Setä Suutari ja Maija Paksujalka

Tou. Olen erikoistunut nöyryyttämään itseäni eritoten miessukupuolta edustavien työläismiesten edessä. Viime syksynä tolloilin pyöräkorjaamossa luullen heijastinta lampuksi. Nyt nöyryytin itseäni suutarilla. Koska olen menettänyt kasvoni aivan totaalisesti kyseisen suutarin edessä, what the hell, menkööt! Kerron kaikille läskijaloistani!

Siis juttuhan on niin, että kaupoissa myytävät pitkävartiset saapikkaat on yleensä tehty naisille, joilla on tikunohuet kintut. No, koska minä en ole tikunohut mistään kohdasta, paitsi tukasta, minulla on joskus ehkä lieviä vaikeuksia saada itseäni mahtumaan pitkävartisiin saapikkaisiin. Tai sanotaanko, että nokkelana ja näpsäkkänä muijana joudun aina vähän käyttämään vippaskonsteja ja kättä pidempää saavuttaakseni saapasjalkaisen olotilan.

On äärimmäisen turhauttavaa, ettei työpaikan pukuhuoneessa ole mahdollisuutta maata selällään. Koska paksusäärinen saapasmuija nimittäin tarvitsisi moisen mahdollisuuden. On nimittäin niin, että aamulla, kun olet juuri maannut vaakatasossa koko yön, kinttusi ovat ohuemmat, kuin iltapäivällä, jolloin olet tuntitolkulla seissyt niiden päällä. Niinpä saappaat saattavat sujahtaa jalkoihin hyvinkin vaivatta aamutuimaan, mutta iltapäivällä joudut kiskomaan niitä jalkaan itku kurkussa ja varret jäävät kamalaan ruttuun ja näytät makkarajalkaiselta kammotukselta.

Selällään makaaminen ja kinttujen nostaminen kohti kattoa on oiva keino pikalaihentaa sääriään ja myönnän, että käytän tätä kikkaa joskus, kun olen esim lähdössä baariin ja minun pitää kiskoa jalkaani juuri ne kaikkein nafteimmat saapasyksilöt. Siirsin sohvankin pois ikkunan alta, koska mielessäni käväisi, mitähän naapurit mahtavat ajatella, kun ikkunastani sojottaa kintut aina viikonloppuiltaisin.

No, tässä taannoin sitten huomasin, että jalkani ovat jostain syystä saaneet hieman lisää ympärystää ja lempparisaappaiden vetoketjujen saaminen kiinni alkoi muistuttaa Persianlahden sotaa tai vastaavaa tapahtumaa. Löysin kuitenkin piikkivartisesta kammasta äärimmäisen näppärän apuvälineen; piikki poikittain vetoketjun reikään ja sitten kiskotaan vetskari kiinni tätä apuvälinettä kahvana käyttäen! Nerokasta! Olen yli-ihminen! Multiälykkyys! Tänne se Nobel-palkinto!

Mutta. Nokkeluuteni lävähti päin naamaa pari viikkoa sitten. Toisen saappaan vetoketju alkoi olla aika kovilla kamman avulla kiskomisesta (jalkani ovat epäsymmetriset, joten en tarvinnut kampa-kahvaa, kuin toisen kanssa) ja niinpä sen hauras metalli sanoi naps ja vetoketjun vedin hajosi. Pah, minä ajattelin, eihän se ole kuin vedin ja yritin vetää ilman kampaa. Sormenpäät verillä, hampaat narskuen ja otsasuoni äärimmilleen viruneena olin juuri saamaisillani vetoketjun kokonaan kiinni, kun se sanoi keskeltä poum ja halkesi. Siis niin kuin vetoketjuilla on tapana sillä lailla haljeta sen vetimen alapuolelta. Sitten vedin ei enää kulje alas ja koko vetoketjulla ei tee mitään vaan se pitää vaihtaa.

Yllättäen ne olivat ainoat hyvät saappaani, joissa pystyin ajattelemaan rimpsalle lähtemistä, joten olin aika pahasti liemessä ja kellokin oli jo vaikka mitä. Olin sonnustautunut nakkimaisiin legginsseihin ja niinpä vedin kammottavat nilkkurit jalkaani ja marssin Sokokselle puoli yhdeksältä torstai-iltana näyttäen Petunialta nakkihousuineni ja nilkkureineni. Etsin paniikissa saapashyllyn ja kävin nopeasti valikoiman läpi. Löysin yhdet, jotka tyydyttivät silmiäni ja niinpä minun oli ostettava ne. Huolimatta siitä, että jouduin kiskomaan niitäkin jalkoihini apinan raivolla (niissä ei onneksi ollut vetoketjua) ja että ne olivat numeroa 39, kun jalkani on oikeasti kokoa 37-38. Pah, minä ajattelin, maksoin kengät, kinkutin alakertaan, etsin tuolin, iskin kamalat nilkkurit käsiveskaani ja uudet saappaat jalkoihini ja lontostelin näillä lievästi suurilla kalosseilla juomaan siideriä ystäväni tykö. Hätä keinot keksii. Ja olipahan muuten kiva ilta.

Eilen vein mokomat tuomiopäivän saappaat suutarille. Siis molemmat. Liian suuriin pyysin uudet korkolaput, koska vaikka ne ovatkin liian isot, ne ovat oikein hyvät jalassa ja niinpä kävelin ne ruuveille reilussa viikossa. Sitten kaivoin kehnon onnen vetoketjusaappaat kassista ja ojensin suutarille ja kysyin, onko vetoketjun vaihtaminen kovin kallista. Miekkonen tutki saappaita ja röhähti nauruun: "Ootpa tainnu käyttää aikamoista väkivaltaa näiden kanssa?". Voi itku. Katsoin haljennutta vetoketjua ja vääntynyttä vedintä ja mutisin jotain paksuista jaloista ja supervoimista.

Niinpä niin. Polkupyöräkorjaajaa sentään pystyi pidättämään naurua tollouteni edessä, mutta suutarisetä puolestaan nauroi läskin sotatoimille estoitta. Pah. Olen laihdutuskuurilla ja kohta setäparalla ei enää ole työtä, kun minä en raahaa sinne lihojeni runtelemia kenkäpoloja!