Ruuhkan uhri

Kuinkakohan monta kertaa ihminen saa kusta housuunsa, ennen ku rupeaa haisemaan sellaselle, ku mun äsken haistama setä?! En menny kahta metriä lähemmäs, mutta silti haju löi vasten kasvoja. Ja vielä ulkoilmassa.

Lisäksi ihmettelen, mikä mahti maailmassa saa ihmisen lähtemään perjantai-iltapäivänä Helsingin keskustaan ostamaan nauloja ja paria tarranaulakkoa, vaikka niiden hommaamisella ei ole mitään kiirettä. Minun pitäisi tietää, koska juuri tulin sieltä naulojen ja tarranaulakoiden kera, mutta en tiedä. Olipahan muuten viimonen kerta. Oli nimittäin pari muutakin ihmistä liikenteessä.

Ratikassa hytkyessäni ja yrittäessäni kauppakassien kera pystyä seisomaan paikallani ilman, että kosken kaiteisiin, mietin miten helppoa Kotkassa on mennä asioille, kun siellä on kaikki tarvittava niin pienellä alueella ja niin kovin rauhallista. Tuli vähän ikävä. Hermokäyrä nimittäin lähenteli punaista aluetta, joka on pahaPAHA asia. Positiivinen asia on se, että onnistuin näyttämään yhtä tympiintyneeltä, kuin suurin osa sen ratikan matkustajista näytti. Menen ihan selkeästi jo tsadilaisesta ainakin näin ulkonäön puolesta. Selvisin sitten kunnialla kotiinkin, pesin hartaudella kädet ja nyt valmistan kanasalaattia vaivalla kotiin raahaamistani tarvikkeista vakaana aikomuksenani pysyä kotona loppupäivä lenkkiä lukuunottamatta.

Sitä paitsi minunhan pitää kerätä voimia, jotta jaksan huomenna kuolata Larppaa!