Blogi

Autuaallinen olo; puolen tunnin suihku takana, nokan alla kuppi tuoretta kahvia, laskut maksettu (ja rahaakin jäi niin, ettei tarvitse kitkutella perjantaista liksadagenia odotellessa), iltapäivällä luvassa ajotunti (jei, mission ajokortti edistyy) ja ennen kaikkea - vapaapäivä.

Kiireettömissä aamuissa on kyllä puolensa, vaikken periaatteessa tykkääkään lorvia kotinurkissa aikaa tappamassa puolille päivin. Yksi suurimmista nautinnoista on saada lukea Hesari kannesta kanteen - ne pienimmätkin uutispätkät, joissa kerrotaan palokunnan pelastaneen kissan puusta tai keski-ikäisen naiskuskin huristelleen kortitta 3,27 promillen humalassa. Hullu maailma.

Tahtoisin olla kovin poliittinen tänään ja ottaa kantaa vaikka Myanmarin tilanteeseen tai paasata olympiahengestä. Jotenkin olo on vain sellainen, ettei musta nyt(kään) ole briljeeraamaan. Oma elämäni on tällä hetkellä jotenkin niin kuluttavaa ja kai hektistäkin, ettei suurten ajatusten pyörittelylle tunnu jäävän aikaa tai voimavaroja. Sääli sinänsä, ettei mun elämää suuremmat ajatukset pääse purkautumaan tekstimuodossa koko maailman luettaviksi.

Sitten lisää kahvia ja se Hesari. Kello 14-15 kehottaisin pysymään sisätiloissa, mä lähden treenaamaan mäkilähtöjä, siitä ei voi seurata kuin itku ja parku (sekä peltiromua ja suolenpätkiä).

Rrrock!

Jippii. Kaksi ensimmäistä tuntia yhdeksän ja puolen tunnin työpäivästä takanana ja vitutustaso vasta noin sataseitsemän (satahan on luonnollisesti se maksimitaso normaalisti). Miten voikin puuduttaa ja ärsyttää ja harmittaa ja vituttaa yhtä aikaa näin paljon? Periaatteessahan tää duuni on kuitenkin ihan jees: paistan pari burgeria aina silloin tällöin, juon ilmaista kahvia ja puhun paskaa duunareitteni kanssa. Mutta kun ei nappaa, ei nappaa. Olen tässä nyt kaksi tuntia tosiaan juoksut kuin heikkopäinen ees sun taas ihan vain pitääkseni tylsistymisen ja vittuuntumisen lisääntymisen loitolla. Nyt joka paikka kiiltää, kaikki on kondiksessa eikä ole edes pyykkiä pestäväksi - ja vitutustaso hehkuu punaisella. Perkele, että joskus niin harmittaa, kun ei ole syntynyt kultalusikka suussa pappa betalar - perheeseen.

Pika-avautuminen ja taas työn tuoksintaan. Kävin muuten salilla tekemässä superrääkin ihan pitkästä aikaa - hyvä minä!

Rrrock!

Nyt se on sitten ohi. Mun ensimmäinen citybileviikkoni. Laivareissusta se kaikki lähti ja sen jälkeen onkin ollut yhtä hulinaa. Tattista vaan kun ootte mut ottaneet mukaan pippaloihinne - ilman niitä ois ollut ihan hirmuisen kurja viikko.

Työpäivä on jotakuinkin onnellisesti takana päin ja kohta voisi lähteä ulkoilmaan nautiskelemaan jätskistä ja auringosta. Oli kyllä harvinaisen paska päivä. Tai ei tässä päivässä mitään, mutta eilisten iltavuorolaisten työmoraali ja -motivaatio oli jäänyt jonnekin ja sai sitten aloittaa aamun mm. tiskaamalla likaisia astioita ja pesemällä kaksi koneellista pyykkiä - ei ollut kai eilen ketään huvittanut. Pitää notkua tässä vielä tovi duunipaikalla niin saa antaa ihan tuutin täydeltä lokaa eilisillan päällikön niskaan. Ei sitä itseäkään aina nappaa vääntää burgereita ja tehdä niitä iänikuisia samoja hommia (etenkään lauantai-iltana, kun kaikki kaverit ovat jo terassilla), mutta jonkun ne duunit on pakko tehdä jossain vaiheessa kuitenkin. Aamuvuorossa olisi pari muutakin hommaa tehtävänä, siksi ei hotsittaisi sen lisäksi juosta pää kolmantena jalkana ehtiäkseen omien toimiensa ohessa hoitaa edellisen vuoron tekemättä jättämiä töitä. Perkele.

On aika kokonaisvaltaisesti kyllä sellainen olo, että ihan kaikki kanssaihmiset saisivat nyt vetää itsensä kelmuun ja antaa mun olla. En jaksaisi nähdä ketään, puhua kellekään - en mitään. Nooh, onneksi tiistaina on vapaapäivä. Kannattaa siis varata sateenvarjo ja villapusero mukaan ylihuomiseksi, silloin taatusti sataa räntää taivaan täydeltä ihan vain mun vapaapäivän kunniaksi.

Mutta, jospa sitä lähtisi läksyttämään tuota jolppia (itseäni siis puoli vuotta vanhempaa herrasmiestä - auta armias, jos sillä on krapula, sitten tulee vielä kovempaa ja korkeammalta muutamia faktoja elämästä pöytään...).

Rrrock!

Miehet osaavat olla sitten ra-sit-ta-vi-a. Olin kaikessa rauhassa Itiksessä shoppailemassa, kun mun hihaan takertui jokin hare krishna (tai jotain sitten päin) munkki alkulainilla; oot kyllä tän iltapäivän tyylikkäin ja seksikkäin nainen, oot varmaan fiksu ja ajattelevainen ihminen. Siis mitä perkelettä? Koska mulla on lyhyt hame (ja jumalaiset sääret, tietenkin), olenkin yhtäkkiä järjen jättiläinen ja syvällisyyden perikuva? Koska tämä asetelma on muuttunut näin nurinkuriseksi? Eikö yleismielikuva ole, että mitä nätimpi nainen (tai lyhyempi hame) sitä bimbompi nainen? Onhan se kiva, että oranssikaapuinen kaljupää näki mun pääni sisään ja tajusi, että olen älykkäämpi kuin lyhyt hame antaisi ymmärtää, mutta silti. Mikä helvetin oikeus/velvollisuus noilla munkeilla on tulla kertomaan mulle, miten ihana mä oon? Oon mitä oon ja siinä se - kerron kyllä koska ja keneltä kaipaan enemmälti huomiointia. Tämän tosiasian sanoin sille munkillekin ja taisin lisätä myös, että kannattaisi harkita seksielämän hankkimista, ettei tarvitse nuoria naisia ahdistella kadulla. Meinaa ihan harmittaa tommonen.

Olen siis perustanut yhden naisen är-yyn vannoutuneille femakkovanhoillepiioille. Miehet... Niin. Miehet. Kyllästyttää ja ärsyttää. Melkein jopa harmittaa, kun olen (ollut) moisista otuksista niin helvetin riippuvainen. Mutta. Nyt voisi viimein kääntää uuden sivun elämässä, unohtaa kaksilahkeiset ja keskittyä ihan vain tähän omaan ihanaan itseensä. Kesäkin tulee ja kaikkea. Tästä miehettömästä elämästä tulee I-HA-NAA. (Uskoo ken tahtoo...)

Rrrock!!!11

Jumalauta, mä oon tullut vanhaksi. Siis viime kesänä tein helposti 12-tuntisia duunipäiviä viitenä päivänä viikossa ja noista viidestä työpäivästä olin darrassa keskimäärin 3,48 päivänä. Nyt yksi krapulapäivä ja oon ihan kaputt. Tärisyttää ja värisyttää ja tekee pahaa ja on ontto olo. Ei tää voi olla muuta kuin merkki lähestyvästä kiikkustuoli-iästä. Perkele, mun elämä on ohi.

On kyllä pikkasen sellanen elävä kuollut -olo. Mikään ei oikein tunnu miltään ja toisaalta koko ajan tuntuu joltain ihan kummalliselta. Tekisi kauheasti mieli syödä jotain, mutta toisaalta taas ei huvittaisi tippaakaan juosta halailemaan posliinia. Ei mulla ennen, silloin siis kun olin vielä nuori ja nätti, ollut tällaisia dagen efter -fiiliksiä. Perkele (taas kerran)!

Jotta olotila olisi mahdollisimman autuaallinen, on mun räkätautikin päättänyt voimistua entisestään. Paksua keltavihreää jööttiä tursuaa nenästä kuin... öö... no, tulee kuitenkin paljon. Silmiä kutittaa ja korvat on koko ajan lukossa. Kaiken kukkuraksi mun kroppa on päättänyt selkeästi tehdä musta viisaan hinnalla millä hyvänsä ja alkanut tyrkätä neljää viisaudenhammasta kerralla pintaan. Vaikka krapula antaisikin myöden laittaa jotain sapuskaa kupuun, ei suu suostu jauhamaan mitään kovaa tai sitkeää. Kielikin on ihan vereslihalla, kun noi terävät esiin puskevat hampaannurkat repii sitä hela tiden. Perkele (kerta kiellon päälle)!

Mutta. Jos sitten alkaisi relaksoitumaan, heittäisi lököverkkarit päälle ja alkaisi katsoa television hömppätarjontaa.

Rrrock!