Blogi

Jotenkin selvisin tästäkin päivästä. Eilisen ja viime öisen kofeiinisekoilun huipennukseksi keitin tosiaan vielä tänäkin aamuna kahvit. Se oli omiaan aiheuttamaan epätodellisia fiiliksiä ja lepattelin jossain ihan ihme sfääreissä koko päivän (toisaalta onko tää nyt poikkeus mun kohdalla...!).

Kävin tekemässä sen tentinkin. Jotenkin en nyt ole ihan oikeasti varma, olinko ihan todellisuudessa kiinni, kun pusasin sitä. Ihan mielenkiintosta saada se takaisin ja katsoa, mitä oon sinne kirjottanu. Olis myös ihan mielenkiintosta tietää, koska saan seuraavan kerran nukuttua. Tuntuu nääs, että kofeiinia jyllää vieläkin elimistössäni. Kahden räpyttäen nukutun yön jälkeen olen ihan pirteänä tässä eikä huvita pätkääkään mennä maate ja voihan paska mitä kello on!

No mutta joka tapauksessa. Koin mielenkiintoisen tapahtuman tänään. Kävelin junalta kotiin. Etelämaalaisen näköinen, karismaattisesti harmaantunut, noin viidenkymmenen ikäinen mies pyöräili minua tuolla lähikadulla vastaan. Hän katsoi minuun hyvin etelämaalaisittain, tiiättehän työ. Sitten kun pyörä lipui juuri kohdallani, mies päästi suustaan kimeän "MIU!!!"-huudon ja mulkkasi minuun entistä kiinteämmin. Apua. Kipitin, kuin viirahtanut kaniini ja luojan kiitos etelämaalainen kissamies jatkoi matkaansa vastakkaiseen suuntaan eikä jäänyt maukumaan perääni. Tsiisus mitä porukkaa...

Oo tässä nyt sitte. Voisko joku tulla lyömään vaikka mailalla päähän? Tai vaihtoehtosesti sitte seittemältä aamulla kampeemaan minut ylös?! Enivan??

Voi paska. Taisin myöhästyä höyhensaarten junasta. Minulla saattaa olla myös kofeiinimyrkytys. Pulssini on noin 350. Kuuppani savuaa. Olen rullannut tunnin sängyssä levottomien mielikuvien ja tulikuumien ruumiinjäsenieni kanssa ja odottanut unta tietäen puuhan koko ajan täysin toivottomaksi. Sitä ennen luin yhden dekkarin loppuun ihan uskomattomalla sykkeellä. Sivut melkein paloivat poroksi käsiini, kun kaahasin kohti takakantta.

Mun ei pitäis juoda kahvia. Itseasiassa juon sitä vaan hätätapauksessa, koska yleensä tulen siitä varsin huonovointiseksi ja hulluksi. Jostain syystä kofeiini lakkasi sopimasta minulle, kun täytin 14. Tänään oli kuitenkin hätätapaus. Viikonlopun unitankkauksen jälkeen sain viime yönä nukuttua kutakuinkin nelisen tuntia. Mullon huomenna (tai siis tänään!!) tentti, minun piti tietenkin lukea siihen ja olla siis pirteä. Niinpä aloitin kahvitankkauksen jo aamulla. Kipaisin ennen yhdeksää meikussa asialla ja kävin samalla siellä kahvilla ja aloitin samalla tenttiin lukemisen. Ja lintsasin koulusta siinä samalla.

Jaksoin loppupäivän koulussa ihmeen hyvin sen yhden kupillisen voimin. Koska kotona odotti luku-urakka, kävin kotimatkalla ostamassa kahvimaitoa ja sormet syyhyten sihruuttelin oitis kotona sumpit. Tuomion sumpit. Vihoviimiset helvetin tervat. Join kaksi ja puoli kuppia aamuisen kupin seuraksi ja aloin kohvin poristessa sisälmyksissäni lukemaan.

Pikkuhiljaa aloin tuntemaan vaikutuksia. Pulssi hakkasi ja kädet väpisi. Välillä sydän hakkasi nielussa ja pyrki suuhun ja räpisteli, kuin kala kuivalla maalla ja palasi sitten taas uomaansa tykyttämään. Välillä se taisi heittää pari volttia ja tuplakärrynpyörän. Pää tuntui siltä, kuin aivot olisi poistettu ja tilalle pumpattu raskasta ilmaa. Mahassa tuntui siltä, kuin joku olisi kaatanut sinne bensaa tai jotain muuta yhtä limakalvoystävällistä. Jossain vaiheessa teksti kaikui ja messusi kuupassani niin, että raikasi. Myöhemmin yritin muistella, mitä olin lukenut. Aika huonolla menestyksellä... Eh.

Minä idiootti kuvittelin, että kofeiinin vaikutus olisi iltaan mennessä hiipunut ja nukkuisin kunnon yöunet, jotta olisin huomenna reipas. Loput voittekin päätellä, kun teillä on sentään päässä pelkän ilman sijasta aivot. Ainaki vissiin.

Happy vitun herätys Maijalle aamuseiskalta.

Ilmassa on pahoja ennusmerkkejä. Tää ei selkeästi ole mun päivä, vaikka olen ollu hereillä alle tunnin. Pelottaa.

Maailma on tänään selkeesti kääntyny minua vastaan. Kärsin Salla-syndroomasta. Katsoin noustessani, että onpa kiva ilma, aurinko paistaa ja rupesin vääntämään vaatetta päälle. Hekumoin tekeväni Welmun kanssa oikein kunnon lenkin, jotta jaksan sitte lukea reippaasti lääkehoitoa.

Astuin ovesta ulos. Vettä tuli kiihtyvissä määrin, ku esterin perseestä ja saavista ja niakaran putouksesta. Minun hieno lenkkini päätyi siihen, että kastuimme parissa minuutissa täysin, Welmu ryntäili luimuna selkä vettä valuen ja minä hytisin huppu päässä ja sukat märkinä. Kierrettiin kortteli ja hipsittiin kotiin.

Laitoin märät vaatteet kuivumaan, kuivasin koiran, hain muutaman omenan ja vesilasillisen aamupalaksi ja junttasin tähän koneelle. Ja kas, sade loppui ja aurinko paistaa.

Voi vittu.

Minun ei oikeesti taida olla hyvä juoda viinaa enää. Menee nää mun rilluamiset ihan uskomattomaksi säätämiseksi ja huonon onnen kimaraksi. Siinä vaiheessa, kun ilta päättyy ensiapuasemalle örisevien spurkujen ja "vittu jag hade den itsepuolustusjuttu vittu"-tasosta läppää suoltavien ikiteinien sekaan, voi olla itsestään ylpeä ja hihkua riemusta onnistuneen baareilun puolesta. Tai sitten ei.

Toisaalta ilman tota keharikaveri Hannaa uskaltaa ehkä jopa lähteä. Yleensä ilman sitä olen tyytyny tekemään itestäni vain täyden pellen ja juomaan muistini suht pellolle. Mutta sen kanssa tuppaa aina tapahtumaan jotain ei niin kovin toivottua. Millon sattuu Juhaa leukaan ja millon Hanna ja Maija takoo keharikuuppiaan yhteen ja saavat kutteja ja turvonneita huulia. Jotainhan on kuitenki aina satuttava. Hannan Helsingin vierailu ei tehnyt perinteisiin poikkeusta. Sängylläni istuu silmälappuinen Varkauden ruusu.

Armottoman säätämisen ja vammailun jälkeen ilta alkoi ihan lupaavasti. Tosin se eteni aika nopeasti siihen, että joku karvaturpa yritti tutkia nielurisojani, enkä voinut enää hymyillä, koska joka kerta, kun niin tein, karvaturpa huusi "TAAS SÄ TEIT SEN, VOIIIIH" ja lähestyi pehkomaisen naamansa kanssa ja lopulta mie olin ku viirahtanu tenniksenpelaaja, kun yritin väistellä sen naamalle maastoutumisia. Koska se paljon päässä olevaa karvaa omaava mies oli jo nelisenkymmentä, kysyin siltä, miksei sillä ole lapsia. Kuulemma siksi, kun sen pieni tyttö kuoli joskus vuosia sitten hoitovirheeseen, eikä oo tehny mieli hommata lisää. Eh. Aijaa. Maija ei taida enää kysyä keltään mitää.

No mutta. Vähän ennen pilkkua jouduin sirpalesateeseen. Seisoskeltiin baarin käytävällä Hannan ja muutaman muun kanssa. Aiemmin soittaneen bändin rumpalikin seisoskeli siinä. Minen oikeastaan tiedä, mitä siinä tarkalleen tapahtui, mutta jonkun jannun juoma tippui tarjottimelta, koska se kai käveli sitä rumpalia päin ja sitten rupesi kuulumaan huutoa ja laseja poksahteli monta peräkkäin. Mie olin tässä vaiheessa jo kääntäny pään pois ja suojannu silmät, mutta koska Hanna on keharimpi, ku minä, se seiso siinä silmät selällään ja lasien poksahtelun jälkeen kenki jotain jannua, joka sitten olikin väärä.

Sitte mie näin sen rumpalin. Oikeasti siitä tilanteesta oli kulunu varmaan 20 sekuntia ja yhtäkkiä se jannu seisoi siinä silmä umpeen turvonneena. Lasien lisäksi ilmassa oli siis vissiin viuhunu myös nyrkki. Varmistin, että sille oltiin tuomassa jäitä ja sain Hannalta nenäliinan ja käskin sen vähäsen painaa sitä siihen silmään. Sitte Hanna valitti, että sen silmään sattuu. Voi paska. Mie kimitin, että nyt ensiapuun, hetiheti ja raivasin meille tietä, ku ihmiskola konsanaan. Takit jäi sinne ja sitte seistiin siinä edessä ja yritettiin kalastaa taksia, kunnes joku vietkongi-intialais-meksikolainen eskimo tuli sönkkäämään, että hän voi viedä meidät sairaalaan. Ja sit mentiin.

Marian päivystys on ihana paikka. Korkkarit lintassa konkottavia teiniakkoja (myös minä konkotin korkkareissani olematta teini), joiden roiskeläppien persamuksissa on kyseenalaisia tahroja, verta vuotavia neniä kammottavaa suomenruotsia länkyttävien jannujen poskilla, pissikakkaoksennus-spurguja kannattavine elämänohjeineen ja henkilökunta, joiden pinna on varmaan sata kilsaa pitkä, kun ne jaksaa katella kaikkea sitä pysähtymättä aulaan karjumaan ja hakkaamaan päätään seinään. Hanna pääsi sisään melkein heti, mutta sitä rumpalia ne ootatutti vissiin ihan kiusallaan kaksi ja puoli tuntia. Ja koska jostain syystä meillä oli joku äiti teresa-kampanja Hannan kanssa, päätettiin odottaa sitä rumpalia kavereineen, jotta voidaan jakaa taksi. Kaksi ja puoli tuntia yöpäivystyksessä on aina paikallaan.

Kuudelta aamulla seistessäni viimein taksia odottamassa jäätävässä säässä ilman takkia haaveilin omasta sängystäni, johon uppoudun tuplapeiton aaltoillessa ympärilleni ja kylmän vissyn loristessa kurkkuuni. Haaveeksi se sitten jäikin. Rumpali rupesi kitisemään kesken jääneitä kännejä. Hanna mainosti kaljoja, joita sillä on minun luona. Ja tämän jälkeen joku heitti ilmaan mainion ehdotuksen: mehän voidaan Maija mennä sun luo korjaamaan tää kännitilanne. Ja tämän jälkeen ne määkii takapenkiltä "Maaaiiijjjaaaa, Maaaiiijjjaaaa", johon taksikuskikin yhtyi ja mie meinasin jo hypätä vauhdissa pois kyydistä. Ja niinpä mie sitte hellyin. Äiti teresa-kampanja jatkui.

Tämän jälkeen minulla oli kodissani silmälapulla varustettu nainen ja jannu jonka toinen silmä oli turvonnut umpeen ja johon mehevä mustelma oli nousemassa. Ne joi kaljaa. Minä ajattelin että nukahdan pystyyn. Tämän jälkeen koira laattasi. Se näytti hetken vähän pahoinvoivalta ja sanoi sitten "plääähh" ja pyöräytti kitusistaan ison laatan. Ja sitten minä jynssäsin mattoa ja vitutuskäyräni oli kohtuullisen punaisella. Tämän jälkeen Silmälappu ja Silmäpuoli armollisesti sammahtivat ja minä hiippasin kammiooni ja upposin pylly paljaana vastaanottavaiseen vuoteeseeni ja vaivuin höyhensaarten pornoversioon.

Kolme ja puoli tuntia unta. Istun lattialla hampaat vihloen, otsalohko jyskyttäen, tukka pystyssä ja tissit roikkuen. Jes. Olen viehättävimmilläni ja itseasiassa juuri oikeassa mielentilassa julkisella paikalla ateriointia varten.

Suihku ja burana, älkää nyt jooko pettäkö minua.

Hienoa työtä, Maija =) Menestystä myös jatkossa. Kiinnostus alaa ja opiskelua kohtaan näkyy jäljessä, jota tuotat.

Mie leijuin aamulla. Itseasiassa olin (ainakin oman fiilikseni perusteella) hyvin menneen kokeen ja tuon palautteen jälkeen niin polleana, että ihmettelen, ettei juna ajanut päälleni tai jotain vastaavaa. Näin haavekuvia todistuksesta, jossa ei ole yhtään alle nelosta. Ylistin itseäni mielessäni niin, etten edes nähnyt ympärilleni. Vittu minoon hyvä, vähän miä oon koko koulun paras, vähänkö miä pesen kaikki.

Paluu karuun realismiin tapahtui tuntia myöhemmin kotona. Tiesin, että olin saanut nelosen yleisen kuntoutuksen kurssista. Menin winhaan kurkistamaan, josko sinne olisi tullut muita suorituksia. Oli juu. Lääkelaskut. Arvosana kolmonen. Vittu. Paskapaskapaska. Minoon lahopää, koko koulun aasihattuniekkainen kuolaava pässi, joka tappaa lääkelaskukokeessa kaksi potilasta antamalla toiselle yliannoksen insuliinia ja toiselle morfiinia. Idari. Hölmö. RETARD!!! Kuuntelen tätä ja keksin itselleni uusia haukkumanimiä. Vittu ku sapettaa.

No mutta. Hanna on ajamassa tänne päin. Se soitti jo puhelun ja kertoi unohtaneensa ottaa mukaan kaiken, mitä aikoi viikonloppuna juoda. Sinänsä aika vähäistä. Koska se ei ole koskaan ajanut tänne yksin, odotan puhelua, jossa langan päästä kuuluu huutoa ja vammaääniä, koska se on ajanu oikean risteyksen ohi ja pelkää joutuvansa keskustaan. Vaihtoehtoisesti saatan saada samalta ihmiseltä puhelun, jossa toisesta päästä kuuluu kalmaäänellä toteamus "mie en tiiä mis mie oon. Auta minut pois täält". Jännää.

Minoon juurtunu tähän tyynyyn. Olen kertakaikkisen kuitti. Mun pitäis pusata vielä yksi kotitentti, jossa deadline on tänään, mutta ku minulta on eväät ihan loppu. Lisäksi aion juoda tänä viikonloppuna viinaa. Koska viime viikonloppuna nautittu viinamäärä ei kaikesta päätellen ollu tarpeeksi suuri, meinaan huomenna juoda kaksi kertaa enemmän ja törmäillä suu edellä esimerkiksi jokaiseen vastaantulijaan sukupuoleen katsomatta. En ihmettelis yhtään.

Apua.

Voihan paska. Minoon aika lähellä sortua jo siihen kuoppaan, että alan hokea, etten ikinä enää juo viinaa. Pyristelen reunalla ja hoen, etten juo viinaa ainakaan enää ikinä ennen koulujakson viimeistä viikkoa, joka on buukattu täyteen kokeita, kotitenttejä, tehtävien palautuksia ja näyttöjä. Toinen liskohumpparupeama takana. Kohta mie sekoon.

Onneksi annoin elvytysnäytön jo viime viikolla. Jos olisin joutunu antamaan sen eilen tai tänään, olisin mitä luultavammin aiheuttanu höngälläni sulamisreaktioita ja mullois menny kädet läpi sen nuken rinnasta. Jouduin kuitenki eilen hoitotyön näyttöön, joka tehtiin pareittain. Tehtävät arvottiin. Ja ylläri: säkä-Maija sai yllättäen kaikkein vittumaisimman tehtävän. Verenpaineen mittaaminen vanhalla kunnon elohopeamittarilla on ihan vitun vaikeaa ja paskamaista. Eihän siinä sitte. Minulle lankesi tietenki se itse mittaaminen ja minun pari kertoi, mitä tehdään ja missä järjestyksessä ja istui mitattavana. Siinä sitte hyppyset väpisten kopeloin stetoskoopin siihen kohtaan, missä olevinaan tuntu syke ja sekoilin yläpaineen siihen, missä kuvittelin sen olevan, vaikkei oikeesti ollu hajuukaan. Puuuh. Koin jokseenki voimakasta ikävää sellaista mittaria kohtaan, josta vaan painetaan nappia ja odotetaan lukemaa.

Tänään käytin kaikki liikenevät tauot lääkehoidon lukemiseen, koska eilen (jolloin minun siis ois oikeasti pitäny lukea tänään olleeseen kokeeseen) kulutin kaiken lukemisajan lörpöttelyyn puhelimessa, sitissä, messengerissä ja keittiön pöydän ääressä. Lisäksi kitturoin, hikoilin, ahdistuin ja kiristelin hampaitani. Eli kaikkea muuta, ku luin. Lopetin viimeisen puhelun vähän ennen puolta yhtä yöllä ja hämmästelin, että kappas ku ei tässä nyt enää ehdi lukea ku pitäs nukkuaki. Vittu minoon tyhmä akka. Luin ennen koetta olleella hyppärillä ihan peräsuoli pitkällään ja menin suolet solmussa kokeeseen. Ja ihan vain jättääkseni tyhjän paperin. Minen muistanu siellä, mitä on Digoxin, saati mihin sitä käytetään, enkä minä sen paremmin muistanu kaikkia euforisten analgenttien haittavaikutuksia. Oisin saanu ehkä kolmosen ja minen halua kolmosta, koska haluan vitosen ja osaan kyllä sen edestä, kunhan luen rauhassa, palautan asiat mieleeni ja ehkä jopa nukun koetta edeltävänä yönä sen sijaan, että rullaan pitkin sänkyä vainoharhoissa ja joudun aamulla soittamaan nosturin hinaamaan arseni ja silmäpussini irti patjasta.

Kävin jo jättämässä uusintatenttikuoren ja voi paska, kun piiskaan itteeni siitä hyvästä. Minen harrasta uusintatenttejä. Minä valmistaudun kokeeseen hyvissä ajoin ja huolella, koska koealueet ja -aikataulut annetaan jo kurssin alussa luentorungon yhteydessä. Minä käyn tunnollisesti tunneilla, kirjoitan muistiinpanoja ja teen tehtävät. Ja nyt minoon kuitenki menossa uusintatenttiin. Tyhmä akka. Koska minun piti rangaista itteeni tästä jollain, ostin suklaapatukan ja haukuin itteäni koko kotimatkan ajan paksuksi lehmäksi, läskiksi kantturaksi ja idiootiksi pässiksi. Helpottiko? No ei.

Nyt mie yritän kahvin voimalla tehdä kotitehtäviä. Ikävää sinänsä, että tuntuu, ettei kahvikaan jaksa enää piristää minua, koska olen niin raatopoikkiväsynyt ja lisäksi se laittaa närästämään ja voimaan pahoin. Ihan oikein minulle. Vitun tyhjäpää akka.

Vittu apua. Olen siinä vaiheessa krapulaa, kun on vaan niin väsynyt ja kauhuissaan, että näkee ympärillään hallusinaatioita, kuten hampurilaisia ja kikkeleitä ja joutuu katselemaan yöllä unia, joissa panee omaa mummoaan, lentää kumiankalla pilvien yläpuolella vain pudotakseen ihmissyöjämutanttien peijaisiin ja joissa koko ihmiskunta on kääntyny sinua vastaan ja kirjaimellisesti kävelee ylitsesi ja viimeinen asia, jonka näet ennen kuin heräät hikilammikosta huohottamasta, on syviten vihaamasi ihmisen tennari, joka laskeutuu naamallesi. Ja ei, yksi tälläinen yö ei riitä. Ainakin toinen on vielä tulossa. Voi paska.

Sen lisäksi, että olen jokseenkin ahdistunut ja peloissani, olen pahalla päällä, epäsosiaalisuuden huipulla, turhautunut, vittuuntunut ja kipiä. Epäilen, että eräs hujoppimainen, kivellä makaava sahuri on vääntäny minut aikamoiseen solmuun viikonloppuna viskellessään minua pitkin terassia ja mökkiä. On nimittäin alaselkä ihan paskana ja polvi rikkinäisenä. Lisäksi viimeisetkin rippeet aivoistani taisi jäädä Santikkaan. Koen ihan ennennäkemättömiä jumituksen hetkiä. Olen reilun vuorokauden sisään istunut useita tunteja olohuoneen lattialla tuijottamassa tyhjyyteen kuola valuen.

Ja kyllä, koen itseni vähintäänkin yhtä viehättäväksi, kuin Vesa-Matti Loiri. Näytin aamulla kuoleman morsiammelta, enkä ole skarpannut siitä kovinkaan paljoa. Ja kyllähän työ arvaatte, että minun tekee kamalasti mieli seksiä, mutta minen voi valittaa siitä, koska sitte ku sitä olisi tarjolla, ni minä rupeen ottamaan pakkia. Voi paska. Pakko vissiin oikeesti vetästä jotain, ni voin sitte taas sen jälkeen hyvällä omallatunnolla valittaa panetuksiani. Tämmöstä tää on. Päivästä toiseen. Kauheeta niuruamista ja hyvien bylsimisapajien suoranaista hukkaamista.

Mie meen lyömään itteeni. Kovasti ja monta kertaa.

Olen sekopää. Menin äsken uudelleen siihen torstaina kauhua ja hysteriaa aiheuttaneeseen laitteeseen Linnanmäellä. Se oli edelleen aika kauhea, mutta koska olin nyt rapelin takia jo valmiiksi kauhuissani ja hysteerinen, laite ei onneksi enää onnistunu pahentamaan tilaani paljoakaan. Silti 6,90€ maksanut limpsa ja vohveli nihilistisellä hillo- ja kermaturauksella tekivät joitakin voltteja mahassani.

En sitte räkiny eilen baarissa ihmisten päälle. Muutaman ysköksen yritin ampua, mutta aika säälittävällä menestyksellä. Olen jo selkeesti paremmassa kunnossa, koska rä'än ja liman määrä yläpäässä on laskenut perjantaista huimasti. Alapäästä en sitte sanokkaa enempää. Tulis muuten armotonta niuruntaa tyhjyydentunteesta sun muusta.

Niinpä mie vaikenen. Nyt heti.

Oikeasti, tällä helvetin räkälimahommelilla on alle vuorokausi aikaa häipyä elimistöstäni. Minulla on huomiseksi suuria suunnitelmia.

Kalat 20.2. - 20.3.

Ahkerana ja puurtavana työmyyränä sinun pitäisi huolehtia tänään kunnostasi paremmin. Vähennä kahvia ja muita nautintoaineita. Muista levätä.

Ahkera ja puurtava työmyyrä?! Minäkö?! *huutonaurua* Ja siis mitä kahvia? Minen juo kahvia. Nautintoaineita meinasin ottaa vasta huomenna, mikäli tämä viemäri-fiilis vaan lähtee. Ja voi kyllä, olen levännyt. Olen istunut kuuliaisena koko päivän neljän seinän sisällä. Tai oikeastaan maannut. Olen särpinyt hunajateetä ja finreksiniä vuorotellen. Olen tarkkaillut oloani hysteerisesti. Ihan ku se ois nyt armottoman retkottamisen jälkeen pikkiriikkisen parempi.

Huomenna olis siis tarkoitus pitkästä aikaa ulostautua kaverin kanssa Helsingin yöhön mulkkaamaan tarjontaa. Siis minähän olen vähän niiku joka viikonloppu mulkannu tarjontaa millon missäkin, mutta tämän kyseessä olevan ystävän kanssa ei olla pitkään aikaan tehty sitä kahdestaan, joten nyt ois ollu siihen niin hyvä tilaisuus. Seliseli... No mutta. Olen mukamas pyhästi luvannut, etten lähde kipiänä mihkään. Arvelisin kuitenki, että huomenna olen niin kyrsiintyny tähän kotona kökkimiseen, että lähen kaikesta huolimatta baariin ja sitte ihmiset kattoo että hyi tota akkaa ku sillon rinnus ihan rä'ässä ja nenä sierrettyny ja punanen ku petteri-porolla konsanaa. Voin siis kuvitella, että menen baariin ja kuvittelen näyttäväni hyvältä korkeissa koroissa ja mukamas sierrettyneen nenän peittävässä meikissä, joka näyttää maalipensselillä levitetyltä ja vaatii kolan tai ainakin lapion, jotta sen saa pois.

Yritän ehkäistä sierrettymistä ryystämällä. Niistäminen sierrettää. Sitte nenästä lähtee nahkaa ja se on ihan kirvelevä ja ennen kaikkea kovin punainen ja hallitsee niin ollen koko naamaa. Ikävä kyllä ryystäminen ei ole niin tehokasta, kuin niistäminen ja niinpä minulle kävi äsken niin, että ensin ryystin, sitte aivastin ja tämän tuloksena kymmensenttinen räkäriuku roikui nenästäni. Ehdin karjaista kauhusta ja sitten riuku tipahti paljaalle reidelleni. Läps, riuku sanoi maastoutuessaan.

Ihanaa. Voin tehdä huomenna ton saman baarissa ja menestys miehelässä on taattu. Näen itseni jo sieluni silmin kapakin lavalla viihdyttämässä ihmisiä räkätappi joka rööristä sojottaen ja pyörittäen ja heitellen niitä ilman käsiä yleisön joukkoon. Pian kaikki haluavat osansa tuosta hassunhauskasta eritteestä, jota suipahtelee Maijan nenästä ja itse artistihan osaa muotoilla siitä hyppynarun, tekokiklun ja Marin Drockilan pikkupisneksen syrjäyttävän kynttiläsarjan.

Voihan vitun ikenet.

Sarkasmi ja itseironia on minun lajeja. Tykkään käyttää niitä kirjoittaessani ja puhuessani. Joku ehkä pitää itseironiaa defenssinä (niin minäkin jossain määrin joskus), mutta pidän siitä silti. Miellyttäjänä on helpompi nauraa itselle, kuin muille.

Kaikille ei kuitenkaan taida olla ihan selvää minun sarkasmini ja ironiani, jota käytän runsaasti näissä blogimerkinnöissä. Olen oikeasti viime aikoina ostellut servettejä ja haistellut vaivihkaa niitä muutamaa kivannäköistä miespuolista koulukaveria, joiden vieressä olen tunnilla istunut. Olen kuitenkin koulussa pääosin opiskelemassa, enkä oikeasti kirjaimellisesti juokse niiden jannujen perässä siellä, enkä haaveile mistään toiminnasta niiden kanssa. Servetitkin on nyt nätisti uudessa servettitelineessä ja olen pystynyt pidättäytymään ostamasta niitä lisää. En kiellä sitä, etteikö kaikenlaisilla ajatuksilla olisi joskus kiva leikkiä ja josko se sallittaisi minulle, kun elän kuitenkin selibaatissa (ei, tää ei nyt liittyny sinänsä noihin servetteihin). Vittu kiitos.

Tämä nyt ihan vain sen takia, että ihan kaikki ei kuitenkaan olleet tajunneet minun huumoriani. Toivottavasti rautalangasta vääntäminen auttoi. Voin vääntää myös ratakiskosta, jos siltä tuntuu. Mitä?

No mutta. Kalahti joo tosiaan omaan nilkkaan jotain muutakin, kun itseironia. Olin äsken Linnanmäellä äidin, äidin miehen ja äidin miehen 7-vuotiaan tyttären kanssa. Minen ymmärrä, miten sitä on voinu kakarana juosta 179 kertaa ne kaikki laitteet läpi, eikä silti voinu pahoin. Nyt kävin vaan parissa laitteessa varsin maltillisesti. Kävin myöskin sellaisessa lasten Hiphop-nimisessä laitteessa, joka on ikäänkuin pikkuversio siitä Spaceshotista, missä ihmiset ammutaan niissä tuoleissa istuen hurjan korkealle ja sit ne "tippuu" sieltä. En ois menny siihen aikuisten laitteeseen enää, mutta katsoin hyvin ylimielisesti sitä lasten laitetta ja sanoin tottakai lähteväni tytön kanssa siihen, vaikka minun äiti sano, että se on ihan hirvee vehje.

No, ajattelin, että minun ja äitin mahat elää ihan eri todellisuutta, kun se pysty menemään viikinkilaivaan, eikä sen tehny pahaa ja minen menis siihen enää millään, ku se ottaa niin mahasta ja huimaa. Oltiin siinä sitte jonottamassa siihen Hiphoppiin tytön kanssa ja ihmettelin, kun aikuiset, jotka siinä lapsineen keikkuivat, huusivat kovin. Karu todellisuus valkeni minulle, kun iskin takapuoleni penkkiin ja laite lähti käyntiin. Siinä se tolppa on korkeintaan kymmenen metriä korkea. Penkit nostetaan ensin ylös ja sitten ne tippuu sieltä. Ja tämä toistuu mooooonta kertaa. Juutas, että se oli kamalaa. Se otti mahasta ihan tolkuttomasti. Nauroin ja huusin pahalla äänellä hysteerisenä vedet silmissä ja vääntelin naamaani. Jotkut ihmiset kuvasi minun kanssa siinä samassa rivissä istuvia lapsiaan ja niillä on varmaan ikimuistoisia hetkiä kuvia katsoessaan, kun ne nauraa rivin reunassa istuvalle aikuiselle naiselle, joka naama punasena ja kyyneljuovaisena itkee ja nauraa suu vollottavana ja vääntyneenä ja kaikki lapset istuu kiltisti, hymyssäsuin ja ennen kaikkea hiljaa. Tsiisus mikä masiina.

Lisäksi minoon vähän kipiä. Kuullostan ihan Nasse-sedältä. Harkitsen rä'än uusiokäyttöä esimerkiksi liukasteena (siis MINKÄ liukasteena?! Ainiin mut koulupoikia raiskatessa se on varmaan kätsää), leivänpäällisenä tai shampoona. Saatan myöskin pitää huomenna rokulipäivän. Vai viittiiköhän sitä. Munhan pitäis kai olla koulussa juoksemassa niiden jannujen perässä...