Hän nurkui ja valitti aina:
Ei kenenkään risti näin paina.
Ja lukemattomat kerrat,
hän kääntyi puolehen Herran.
Ei sovi ristini tää harteille minun,
ois Herrani, helppo tää vaihtaa sinun.
Uuden kantaisin nöyrällä miellä,
en enää nurkuisi tiellä
Kun hän illalla rukoili jälleen,
näki unta yöllä tälleen,
Väsyneenä taakkansa alla,
kulki polulla hankalalla.
Tuli itse Mestari vastaan,
näin vaivoihinsa vaipunutta lastaan.
Minä rukouksesi kuulin,
sanoi Mestari hymyhuulin.
Tule kanssani ristitarhaan,
nyt valita saat ristin parhaan.
Mutt´ aikaa on päivä ainoastaan,
tulen illalla portille vastaan.
Syttyi riemu nurkujan mieleen,
heitti taakkansa portin pieleen.
Mikä valtava ristien joukko,
täynnä tarhan jokainen loukko.
Nytpä valitsen ristin uuden,
tuolla on risti kuuliaisuuden,
miten käynee se harteilleni?
Ei, ei sovi tää taakakseni.
Entä tuo, jonka kilpi on valta?
Mutta voi, kovin hankalalta
tuntui sekin mielestänsä,
ei ollut se etsimänsä.
Näin ristiltä toisen luokse,
hän aamusta iltaan juoksee.
Oli vikana millä mikin,
jos kuinka hän sovittikin.
Mikä painoi mihinkin tapaan,
mikä olkaan, mikä lapaan.
Joku karkea hankasi pintaa,
eräs liiaksi painoi rintaan.
Toivat muutamat selkään vaivan,
jotkut käsiä särkivät aivan.
Hän kylpi jo kyynelissään,
ei sopivaa ristiä missään.
Säteitään viimeisiä aurinko heitti,
pian pimeys seudun peitti.
Tuli samassa Mestari tarhaan,
kysyi: joko löysit sä ristin parhaan?
En Herra, en löytänyt laisin,
jospa uudestaan etsiä saisin.
Sanoi Herra: jos sallit, autan mä vähän,
mitä sanoisit ristiin tähän?
Oi, Herra, tää helppo on kantaa,
jos mulle tämän voisit antaa.
Ei mistään tää liikaa paina,
tätä nöyränä kantaisin aina.
Nyt hymyili Mestari jälleen,
ja hiljaa virkahti tälleen:
Hyvä, että on sulle se mieleen,
juuri sen hylkäsit portin pieleen.
Sait takaisin ristisi oman,
mielestäsi raskaan, kelvottoman.
Se sopii juuri sun harteillesi,
se on sinun siunauksesi.
Tää tarina opettaa meitä,
kun kuljemme vaikeita teitä.
Mietimme mielin haikein,
on minun ristini vaikein.
Toisilla ristiä tuskin lainkaan,
miks’ minä tään taakan sainkaan?
Jos näin on mielemme milloin,
hyvä meidän on muistaa silloin,
taakoista ristitarhain,
oma ristimme meille on parhain.
Siinä on meidän olkamme malli,
siunaukseksi sen Luojamme salli.
-Hilja Karhula-
Olen joutunut viime aikoina pohtimaan paljon taakan kantamista, taakkojen ottamista sekä ylipäätään sitä, mitkä asiat elämässä ovat taakkoja ja mitkä taas eivät. Millä tavoin toinen tuntee jonkin asian taakaksi itselleen, vaikka se toiselle on elämän suurin riemu - positiivinen vastuu.
Taakka-sanasta mulle tulee jostain syystä aina ensimmäisenä mieleen ala-asteaikaisen uskonnonkirjan yksi kuva ja kuvateksti. Kuvassa on aasialainen tyttö, noin kuusivuotias kai, joka kantaa reppuselässä parivuotiasta pikkuveljeään. Kuvatekstissä kerrotaan, miten toimittaja kysyy tytöltä, eikö tuollainen taakka ole liian raskas noin pienen tytön kannettavaksi. Tyttö vastaa tiuskaisten, että ei tämä ole mikään taakka, tämä on minun pikkuveljeni.
Mun mielestä nykyisin ihmiset pelkäävät tai suorastaan kammoavat sitä, että joutuisivat olemaan jollekin taakaksi. Aika harvoin kuulee sanottavan, että ei se mitään jos vaikka tässä rampautuisin, sitten mun sukulaiset ja ystävät vain pitäisivät musta huolen. Sen sijaan hyvinkin usein kuulee ajatuksia, joiden mukaan ihminen mieluummin kuolisi kuin jäisi kenenkään taakaksi. Miksi on näin? En mä ainakaan osaa kuvitella, että omat vanhempani tai isovanhempani olisivat minulle taakaksi silloin kun eivät enää itse selviäisi jokapäiväisistä askareistaan. Enkä todellakaan toivo, että he kuolisivat ennen aikojaan. Mieluummin nautin jokaisesta hetkestä heidän kanssaan, vaikka he ehkä jo olisivatkin poissa tästä maailmasta ajatuksiltaan, tarvitsisivat apua vessassa käymisessä, syömisessä ja liikkumisessa kuin ettei heitä enää olisi ollenkaan. Enkä mä kiellä, etteikö dementoituneen ja/tai liikunta-/toimintakyvyttömän ihmisen hoitaminen olisi raskasta. Mutta rakkaasta huolehtiminen olisi taakka? No way. En mä omaishoitajaksi pystyisi ryhtymään - kai - mutta kyllä mä haluan silti olla osana lähimmäisteni arkea mahdollisimman paljon. Enkä todellakaan halua, että kukaan kokee itseään taakaksi vain, koska ei enää pysty sataprosenttisesti huolehtimaan itse itsestään. Onhan mun vanhemmat ja isovanhemmat pitäneet musta huolta kun olin pieni - ja etenkin äiti pitää valtavasti (melkein liikaakin :)) huolta edelleen - miksi se on nykyaikana niin valtava ongelma, että lapset pitäisivät vanhemmistaan huolen sitten kun vanhemmat eivät itse siihen enää pysty?
Mulla on ikävä sellasia vanhoja aikoja. Kun kaikki oli toisin...
Rock.
