Auringonkukkametsä

"Miehet ovat erilaisia kuin naiset." Äiti taputti rintaansa. "Täältä sisältä. Ymmärrätkö sinä? He eivät ole yhtä vahvoja. Miehet haavoittuvat helpommin rakastaessaan. He antavat itsestään enemmän. Naiset eivät koskaan anna itseään kokonaan. Siinä suhteessa naiset ovat monimutkaisempia. Miehet ovat yksiselitteisempiä. He vain rakastavat. Ja ovat siksi helposti haavoitettavissa."

(Torey Hayden: Auringonkukkametsä)

Kello käy kahta. Mun piti lukea vain pari lukua lisää aamulla aloittamaani Auringonkukkametsä-romaania, mutta pitihän se sitten lukea loppuun asti kerralla. Koukuttavaa kamaa niin kuin Haydenin muutkin teokset - en muista, että olisin niistä yhdenkään kanssa viettänyt aikaa kahta vuorokautta pidempään.

Ensimmäistä kertaa mä kuitenkin todella pystyin samaistumaan kirjan päähenkilön tuntemuksiin. Yleensä Haydenin teoksia lukiessa koukutuksen aiheuttaa tarinan kiehtovuus; todenperäisyys, moninaiset ihmiskohtalot, miellyttävän helppolukuinen kirjoitustapa. Tällä kertaa suurimman koukutuksen aiheutti halu tietää, miten päähenkilölle lopulta käy - päähenkilölle, joka painiskelee samankaltaisten kysymysten kanssa kuin itse olen vuosikausia painiskellut. Onneksi Hayden ei pettänyt tälläkään kertaa. Kirjan loppu oli juuri sellainen kuin sen tulikin olla, jotta mua lukiessa aika ajoin vaivannut rintaa puristava ahdistus haihtui hyvän mielen tieltä.

Jotenkin silti. Mietityttää taas kaikki ihan liikaa. Miksi mä olen tässä, miksi mä elän näin? Eräänä päivänä tuossa juuri pohdin, miten toisin kaikki voisikaan olla. Juuri 18 vuotta täyttänyt siskoni kera pari viikkoa vanhan ihkaensimmäisen parisuhteensa sai mutkin muistelemaan kohta kolmen vuoden takaista aikaa. Oli mun 18-vuotissyntymäpäivä. Aloin seurustelemaan aivan ihanan pojan kanssa, joka oli käynyt RUK:in ja aloitti sinä syksynä diplomi-insinööriopinnot. Ai niin, ja ajoi Volvolla. Olin kauhean ihastunut - kai jopa rakastunut niin kuin vain 18-vuotias tytönhupakko voi olla. Mäkin opiskelin yliopistolla matikkaa, mutta haaveilin lääkärin urasta. Olin varma, että halusin lääkäriksi. Luin pääsykokeisiin. Kävin pääsykokeissa. En ihan päässyt. En jaksanut enää olla hullun rakastunut. Päätin, etten halunnut enää lääkäriksi. Etten ollut oikeasti koskaan halunnutkaan. Päätin, että parisuhde ahdistaa mua. Oli koko ajan ahdistanut. Vietin hullun kesän, tein töitä enemmän kuin olisi ollut hyväksi, makasin elokuussa pari vuorokautta tiputuksessa sekoitettuani elimistöni liian huonolla sokeritasapainolla, nopealla laihduttamisella ja liian vähällä levolla. Aloitin syksyllä sairaanhoitajakoulun ja uuden parisuhteen. Vain tajutakseni taas vuoden päästä, etten halunnut niistäkään kumpaakaan. Vietin taas hullun kesän ja lokakuussa aloitin tupladuuninteon. Parisuhteeseen en onnekseni (ja sen suhteeseen tarvittavan toisenkin osapuolen onneksi) enää langennut. Nyt mulla on vain työ ja öiset yksinäiset aatokset. Aika helvetin kornia. Mulla voisi olla kohta kolme vuotta kestänyt parisuhde tulevan DI:n kanssa, voisin olla itse päättämässä kohta toista lääkisvuottani, voisin olla hyvin erilainen ihminen, täysin erilaisessa elämäntilanteessa. Mutta sitten - mä olen tässä. Miten helvetissä tässä näin kävi? Joojoo, oon vasta 20-vuotias, mulla on aikaa ja plaaplaaplaa, puhun kuin kuusikymppinen elämänsä katuojassa pyöriskellen tuhlannut deeku, mutta silti. Miksei elämä mennytkään niin kuin toivoin sen menevän? Koska lakkasin unelmoimasta ihanasta opiskelijaelämästä, ammatista ja rakkaudesta siinä määrin, että annoin itselleni luvan olla tavoittelematta niitä? Miten vitussa mun visioimani unelmatulevaisuus on vaihtunut raadantaan paskaduuneissa ja yksinäisiin iltoihin aina liian kylmässä tai kuumassa kerrostaloluukussa? Ja miten ihmeessä mä kaikesta huolimatta oon joka päivä helvetin onnellinen?