ja parisuhteita. Esimerkiksi kevät tms saattaisi ehkä kirvoittaa minussa tällaisia ajatuksia. Olen kuitenkin kaikesta miesvihasta huolimatta varsin herkkä ja romanttinen yksilö, joka pillaa elokuvien lisäksi myös jokaviikkoisissa tv-sarjoissa. Mutta nyt on kamala loskapaskatalvi. Lillun vaaleanpunaisissa, epärealistisissa unelmissa ja myöskin siellä niityllä miltei joka päivä. Johtuuko tämä ympäristön tekemisistä vai onko hilluvaisten haaveiden suoleni räjähtänyt kertakaikkiaan?

Onkohan tää laihdutus nyt kuitenkaan mulle ihan sopivaa?

Näin kamalaa painajaista päikkäreillä. Siinä oli Pipit, jonka seurassa olin jonkun keittiössä pahaa aavistamattomana. Yhtäkkiä Pipit puhkesi puhumaan. "Siis sun tissit on pienentyny IHAN HELVETISTI! Eiks sun vähä pitäis kattoo tota sun laihduttamista, sun tissit on IHAN OLEMATTOMAT!", rakas ystäväni paasasi ääni täynnä ällistystä ja silmät suurinpiirtein kuopistaan roikkuen. Minä katsoin alaspäin ja raotin paidankaulusta. Tissini olivat mukavimmissa liiveissäni RULLALLA!

Se on totta. Minun tissit on pienentyneet. Ne on jotenkin....löystyneet. Hah! Se johtuu siitä, että nesteiden lähdettyä liikkeelle olen juossut pissalla kuin hevonen. JOTAIN minusta sentään lähtee pois. Minun ihanat (kaikesta kamarasta) kiinteät, (turvotuksen takia) pulleat tissini. Kohta ne saa rullalle. Kohta ne nuupahtaa lopullisesti, kuin papin kulli pakkasessa. Jonain aamuna herään yhä pullukkana, tissit kuitenkin muuttuneina kansallispuvun taskua muistuttaviksi läpiksi. Sitten voin värittää ne tummansinisiksi ja kuljeskella kesällä ilman paitaa ja ihmiset tulee kysymään, mistä olen ostanut tuommosen kivan ja boheemin taskupaidan.

Voi vittu.

No jumalauta. Jo on kouluttautuminen kallista nykypäivänä. Nyt kyrsii.

Siis. Luin vähän aikaa sitten Apu-lehdestä (olin mummolassa, ikävä kyllä itelle ei tuu) koiranomin tutkinnosta. Koska tiedän jo valmiiksi jotain koirista ja haluaisin kovasti tietää lisää, otin artikkelista tutkintoa koskevan nettiosoitteen talteen. Äsken asia muistui mieleeni ja niinpä menin sinne sivuille. Sivut oli oikein kivat ja asialliset ja siellä kerrottiin paljon koiranomin tutkinnosta. Syksyllä on taas alkamassa uusi, puolitoista vuotta kestävä koulutus.

Hintakin oli oikein kiva ja asiallinen: vain 8600€!

Että se sit siitä.