Blogi

Mullon sellanen epämääränen tunne, että jos tämä vitutus ja ahistus ja raivostus ja säälistys tästä vielä paisuu, tulee julmetunmoinen räjähdys ja Maijalla napsahtaa. Tai jotain sinnepäin.

Mie olin eilen vielä päivällä ihan tyytyväinen. Poistetusta viisaudenhampaasta, jonka paranevaa kuoppaa veritulppineen varon hysteerisesti, huolimatta. Kroppaani vallitsevasta ylimääräisestä ihrakerroksesta huolimatta. Paskasta luonteesta ja ajoittain kalvavasta yksinäisyydestä huolimatta. Ihan tyytyväinen. Jopa onnellinenkin. Maanis-depressiivisyys-diagnoosia ei ole vielä tehty, mutta mielialojeni vuoristoratamaisesta sahaamisesta päätellen se tapahtuu hetkenä minä hyvänsä.

Illalla nääs mie olinki sitte aika maassa. Kävin parin kaverin kanssa leffassa katsomassa Rööperin (oli hurjan hyvä, vaikken oo koskaan nähny Peter Franzenia niin rumana) ja ne lähti eri kautta omille teilleen ja mie rimpuloin yksin ratikkaan. Sitte rupesin kovasti säälimään itteeni. Minun eteen istu yksi suomalainen muusikko, joka on kohtuullisen herkku. Sen naisseuralainen oli vähän vähemmän herkku. Sillä on hiivatin paksut silmälasit ja näppylöitä naamassa ja sen tukka oli vähän epämääräsen värinen ja sen näköinen, ettei se ollu ainakaan samana päivänä sitä pessyt. Mutta se oli laiha ja sillä oli nätit vaatteet. Joten Maija viisaana teki päätelmän, jotta jos miekin oisin laiha, saisin miekin jonkun ikioman herkun kampitettua itelleni, vaikka minun naama oiski ku kilpapyörän satula. Vaan ei. Ku minoon läski ja tyhmäki vielä. Voi hitto.

Kotikulmilla tajusin oman hölmöyteni. Olen ihan siedettävän näkönen ja tiedän kyllä, jotta voin laihduttaa, jotta olisin vielä siedettävämmän näkönen. Lisäksi en ole kovinkaan yksinäinen ja aina, kun onnistun saamaan itseni vähänkään suhdetta muistuttavaan tilaan, rupean tempomaan vastaan ja muistan, kuinka minun on hyvä olla yksin, kun kukaan ei tallo minua (paitsi minä itse, mutta saahan sitä nyt itteesä talloo, helvetti!).

Silti joku säälinsiemen jäi minuun kytemään ja siitä versoi ärsytyskynnyksen punaiselle nostava vitutus, joka kasvoi tänään kliimaksiinsa naapurin ämmän kiljuessa tuolla keuhkojaan pihalle. Siis ihan tosi, kaksi tuntia hemmetin hoilaamista, joka on samaa tasoa, kun ne Idolsiin pyrkivät hinkujat, joista näytetään niitä hassuja pätkiä, joissa tuomarit tuijottaa niitä suu auki ja pakenee sitten piiloon pöytänsä alle kuulosuojaimet päässä. Ihan järkyttävää. Onneksi joku muukin sai tarpeekseen ja rupesi jyristelemään jollain moottorisahalta kuullostavalla koneella.

Lisäksi minua risoo, että olen aivan armottoman köyhä ja joudun tänään(kin) istumaan kotona virttyneissä pitkissä kalsareissa ja tukka pystyssä, kun kaverit rilluaa ulkona kauniiksi laittautuneina. Mullon kyllä kymppi, jolla voisin mennä ostamaan halvimman mahdollisen vinkkupullon ja juoda sen sitten yksin täällä itseäni säälien, mutta sen verran minulla onneksi vielä tajunnassa tapahtuu, että sijoitan sen kympin ruokaan. Tosin jos sijottaisin sen johonkin muuhun, saattaisin jopa laihtua. Hmph. Voi paska.

No joo. Valtakunnassa kaikki hyvin. Maijaa vituttaa taas.

Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen valitusvirteni aiheesta. Päinvastoin. Tämä on noin 138749. kerta, kun niuruan tästä saatanan samasta asiasta. Aionko taaskaan tehdä sille mitään? Tuskin. Aionko jatkaa niuruntaani täällä tästä(kin) aiheesta säännöllisin väliajoin hamaan hautaan saakka ilman, että asialle tapahtuu mitään, muuta kuin korkeintaan hetkellisesti? Mitä luultavimmin.

Läski. Se on ikuista. Ihan tosi. Vaikka sen saattaa saada hetkellisesti sulatettua, pompsahtaa se takaisin takapuoleen ja vyötärölle, ennen kuin ehdit varsinaisesti edes nauttimaan normaalipainon häämöttämisestä. Vuosi sitten sulatin ruhostani miltei viisitoista kiloa. Ja nyt olen saanut niistä varmaan suurimman osan takaisin. En viitsi enkä uskalla käydä vaa'alla. En omista moista ja vaatteista jääneet painaumat ihossani kertovat ihan omaa tarinaansa ihrojeni tilasta. Olen jälleen kerran armoton valas, vaikka ehdin jo maistaa vaatimatonta muutaman kilon ylipainoa sadan kilon sijaan. Hmph.

Jaa miksi minä en sitten ota itseäni niskasta kiinni ja laihduta (taas jälleen kerran)? No siis juttuhan on niin, että olen kyllä roikottanut itseäni niskasta. Melkein jo ripustin itseni vessan naulakkoon, jotten pääsisi jääkaapille, mutta pesunkestävänä pessimistinä ja armottomana syöppönä tiesin keksiväni keinon hypätä naulasta keijunkeveästi jääkaapin laulaessa minulle sulosointujaan ennen kuin koko seinä olisi pettänyt painostani. Ei, minen usko niskasta roikottamiseen. On siihen laihuuteen saatana oltava jokin muu keino, kuin mokoma riiputtaminen! Kuka tällästä possua ees jaksaa kannatella?!

Olen yrittänyt pitää luvallista karkkipäivää. Ikävä vaan sinänsä, että se luiskahtaa niin kovin helposti siihen, että karkkipäivä onkin sitten joka päivä. Perustelujakin on joka lähtöön. Suosikkini on "nooooo mut ei tää nyt oo ihan kauheen lihottavaa ja tää on vaan tää yksi kerta, ihan niiku eilenkii. Ja toissapäivänä. Ja viime viikolla joka päivä. Huomenna. Huomenna en syö sitte mitään muuta ku terveellisiä juttuja. Ja sitä paitsi onhan näissä sipseissä terveellistä perunaa ja kasviöljyä. Ja dippi on maitotuote. Ehkäisen tässä osteoporoosia. Ja tää hoitaa mun mielenterveyttä. Ja ööö... pitäähän ihmisen herkutella. Nii. Kyllä!", koska siinä ei suotta takerruta yhteen pikkujuttuun, vaan asia tulee perusteltua varsin pohjia myöten ja monipuolisesti. Ja oho, katos. Yhtään kiloa ei ole tippunut mutta hei mikäs tää uusi makkara tässä on! Ja niinpä uusi makkara liittyy vanhojen makkaroiden joukkoon ja yhdessä he muodostavat makkaraimiston.

No sitten. Oon ollu myöskin välillä syömättä vallan melkein kokonaan. Illalla onkin sitten lupa ostaa ihan sikana herkkuja, kun oon ihan koko päivän paastonnu ja huiskinu menemään. Äkkiä vaan takasin kaikki kalorit, jotka siinä ehti kulua! Ranskalaisia, sipsiä, jätskiä, karkkia, suklaata, heseruokaa, pitsaa, herkkurahkaa ja vanukasta. Josko näillä välttäis nälkäkuoleman. Ja kaupasta kotiin horjuessa, kuola jo suunpielessä kuplien, sitä havahtuu väskyjen sisällölle ja taas jälleen kerran perustelee ostoksiaan kaikin voimin: Osteoporoosiehkäisyä! Mielenterveyden hoitoa! Ööö... Kolesteroli on myytti! Ei mun suonet vielä oo tukossa! Alotan kolmevitosena terveysintoilun, sit ehtii vielä! On mulla vielä varaa lihoa! Voisin olla satakilonen, mut en oo! Käyn koiran kanssa tosi pitkän lenkin! En mie oikeesti oo niin läski, ku mitä vaatteet ja vaaka kertoo!

Ja kun lopulta katson alastonta ruhoani lasioven heijastuksesta (kokovartalopeilin puutteessa), näen väistämättömän ja näinpä ollen torjun todellisuuden uhmalla: Vittusaatana, miks mun pitäis olla laiha? Eiks elämän pitäis olla mukavaa, eikä kauheeta kituuttamista? Siis jumalauta, kuka tästä on vastuussa? Minoon köyhä ja opiskelen ja väännän paskaduunia toisen perään ja sit pitäis olla vielä syömättäkin?!! Ai kukaan äijä ei halua tällästä norsua?! NO VITTU EI SITTE, PITÄKÄÄ TUNKKINNE SAATANA, ETTEPÄHÄN TIIÄ MISTÄ JÄÄTTE PAITSI, HOMOT!!!!

Ehkä jo huomenna kyörään ihteni Anonyymeihin Pullahiiriin. Hei, olen Maija ja olen aivan kertakaikkisen maksimaalisen kammottava ja tytisevä, hyllyäväinen ja jättiläismäinen pullajätskimajoneesiranskalaisvanukassipsidippikarkkisuklaavalas.

Joskus öisin sitä piisaa vaikka sun minkälaista soittelijaa. Veikka on joskus varsin kova soittamaan siskolle muutaman väkijuoman jälkeen. Mitään kovin tähdellistä asiaa sillä ei yleensä ole, mutta se katsoo silti tarpeelliseksi öristä vastaajaan mitä kummallisimpia viestejä. Yleensä vieläpä monta kertaa. Aamulla niitä on kiva kuunnella ja yrittää päästä selville viestin perimmäisestä sisällöstä. Örinä-Suomi-Örinä-sanakirja on tällöin varsin tarpeellinen.

Aika pitkälti "hei tuuks sä meijän kaa tänne pilettää? Ai et tuu vai? Ai mitä, ai nukkumassa?"-tyyppiset puhelut ovat vuosien saatossa karsiutuneet kokonaan pois. Joskus joku vanha tuttu saa päähänsä soittaa tuupassa ja toivottaa hyvää pääsiäistä/kysellä kuulumisia/vuodattaa sydänsurujaan kolmelta yöllä. Onneksi aika harvoin. Ja saahan tuon toosan toki äänettömälle. Yleensä kuitenkin pidän sitä äänillä, joskin hiljennettynä. En ole vieläkään päässyt eroon ajatuksesta, että joku saattaa olla hengenhädässä ja soittaa minulle ja mitäs jos en olekaan juuri silloin vastaamassa. Tiedän, sekopäistä. Hengenhädässä soitetaan hätäkeskukseen, ei Maijalle.

No mutta. Sitten ovat nämä Kello neljän prinssit. Puhelin soi neljältä yöllä. Ehkä 03.57 tai jo kahtakymmentä vaille, mutta neljän maissa kuitenkin. Tihrustat puhelinta ja tiedät tasan, mitä langan päässä halutaan. Juu ei, sitkeästi rinkuttava mies ei halua yöllisiä pullakahveja, eikä rakkauden sanoja. Se haluaa viereesi lämpimiin lakanoihin, ronkkimaan rakkauden pyhättöäsi likaisilla sormillaan ja tunkemaan viinaa hölskyvää katkarapuaan sisääsi keinolla millä hyvänsä. Vaikka kenkälusikkaa apuna käyttäen.

No kuka se Kello neljän prinssi sitten on? Vanha heila, pari kertaa treffien merkeissä tavattu, vähän vieraaksi jäänyt jannu tai vanha tuttu, jonka kanssa on aina ollut vähän vispilänkauppaa, mutta jonka kanssa ei ole menty pidemmälle ja sinne pidemmälle päästäisiin nyt, kello neljältä. Tai sitten unholaan jäänyt, sadan vuoden takainen yhdenillanhommeli, joka epätoivoissaan kassit jäässä, silmät ristissä selaa puhelintaan, yhyttää sieltä sinut ja keksii lämmitellä vanhaa juttua juuri nyt, kello neljältä. Tässä vaiheessa Kello neljän prinssillä ei ole enää mitään hävittävää. Ja ainahan soittelun voi laittaa kännin piikkiin: "Ai soitinko? Vitsi mä olin niin kännissä, etten muista! Mitähän mulla oli asiaa...!". Ahhah.

Kello neljän prinssi ei soita selvinpäin koskaan. Vasta kipattuaan kossua koko illan ja yön, aamuyön tunteina Kello neljän prinssi muistaa olemassaolosi ja haluaa palan rakkautesi hedelmää. Tosin sillä ehdolla, ettei sen kainalossa kello neljältä riipu joku sieltä baarista poimittu rakkauden hedelmä. Älä välitä, Kello neljän prinssi muistaa sinua kyllä taas sitten seuraavalla kerralla.

Voit lohduttautua myös sillä, että on olemassa Kello viidenkin prinssejä. Ne käyvät läpi vielä taksijononkin ja soittavat sinulle vasta sitten.