Blogi

Minut on raiskattu. Raa'asti ja välinpitämätömästi.

Istuin kaverin kanssa eilen baarissa iltaa kahdestaan kaikessa rauhassa. Päästiin jopa sellaiseen tupakoivaan paikkaan istumaan ja minäkin pitkästä aikaa oikein poltin tupakkaa. Ensin poytään tipahti yksi cityläinen. Sitten niitä tuli pari lisää. Ja sen jälkeen niitä tussahti vaikka kuinka. He olivat tietenkin kaikki varsin anonyymejä ja huomaamattomia. Yeah, right!

Mutta sinne se meni. Miittineitsyys. Ja vieläpä väkisin. Miulta ei kysytty! Tississä on hienoja kuvia, jotka eivät lähde tavallisessa pesussa, mikä on varsin mukavaa. Näin myös peniksen. Ainakin yhden. Kaikkinensa olen muutenkin aivan shokissa.

Taidan jatkaa toipumista kaikista näistä järkytyksistä.

Olipa paska työpäivä. Nukuin kerrankin tarpeeksi (menin puoli yhdeltätoista nukkumaan), mutta silti olin aamulla kuolemanväsynyt. Ennen puoli kuutta herääminen ei vaan kertakaikkisesti sovi minulle. Se on ihmisrääkkäystä. Lisäksi olin yllätyksekseni yksin töissä ensimmäisen tunnin, koska työkaveri nukkui pommiin (jonka sain tietää siis vasta, kun hän suvaitsi saapua. Sitä ennen mietiskelin, että missäköhän hiivatissa se viipyy) ja toisen työaika alkoi oikeasti vasta kahdeksalta. Osasin kyllä hommat suurinpiirtein, mutta tietty niissä meni kauemmin, kun vielä menee aikaa muistellessa. Ja sitten hoitajat kärkky keittiön ovella aamupalaa paljon ennen kahdeksaa. Ai että otti päähän!

Onneksi sain olla keittiövuorossa ja näin ollen suurinpiirtein kaikessa rauhassa. Olin silti ihan saatanan pahalla tuulella ja kyrsiintynyt ja väsynyt. Ja ajatuksissani. Jossain vaiheessa avasin astianpesukoneen sadatta kertaa ja se oli tyhjä. Koska olin niin jumissa, minulla löi vähän aikaa tyhjää. Ajattelin, että kone syö asioita. Olin pyörittänyt tyhjää konetta. Tollo.

Tarpeeksi aggressioita mörssättyäni aloin jo toivoa, että liukastuisin keittiön märkään lattiaan ja pääsisin kuuppa kainalossa ja rampana kotiin elpymään. Halusin olla missä tahansa muualla, kuin töissä. Tympi niin helvetisti! "Onneksi" saatiin hieman säpinää. Tauolla työkaveri avasi jääkaapin, jolloin sillä jäi käytännössä katsoen ovi käteen ja se tietenkin osui sitä työkaveria suoraan kupoliin. Se oli aika kova tälli, joten yleisen akkojen hälinän, kalapaliikin ja käsien levittelemisen jälkeen se passitettiin lääkäriin. Me muut jäätiin levittelemään käsiämme ja taivastelemaan moista jääkaapin ovea, kun lentämään rupesi.

Tämä kaikki johti tietenkin siihen, että paikalle saapui korjaaja. Koska minä olen saatanallisessa puutteessa ja alituisen himon riivaama (se ei ole oma syyni, minua on provosoitu), katselin autuaana miehen työskentelyä (se vaihtoi kaapin ovenkahvojen paikkoja väliaikaisesti) vaikka se ei ollut yhtään hyvännäköinen eikä laisinkaan minun mieleen. Riitti, että minulla oli siellä kyökissä seurana mies. Voi jeesus, jos se olisi ollut joku kaikinpuolin pantava. Oisin rutannu sen jääkaapin taakse ja runnonut sitä seksuaalisesti. Tai vähintäänki lirkuttanu sille ummet ja lammet ja virutellu tissejäni siinä tiskipöytään nojaillen. Joten ihan hyvä, että se oli sellanen tavallinen reiska.

Olen paha, paha ihminen, mutta loppupäivän olin huomattavasti paremmalla tuulella. Aamupäivä näytti synkältä ja pitkäveteiseltä, mutta päivästä tulikin hieman parempi, kun joku sai hieman ovesta päähän. Enää en edes toivonut liukastuvani. Se varmaan sattuisikin. Tosin hyvätuulisuuden sivuvaikutuksena oli levottomuus. Ramppasin muiden mukana ulkona, vaikken edes polta. Olin hoitanut tiskit ennätysajassa ja minulla oli ihan liikaa aikaa rasvailla käsiä ja haukotella. Kaikkinensa päivä tuntui sata vuotta pitkältä. Onneks se on nyt pulkassa.

Me mennään tänään Welmun mummolaan. Siis minun äidille. Julkisesti sitä hävettää olla koiran mummo, mutta sitten se itse kuitenkin kutsuu itseään mummoksi puhuessaan Welmulle; "mummo laittaa Welmulle vettä". Pääsen valmiiseen ruokapöytään. Nam!

Kyllä tuo minun koira on sitte hullunkurinen otus. Siitä on tullu ajan mittaan hirveän kova pyllistelemään. Sen pyllistelyistä sais varmaan vaikka kirjan! Tosin vois olla, että sellasen opuksen ostoprosentti ois aika alhainen... Kannessa olisi häntä hienossa kaaressa ja sen alapuolella vaaleanpunainen rusina. Ihunaa!!

Kaniinit aiheutti taas käsien venymistä eilen illalla ja tänä aamuna. Illalla selvittiin vielä ihan kunnialla, kun kaniini juoksi pusikkoon niin nopeasti. Mutta aamulla....voi juutas! Olin kuuden maissa aamutuimaan käyttämässä Welmua aamupissalla. Minun talon vieressä on koulu, jossa on tietenkin aidattu piha. Käveltiin aidan vierustaa tietä pitkin ja kerrankin olin skarppina (siihen aikaan päivästä, TODELLA ennenkuulumatonta!), ja näin kaniinin aidan takana ennen Welmua. Tosin meni kaksi sekunnin murto-osaa, kun Welmukin sen sitten huomasi. Koira jähmettyi niille sijoilleen. Sillä jäi askelkin kesken ja sen jalat jäi hassuun asentoon. Se seisoi siinä varmaan minuutin. Kaniinikin oli katsonut parhaaksi jähmettyä hievahtamattomaksi. Tohkeissaan ollessaan Welmu tärisee. Itseasiassa se näyttää monia tunnetiloja väpisemällä holtittomasti. Niin nytkin. Se seisoi hassusti kaniinia tuijottaen ja väpisi.

Sitten hokasin, että kaniineja olikin kaksi. Toinen oli vain niin varjossa, etten heti huomannut sitä. Sekin oli jähmettynyt patsaaksi. Welmu tärisi hetki hetkeltä enemmän ja lopulta sen väpinä purkautui avuttomana haukahduksena ja se nousi aitaa vasten seisomaan kahdella jalalla. Siinäkin se seisoi jonkin aikaa ja näytti varsin avuttomalta. "Hitto, miten tästä aidasta pääsee läpi!!?". Ja sitten kun oltiin päästy pari metriä eteen päin, Welmu keksi: aidan ja maan välissä yhdessä kohdassa oli tilaa. Ikävä kyllä reikä oli ehkä chihuahuan mentävä, ei pitin. Welmu yritti silti änkeä itseään reijästä. Se änki päänsä aidan toiselle puolelle ja pyllisteli siinä aikansa hassuissa asennoissa yrittäen saada itsensä solutettua toiselle puolelle. Melkein jo huolestuin, jos se jää jumiin, mutta onneksi terrierikin tajuaa edes joskus luovuttaa. Nauratti. Jätkä touhusi hihnan päässä, ihan ku minua ei ois vieressä ollukkaan!

Töiden jälkeen vein Welmun pitkästä aikaa koirapuistoon, jotta se saisi juosta sydämensä kyllyydestä. Paskanmarjat. Se jolkotti haistelemassa kaikki hyvät paikat ensin ja löysi sitten pienen kiven, jota se tiputti jonkun koiran kaivamaan kuoppaan uudelleen ja uudelleen. Kiven sai kuopasta ylös ruopimalla tassuilla. Koska kuoppa oli todella syvä, Welmu joutui melkein seisomaan päällään. Kun se touhusi kuopan pohjalla, siitä näkyi enää takaruumis. Se pyllisteli aina aikansa ja sitten kivi lensi kuopasta kaaressa ja kopsahti aina isoon puukoiraan, joita Helsingin koirapuistoissa usein on. Ja sitten sama alusta...

Kun huomasin, ettei Welmua enää kiinnosta muu, kuin jolkottaa välillä ympäri koirapuistoa oudosti mulkoillen kivi suussa, vaikertaen ääneen ja välillä tiputtaa kivi kuoppaan ja pyllistella sitä sieltä ylös, päätin, että lähdetään. Jouduin taas tahtojen taisteluun kiven kohtalosta. Welmu oli päättänyt viedä kiven kotiin ja minä olin päättänyt, että kivi jää ulos. Tällä kertaa sain onneksi tahtoni läpi ennen eteistä. Tosin tällä kertaa sain kaivaa kiven koiran suusta ihan omatoimisesti, jotta sain tahtoni läpi. Nyt tulee taas pitkä väli koirapuistoiluun...

Ulkoilun jälkeen Welmu nukahti. Tiskailin äsken ja Welmu tuli katsomaan, mitä tapahtuu ja teki perinteisen venytyksensä: ojensi etutassunsa suoriksi eteen, laski yläruumiin maahan, läiskäytti pitkän ja kapean kielensä suustaan, mourahti pitkään kurppamaisella äänellä ja mitäpä muutakaan, kuin pyllisti. On se epeli.

Ps. Löysin sen reseptikirjan!!!! Äiti oli laittanu sen sieltä laatikosta hyllyyn ja löysin sen todella kirjahyllystä muiden kirjojen joukosta. Pitänee kai sen kunniaksi toteuttaa joku niistä ohjeista.

Jumalauta. Olen muuttunut iloisesta pyykkäristä vittuuntuneeksi, hikiseksi ja vihaiseksi muijaksi, joka juoksee kellarissa pesukoneella muristen ja hampaat irvessä. Tämä taloyhtö on tappanut minulta pyykkäämisen ilon. Perkele.

Meidän pyykkituvassa koneellinen kuin koneellinen maksaa kaksi euroa. Saatanan kallista. Jos ajattelee, että pesee 15 koneellista kuussa, se tekee kuukaudessa jo 30 euroa. Vuodessa se tekee 360 euroa. SIIS 360 EUROA!!! JOHAN TOLLA RAHALLA SAA OMAN PESUKONEEN JA KÄNNIT KAUPAN PÄÄLLE!!!! Saatana.

Pyykätä voi kahdessa vuorossa: 7-14 ja 14-21. Seitsemässä tunnissa pesee vähintään seitsemän koneellista pyykkiä. Katselin, että monet pesevät pyykkiä vähintään kerran viikossa. Jotkut jopa kahden tai kolmen päivän välein. Kenellä tulee seitsemän koneellista pyykkiä parissa päivässä? No ei kenelläkään, mutta kun ihmiset silti varaavat koko vuoron esimerkiksi kahta tai kolmea koneellista varten. Loppuvuoron ajan tupa ammottaa tyhjänä, vaikka se olisi jollekulle muulle hyvää aika pyykätä. Miksei siihen listaan voi merkitä vain sitä aikaa, jonka käyttää pesemiseen?? Itse olen aina tehnyt niin ja ihmetellyt, miksi kukaan muu ei harrasta samaa. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen taloyhtiö, jossa törmään tällaiseen. Ja ei siinä muuten mitään, mutta ainakin tämän talon pyykkitupaan on hillitön tunku. Seuraavan kerran listassa on vapaata joskus viikon päästä. Helvetti mitä touhua.

Tämä ei loppunut tähän. Minun on pakko saada valittaa vielä kuivaushuoneestakin. Se on kyllä ihan mukavana kokoinen, mutta "kuivaus"koneena on vehje, jonka aivan varmasti ovat valmistaneet lannevaatetta käyttäneet ja nuijilla toisiaan huiskineet apinaihmiset. Niin vanha se on. Kun sen käynnistää, se kurluttaa, kuin meidän osaston mummot ja papat ja rupeaa sitten röpeltämään, eli "kuivattamaan". "Kuivattaminen" tarkoittaa tapahtumaa, jossa kuivaushuone muuttuu saunaksi, ilmankosteusprosentti on 1300 ja pyykit roikkuvat naruilla velttoina ja ovat kuivia ehkä jo ensi viikolla. Vain kiuas puuuttuu! Tai ehkä siinä tosiaan on taloyhtiön sauna samassa. Röpeltäjä toimittaa kiukaan virkaa. Juutas, että on ikävä entisen kodin pyykkitupaa, jossa peseminen halvemmilla hinnoilla ja kahdella koneella sujui nopsasti ja kaksi kuivaushuonetta koneineen todella kuivattivat monta koneellista pyykkiä muutamassa tunnissa. Aina ei voi voittaa. Arvatkaa, ostanko oman pesukoneen. No ostan.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Hieno reseptikirjani on kadonnut. Muistan aidosti pakanneeni sen ennen muuttoa yhteen laatikkoon. Nyt sitä ei ole missään. Se oli oikeasti hieno. Olin itse leikannut siihen vanhoista lehdistä reseptejä ja liimannut ne kirjaan varsin järjestelmällisesti. Lisäksi olin kirjoittanut siihen muutaman oikein hyvän reseptin. Siinä oli pätkiskakun ohje, johon etsin netistä vaivalla erilaisia variaatioita ja kirjoitin ne kaikki ylös. Enkä ehtinyt kokeilla vielä yhtäkään niistä resepteistä! Vittu. Kyllon paha päivä. Ja töihin pitäis mennä.

Saatan vielä myöhemmin lisätä tähän kirosanoja.

Mietin eilen, että missä vaiheessa vieraaseen kaupunkiin muuttamisen jälkeen pitäisi tulla sopeutumisvaikeuksia, ikävä entistä asuinpaikkaa tms tunteita. Olen odotellut niitä. Luulisi, että ne kenties ilmaantuvat heti alussa ja sitten pikkuhiljaa sitä sopeutuu uuteen paikkaan. Näköjään se ei aina menekään niin. Olen alusta asti ollut kuin kotonani. Ja kotonahan minä tietysti olenkin.

Paria pientä raivonpuuskaa ihmismassoja kohtaan lukuunottamatta olen mielestäni suhtautunut muuttoon ja sen jälkeiseen elämään varsin tyynesti. Suhailen omilla kulmillani, kuin olisin tehnyt niin aina. Olen yllättynyt, miten tyynesti matkustan kammoamillani ratikoilla. Luotan täällä paljon enemmän, kuin Kotkassa siihen, ettei kukaan kyylää minua kuitenkaan. Miksi kyyläisi?!

Jotenkin odotin, että Helsinki on loputon friikkisirkus, johon minut, tavallinen tyttö, paiskataan. Tiesinhän minä toki sen, että Helsingissä asuu ihan tavallisia ihmisiä, mutta tajusin kuitenkin myöhemmin, että silti alitajunnassani odotin, etten sopeudu joukkoon. Että naamassani lukisi "minen osaa" tai "olen juuri muuttanut tänne". Että kaikki muut näkisivät minusta "maalaisuuteni". Tollomman näköstä porukkaahan täällä on, ku Kotkassa! Kaikkinensa kuitenkin siis kaikki on tapahtunut hyvin kivuttomasti. Vaikka tiedän, että vielä joskus haluan asua maalla kaikessa rauhassa, valmistelin kai itseni tähän vilkkaaseen elämänvaiheeseen niin hyvin, että olen osoittautunut sopeutumisen mestariksi!

Olen oppinutkin lisää! Ensinnäkin yleisissä saattaa olla hyvä kokeilla, onko penkki märkä. Työkaveri kertoi kauhutarinan, kuinka oli ratikassa istunut penkille, johon joku oli pissinyt ja se pissi oli imeytynyt sen työkaverin takin ja housujen läpi ja oli kirvellyt iholla kauheasti. Hyi helvetti. Olen varma, että minulle käy jossain vaiheessa yhtä huonosti. Olen oppinut myös loikkimaan lenkillä, kuin mikäkin pässi ja kyyläämään ympärilleni silmät mullistellen ja varomaan näin kaniineja. Täällä on aivan helvetisti kaniineja. Ei jäniksiä tai rusakoita, vaan sellaisia pupuja. Pieniä palleroita. Ja nopeita! Näen niitä vain Welmun kanssa lenkillä ollessani ja ikävä kyllä Welmu näkee ne aina ennen minua. Käteni ovat nyt jo venyneet ainaki kaksikymmentä senttiä. Welmukin on oppinut tähystämään kaniineja kahdella jalalla seisten, häntä vaakasuorana sojottaen.

Olen myös huomannut, että selkeästi menen tsadilaisesta aivan täysin, koska olen neuvonut kadulla jo ainakin neljää ihmistä pääsemään oikeaan paikkaan. Tosin epäilen, että neuvoin sen yhden neekeriparan ties minne. Toivottavasti se ei pahasti myöhästynyt uudesta työpaikastaan tai tajusi edes syyttää tuntematonta, pahansuopaa muijaa, joka luki karttaa ihan päin persettä.

Huomenna saan vieraakseni yhden kaverin Kotkasta. Alan siis siivoamaan.

Voi jumalauta, että vihaan aikaisia aamuherätyksiä. Minusta on luonnotonta, raakaa ja ihan hirveää herätä joskus viiden, kuuden maissa. Miksi siihen ei totu? Miksi suurin osa mummoista ja papoista herää luontevasti käytännössä katsoen keskellä yötä? Miksi minun sisäinen kelloni ei kertakaikkiaan suostu omaksumaan moista tapaa?

Kello herätti tänä aamuna kymmentä yli kuusi. Olin ollut jo tovin hereillä, kun se soi. Nouseminen tuntui siltä, kun olisin kiskonut itseäni suosta repullinen kiviä selässä. Menin pissalle ja melkein itkin elämän raakuutta ja sitä, että edessäni on loputon liuta aamuja, jolloin minun on herättävä vielä aikaisemmin. Menin nimittäin kahdeksaksi tänään, kun oli ensimmäinen päiväni ja jouduin päällikön käsittelyyn ensin. Huomisesta alkaen normaali aamuvuoro alkaa kello 7, joka tarkoittaa sitä, että herään klo 05.20. Voi vittu.

Ensimmäinen työpäivä meni ihan hyvin. Kyllä minusta varmaan ihan kelpo laikkari vielä tulee. Päivän kruunasi se, että töistä viimein päästyäni satoi, kuin esterin perseestä ja ainakin viisi autoa roiskutti tyynesti ohi ajaessaan päälleni 679 litraa vettä. Sontsasta huolimatta olin jokseenkin tirsuvassa kunnossa tullessani kotiin. Sukelluspuku olisi ollut kelpo varuste. Onneksi sade lakkasi ja illalla pääsi raikkaalle lenkille kastumatta.

Ikävä kyllä minulla on nyt nukkumaanmenoaika. Voi paska. Työnteko on perseestä.

Helsingin keskustan yöelämää nähty siivun verran. Ja Lauri Tähkän näin kokonaisena sen ansiosta, että taiteilin tuolilla seisten piikkikoroilla. Kaiken tämän darran keskellä olen suht onnellinen, että olen hengissä ja polvilumpionikin ovat ehjät. Voin sieluni silmin nähdä, miten olisin keikahtanut sen tuolin kanssa selälleni ja halkaissut sievän kalloni. Huh.

Siellä keikalla oli muutama muukin. Mentiin yläkertaan ja olevinamme löydettin kaverin kanssa hyvä paikka kahden lyhyen juipin takaa katsoa keikkaa niin, että jotain todella näkyykin. Kaveri lähti tiskille ja minä jäin pitämään paikkaa. Huomasin, että toinen juippi pälyilee kaiken aikaa ympärilleen. Ja juuri niin kuin pelkäsinkin, juipin metrin levyinen tyttöystävä tömisteli paikalle, pyysi anteeksi varmaan vittumaisimmalla äänensävyllään ja parkkeerasi suoraan eteeni. Ikävä kyllä metrin levyinen tyttöystävä oli myös metrin pidempi poikaystäväänsä, sekä minua. Se siitä hyvästä paikasta. Vittu kun sapetti.

Mutkien kautta löydettiin sitte paikat yläkerran äärimmäisestä laidalta. Tosin jouduttiin huojumaan niillä tuoleilla, jotta nähtiin jotain. Jossain vaiheessa kaveri yritti johdattaa meitä paremmille paikoille, mutta jostain kumman syystä meitä ei ihan tosta vaan päästetty marssimaan eturiviin, joten palattiin tuolien pariin. Keikka kesti ihan helvetin kauan. Siis hyvä keikkahan se oli, mutta mulla oli joitakin kärsimyksiä niiden hiivatin piikkikorkokenkien kanssa. Sattui varpaisiin, ihan ku niitä ois puristettu ruuvipuristimessa. Au.

Kello lähenteli jo kahta, kun keikka loppui. Tarkoitus oli jatkaa sieltä Virginistä vielä johonkin, mutta kaveri oli kuudensadan promillen kännissä ja minä olin draamakännissä. Sain pahan ikäväkohtauksen ja vollotin jossain kadun varrella, miten minua risoo tämä perkeleen tungos ja jonottaminen ja kun Kotkassa on niin helppoa, kun voi tallata baarista kotiin ja ei tarvii melkein koskaan jonottaa jne. En sitte halunnu enää mihinkään baariin, mutta luonnollisesti ruoka kelpasi. Hain pikaisesti jotain murkinaa mäkistä, jonka jälkeen kiristelin hampaitani nähdessäni taksijonon. Veikkaan, että se ulottui vähintäänkin Joroisiin. Onneksi aina neuvokas ystäväni bongasi meille pimeän taksin! Ja taas olen onnellinen, että selvisin tuntemattoman yön timon kyydistä hengissä ja raiskaamattomana.

Olen jokseenkin helpottunut krapulan tasosta. Tämä on lasten leikkiä verrattuna siihen viime viikonloppuiseen. Tosin äsken keskustassa piipahtaessa olin hieman säikky ja kauhuissani. Vannoin vakaasti pysyväni kotona loppupäivän. Huomenna pitäisi mennä uuteen työpaikkaan. Odotan paska jäykkänä ensiöistä liskodiskoa. Olen huomenna varmaan tosi freesi. Nyt aion lepyttää pahimman krapulan kerroskiisselillä. Nam.

Kuinkakohan monta kertaa ihminen saa kusta housuunsa, ennen ku rupeaa haisemaan sellaselle, ku mun äsken haistama setä?! En menny kahta metriä lähemmäs, mutta silti haju löi vasten kasvoja. Ja vielä ulkoilmassa.

Lisäksi ihmettelen, mikä mahti maailmassa saa ihmisen lähtemään perjantai-iltapäivänä Helsingin keskustaan ostamaan nauloja ja paria tarranaulakkoa, vaikka niiden hommaamisella ei ole mitään kiirettä. Minun pitäisi tietää, koska juuri tulin sieltä naulojen ja tarranaulakoiden kera, mutta en tiedä. Olipahan muuten viimonen kerta. Oli nimittäin pari muutakin ihmistä liikenteessä.

Ratikassa hytkyessäni ja yrittäessäni kauppakassien kera pystyä seisomaan paikallani ilman, että kosken kaiteisiin, mietin miten helppoa Kotkassa on mennä asioille, kun siellä on kaikki tarvittava niin pienellä alueella ja niin kovin rauhallista. Tuli vähän ikävä. Hermokäyrä nimittäin lähenteli punaista aluetta, joka on pahaPAHA asia. Positiivinen asia on se, että onnistuin näyttämään yhtä tympiintyneeltä, kuin suurin osa sen ratikan matkustajista näytti. Menen ihan selkeästi jo tsadilaisesta ainakin näin ulkonäön puolesta. Selvisin sitten kunnialla kotiinkin, pesin hartaudella kädet ja nyt valmistan kanasalaattia vaivalla kotiin raahaamistani tarvikkeista vakaana aikomuksenani pysyä kotona loppupäivä lenkkiä lukuunottamatta.

Sitä paitsi minunhan pitää kerätä voimia, jotta jaksan huomenna kuolata Larppaa!

Eli monta päivää Helsingissä asumista jo takana. En sitte tuupertunu niiden muuttolaatikoiden alle, vaikka läheltä liippasikin. Olen jo toipunut tunteesta, että olen täällä vain käymässä. Mutta en ole siltikään ihan varma, olenko vielä tajunnut koko tilannetta. Vai onko tässä edes mitään kummempaa tajuamista!? Ekana ja tokana iltana oikein istuin odottamassa, että joku ihme oivallus naksahtaa tajuntaani. Ei naksahtanut.

Tähän mennessä olen täällä ollessani tehnyt neitsytmatkan Ikeaan, matkustanut ratikalla ihan itse, seikkaillut keskustassa, tutustunut hyllypaperiin, syönyt paljon kehutussa Weeruskassa helvetin runsasjuustoista pitsaa, käynyt poikkeuksellisen suuressa koirapuistossa, vittuuntunut naapureihin ja lähikauppoihin ja tullut siihen johtopäätökseen, että Helsingissä asuu paljon pahanhajuisia ihmisiä. Itseasiassa hoidin kaikki asiat niin ripeästi, että aika on käyny tänään jo vähän pitkäksikin. Onneks pääsen töihin maanantaina. Vihdoinkin!

Olen edelleen viime viikonloppuisen darran jälkimainingeissa. Lauantaina olisi tarkotus lähteä kaverin kanssa Lauri Tähkän keikalle. Eli siis rimpsalle. Eikä suinkaan selvinpäin. Hirvittää. Sain viinakammon siitä tilasta, jossa viime viikonlopun vietin. Hrrr.... No, kerrankin tulee sitten otettua TODELLA maltilla (joojoo).

Huomenna tutustun taloyhtiön pyykkitupaan ja saan viimeinkin verhot ikkunoihin. Tähän mennessä olen hyppinyt uhmakkaana kalsareissa ja topissa, mutta suihkuun mennessä riisunut kainosti seinän takana, jottei vastakkaisen talon asukkaat näe. Tosin...saa mennä aika huonosti, jos minua kattelee!