Sain vessansiivousinspiraation. Minulla on pullo vahvaa pesuainetta, jossa lukee VAIN AMMATTIKÄYTTÖÖN. Muassa on tarkat annosteluohjeet. Pullossa ei kuitenkaan lue, etteikö kannattaisi mennä huussia pestessään seisomaan raakaan pesuaineliuokseen paljain jaloin, joten minä sitten suoritin kyseisen toimenpiteen.
Vähä polttelee. Eh. Olen tainnut taas unohtaa aivoni johonkin. Hmm.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät ikinä valita. Varsinkaan täällä blogissaan. Juu, näin on. Olen varsinainen päivänsäde, keijukainen kultasiipi ja ah, ihanan positiivisuuden auran ympäröimä. Olen synnynnäinen yltiöoptimisti ja aina heleä, hyväntuulinen ja hymyilevä. Huolet ja murheet karttavat minua ja aamuisin loikkaan vuoteesta uuteen päivään riemukkaana, kuin arojäniksen ja hullun metsäkauriin risteytelmä.
Tälläkin kertaa minulla on vain positiivisia uutisia. Ei, en ole raskaana, vaikkakin rakastan lapsia aivan heikkopäisesti ja pienet uhmapussukat kikistävät sydämestäni rakkauden laulua missä vain. Mieluiten yleisessä kulkuneuvossa, pliis. Asiaan. Olen vaihteeksi kärsinyt hieman kipeistä hartioista. Se on niin mukavaa ja harmitonta. Mikä parasta, en voi tehdä oikealla kädellä kunnolla mitään. Varsinkaan töitä. Lisäksi minulla esiintyy voimakasta kipua oikeassa hartiassa ja niskan seutuvilla, mutta koska viisaat tohtorisedät ovat keksineet särkylääkkeen ja lihasrelaksantin, voin olla iloisesti sekaisin ja pöllyssä kaiken päivää. NIIIIN kivaa!
Luonnollisesti saan mennä lääkäriin. Koska oma työterveysasemani on turhan lähellä, en onneksi saanut sieltä aikaa, vaan saan körötellä tuoksuvassa ja mukavassa ratikassa ihan keskustaan asti! Lisäksi lääkäriasemalla, johon minut maksusitoumuksella ohjattiin, ei ole ajanvarausta, vaan uusi asiakas tulee aina jonon hännille ja pääsee lääkäriin sitten kun pääsee. IHANAA, että saan päivääni jännitystä ja toimintaa! Valvotun yön jälkeen tämä on juuri sitä, mitä odotinkin.
Voi kun alkais sataa!
Luokseni muutti eilen Visa. Visa on normaalikokoinen ja punertava. Visalla on mukavasti rahaa taskussaan ja hän on hyvin aulis, mitä nyt hieman kiukutteli tänään. Koska Visa on hyvin puoleensavetävä, en malttanut olla käyttämättä häntä hieman hyväkseni tänään. Annoin Visan vingahdella muutamassa tätien erikoisliikkeessä. Ja voi, miten Visa vinkuikaan!
Toisin sanoen olen ostanut tänään luotolle kassikaupalla akkojen rättejä ja sälää. Ostin kyllä ruokaakin. Kokonaista loirelia riipiessäni tajusin, että eihän tää minun kana ole, täähän on pankin! Kun lasku kolahtaa postiluukusta, itken sitten sydänverta taas kohta suuriksi jäävissä, UUSISSA farkuissani ja UUDESSA, lököttävässä paidassa. Pah. Se on sitte sen ajan murhe.
No mutta. Sain kuitenkin hetken kiksit moisesta vinguttamisesta. Koin kerrankin riemun hetkiä sovituskopissa. Entinen kokoni on himo-iso/possu/jättiläis-suohirviö, joten raahasin sovituskoppiin varovaisin mielin himo-isosta edellisen koon. Farkkuihin olisi mahtunut joku toinenkin. Mitä hittoa?! Hipsin hakemaan vielä pienemmän koon ja vedin farkut vaivattomasti ylleni. Olin ihan äimänä. Mahduin aiempaa kokoani 2-3 kokoa pienempiin pöksyihin ja vieläpä niin vaivatta, että luulen noiden jäävän ennätysnopsasti liian suuriksi. Ostin ne nyt kuitenkin, koska olen lopen uupunut kulkemaan oudon purjeotuksen näköisenä liian suurissa ja huonosti istuvissa vermeissä.
Ostin muutakin. Ihan järkyn läjän alusvaatteita. Mutta ne oli kyllä kaikki alennuksessa. Paitsi ne urheiluliivit. Ne oli vähän kalliimmat, mutta ostin ne nyt silti, koska olen kyllästynyt pyrähtelemään kaksissa tissiliiveissä yhtaikaa. Tosin sekin kyllä ajoi asian, mutta näytin naurettavalta, vaikkei sitä kukaan tiennytkään.
Hrrmh...olen vielä ihanassa, ostamisen jälkeisessä euforiassa ja auta armias, jos joku minut nyt kolauttaa maan pinnalle...! Ainut asia, mikä minua taas jälleen kerran risoi, oli se, että minkä helvetin takia kaupassa pitää nykysin soittaa jotain ihme jumputusta täysillä??!! Onneksi olin yksin. Tosin kuulin omat ajatuksenikin vain juuri ja juuri.
En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka jaksavat juosta kilometritolkulla. Vielä huonommin tajuan tyyppejä, jotka lähtevät lenkille porukalla ja rupattelevat sitten, ja vielä ylämäessä (anteeksi Aakoo)! Juokseminen on kivaa, mutta ikävä kyllä minun puheeni kuullostaa jo sadan metrin pyrähdyksen jälkeen pihinältä. Kahdensadan metrin jälkeen hengitykseni pysähtyy. Nice.
Nyt kun en ole enää ihan niin jättiläismäinen kuin ennen, olen pari kertaa hieman toteuttanut haavettani hölkkäämisestä (ilman, että jätän kuoppamaisia kengänjälkiä asvalttiin). Huonon kunnon lisäksi minulla on ongelma: tissit. Kun hölkkään, ne loikkivat ja väpisevät ja se sattuu (ja totta puhuen pelkään, että ne voivat väpistessään virua kamaliksi lätkiksi). Tarvisin urheiluliivit tms kureet, jotka pitäisivät holtittoman etumukseni aisoissa (aion ehdottomasti käyttää tätä ilmaisua USEIN!), mutta koska tiedän miten saamaton olen, jäävät liivit ostamatta ja kokeilen sen sijaan ehkä toimivaa poppaskonstia, jonka hokasin ihan itse: viritän kahdet liivit päällekkäin. Nerokasta! Tulen toki sitten kertomaan kokeilun tulokset tänne. En vain enää jaksaisi hölkätä niin, että pidän vaivihkaa tisseistäni kiinni, koska sitä ei voi tehdä niin vaivihkaa, etteikö se näyttäisi vaivihkaiselta tissien pitelyltä.
Kartoitettiin joskus (sanon nyt vain "joskus", koska en kehtaa kertoa, kuinka vähän aikaa siitä loppujen lopuksi on) tyttöjen kanssa, millainen on Tosimies. Kirjoitimme kaiken ylös, mutta olen tainnut häpeissäni heittää lapun roskiin, koska en löydä sitä enää mistään. Listassa oli kuitenkin ainakin seuraavat piirteet (suunnilleen):
-vähintään 185cm pitkä (180cm saattaa riittää)
-ei juo siideriä (ei ainakaan perryä!)
-ei juo lonkeroa
-juo kaljaa
-ei katsele muita naisia
-rupattelee kohteliaasti (tai jotain sinne päin...)
-ei käytä naamarasvaa
-päläpälä
Olen nolo ja hieman huvittunut, miten lapsellisia kriteerejä ollaan "joskus" saatu aikaan (oli niitä muitakin, mut eiks tässä nyt noloiltu jo ihan tarpeeksi). Omalla kohdallani noista ei nimittäin päde enää kuin yksi (juu kyllä tosiaan varsin realistisesti toivoisin, ettei jannu, jota pidän heilanani katselisi muita naisia niin, että silmämunat pullistelee päästä ainakaan silloin kun minä seison vieressä. Ikävää, että tämä toive on niin kovin mahdotonta toteuttaa).
No mutta. Mikä on sitten minun mielestä nykyisin Mies, tuo ah niin ihana valkoisella ratsulla karautteleva munakas? Yllättäen voin olla siitä(kin) asiasta vain kahta mieltä.
(Yltiöromanttisen väpäjävän hullun mielestä) Mies on:
-yltiöuskollinen.
-ihana pelastaja. Elämä hymyilee, kun tämä ihan minkä pituinen tahansa, naamarasvaa lotraava, (vain harvoin) kaljaa, siideriä (jopa perryä!) tai lonkeroa nauttiva otus on kuvioissa.
-osittain sokea, joka näkee vain Yltiöromanttisen väpäjävän hullun. Jonkin ihme geenivirheen takia Miehen silmät sokeutuvat, kun näkökenttään ilmaantuu muita naisia. Näin ollen Mies näkee muut pimppajaiset vain utuisina hahmoina. Oma rakas näkyy tietenkin ah niin räikeänä!
-pitkäpinnainen. Yltiöromanttinen väpäjävä hullu saa kiukutella sydämensä kyllyydestä. Mies kestää, kuin Mies.
-yltiöuskollinen.
-niiiiin samis! Myös Mies haluaa ratsastaa auringonlaskuun. Ja -nousuun. Ja rakastella rannalla. Ja kierrellä Suomea autolla jonkin muun, kuin pillun perässä. Ja mennä piknikille usein. Tehdä ruokaa. Harrastaa seksiä kahdeksan kertaa päivässä joka päivä! Olla uskollinen. Mennä naimisiin. Suojella Yltiöromanttista väpäjävää hullua kaikelta pahalta. Saattaa Yltiöromanttisen väpäjävän hullun töihin. Ostaa edellämainitulle lahjoja. Olla rehellinen. Olla luotettava. Olla ihana. Olla täydellinen!
-yltiöuskollinen
(Kyynisen, katkeran ja viirahtaneen hullun mielestä) Mies on:
-auttamatta pelimies. Joojoo. Älä selitä.
-kusipää.
-paskiainen.
-petturi kaikin puolin.
-kieroutunut läähättäjä, joka haluaa kaikkia naisia, paitsi omaansa.
-runkku, jonka kaikki irtaimisto on tahriutunut spermaan erinäisten masturbaatio-orgioiden aikana, joissa on katsottu lammaspornoa, mummopornoa ja raskaanaolevatäidit+maitosuihkuaatisseistänipornoa ja haaveiltu kaikesta muusta, paitsi omasta akasta.
-epäluotettava. Niin se vain on.
-ääliö, joka pelaa vain omaan pussiinsa.
-idiootti, jonka aivot ovat sulaneet pussikaljan parissa rupuisessa puistossa.
-alkoholisti. Kalja ajaa pillun ohi mennen tullen ja lällättää mennessään.
-ihme frigidi. Mikä siinä on, kun ei seksi kelpaa?! Ai niin, ne masturbaatio-orgiat. Joo sori ku ehdotin.
-epärehellinen. Selitysten aatelia. Säälittävää!
-luimu, joka menee siitä, mistä aita on matalin.
-läskipää, joka ei kunnioita mitään eikä ketään.
-saanut jostain päähänsä, että voi käyttäytyä juuri niin kuin haluaa.
-laiska.
-luotu tänne syystä, että...??
Harmi sinänsä, että tuo jälkimmäinen on hieman enemmän vallalla. Voisiko joku ystävällisesti ohjastaa minut sille kultaiselle keskitielle...!
Nyt on ihan kauhean paha olla. Olen pitänyt kulisseja yllä kolmatta päivää. Olen ajatellut, etten voi sortua töissä tai koulutuksessa. Velvollisuudet pitää hoitaa. Olen paennut niihin. Nyt edessä on vapaa viikonloppu eikä mitään muuta tekemistä tiedossa, kuin istua kotona, muistella ja surra.
Yritin purkaa pahaa oloa lenkkiin. Itku kuristi kurkkua koko matkan. Welmu söi onnellisena jotain ryönää katuojista ja minä paahdoin eteenpäin ja nielin itkua, joka muuten on aika kivuliasta samalla, kun on hengästynyt. Odotin, että pääsen kotiin itkemään ja samalla koin kamalaa ahdistusta yksinäisyydestä. Nyt tuntuu hirveän pahalta olla yksin.
Minulle ennen kovin rakas ystävä on kuollut. Laura oli vuosia minulle kaikkein rakkain ja tärkein ihminen ja äidilleni joskus kuin toinen tytär. Viime vuosina yhteydenpito väheni, muttei lakannut kuitenkaan kokonaan. Olosuhteet etäännyttivät meitä, mutta yhteys oli silti olemassa. Ja nyt Laura on kuollut. Vaikka hän sinetöi itse oman kohtalonsa, ei hän sitä silti ansainnut.
Kuolema käy ensi kertaa näin lähellä minua. Ja se on kauhean suuri ja vaikea asia käsittää. Luonto suojelee meitä epäuskolla niin kauan, kunnes tuska on siedettävää. Minun ei tarvitse muistella. Muistot tulevat mieleeni yksitellen, uskomattoman tarkkoina kuvina. On hirvittävän vaikea käsittää, etten enää koskaan kuule ääntä, jonka muistan niin tarkkaan, enkä näe kasvoja, joiden jokaisen piirteen olen käynyt läpi miljoona ja taas miljoona kertaa. Kuoleman lopullisuus jysähtää tajuntaan ja vetäytyy taas hetkeksi piiloon tullakseen esiin kohta uudelleen.
Voi kun joku vaan pitäisi nyt kiinni.
Sanoin Sinulle hyvästi jo kauan sitten.
Et silti ikinä lakannut asumasta sydämessäni. Etkä lakkaa.
Nyt ei tarvitse enää pelätä.
Hyvää matkaa, Laura.
Nuku hyvin.
Miten ihmeessä minusta kasvoi näin tunnevammainen?? Miten minussa voi samaan aikaa elellä kyyninen miesvihaaja, olevinaan yltiörealistinen pessimisti ja superromantikko, joka silmäripset räpsyen katselee täysin hulluja haavekuvia päivät pitkät? Miten voin elää näin mustavalkoisena loppuelämäni tulematta lopullisesti hulluksi?
Ensin superromantikko rakentelee ah niin auvoisat haaveet rinssistä, joka karauttaa paikalle valkealla ratsulla ja nostaa minut (ilman vinssiä) satulaansa ja yhdessä ravaamme auringonlaskuun ja kaikki on NIIIIIN täydellistä ja rinssi rakastaa minua ja on ihan hulluna minuun (ja bonuksena minäkin häneen tietysti) ja kaikki menee juuri niin räikeästi ja epärealistisesti, kuin nyt elämässä vaan voi mennä. Näinä hetkinä hymyilen yksin, makaan lattialla, kuuntelen ihanaa musiikkia ja lähetän tekstiviestin, jossa lukee "tykkään sinusta kovin" tai "olet ihana".
Sitten paikalle rientää kyyninen miesvihaaja, olevinaan yltiörealistinen pessimisti ja pamauttaa vasarallaan kaiken luttuun. Näinä hetkinä pyörin kotona riivattuna, hakkaan päätä seinään, pallottelen kynsileikkurin ja kertakäyttöveitsen välillä, syön suklaata kilon, poltan tupakkaa, itkeskelen, kiroilen, kiukuttelen, tiuskin (kaksi edellistä toimintoa edellyttää tietysti kohdetta), lillun murheen, itsesäälin ja raivon alhossa ja voivottelen surkeaa elämääni, jossa mikään ei ikinä mene, niin kuin olin ajatellut (lue: niin kuin superromantikko oli ajatellut).
Niinhän se on. Ei ole olemassa mitään rinssiä. Ei ole valkeaa ratsua. Ei ole edes kaljamahaista, työtöntä, kossua alituiseen kittaavaa paskapäätä, joka tulisi luokseni pattipolvisella, rupuisella ruunalla ja vinssaisi minut kanssaan satulaan, jotta voisimme tappaa koniparan painomme alle. Sellaista ei tapahdu. Miten ihmeessä minussa sitten elää ne täysin mahdottomat haaveet niin voimakkaina? Olenko niin masokisti, että elättelen niitä vain siksi, jotta voin tahallani pettyä vielä satamiljoonaa kertaa ja rääkätä itseäni ja ruokkia minussa elävää kyynistä miesvihaajaa?
Olen hukassa. En tiedä, missä menee ne rajat, joihin minun tulee tyytyä. Tarpeeksi kauan kun mietin näitä, en edes huomaa, että joku vinssaa minua sinne satulaan.
