Iltamyöhän Isot Ajatukset

Jos joku nyt tulisi ja sanoisi: "Mennään!" - lähtisin oitis ja kyselemättä. Määränpäällä ei olisi väliä. Tahtoisin nyt vain hetkiseksi pois tästä kaikesta arkisesta. En tosin kaipaa edes minnekään kaukomaille tai paratiisisaarille. Haluaisin vain tuokioksi täysin erilaisiin ympyröihin. Jonnekin, missä voisin aamuisin nukkua niin pitkään kuin huvittaa, kuulla luonnon ääniä (tai äänettömyyttä), nähdä aamuauringon nousun ja uuden päivän alun. Haluaisin voida toivottaa jollekin hyvän huomenen sanoin, halauksin, suukoin ja lämpimin hymyin. Juoda rauhassa toisenkin kupillisen aamukahvia. Heräillä kaikessa rauhassa uuteen päivään. Uuteen päivään, joka ei sisältäisi samalla kaavalla toistuvaa aamuinventaariota, ravintolan aukaisukuntoon laittamista, lounasruuhkan odottelua ja siitä selviämistä, iltapäivän kotiinlähdön aikaa ja tyhjää iltaa netin ja pääsykoekirjojen parissa. Haluaisin tuntea. Tuntea eläväni. Tuntea intohimoa edes osaan päiväni töistä. Tuntea rakkautta.

Kiire tappaa luovuuden. Kiire tappaa kyvyn kokea asioita sydämellä. Kiire estää näkemisen, kokemisen ja tuntemisen. Osaisinpa elää eteläeurooppalaiseen tyyliin. Unohtaa hetkeksi aikataulut ja äärimmilleen venytetyn organisoinnin. Osaisinpa pysähtyä katsomaan maailmaa ja huomaamaan, että se pyörii sittenkin, vaikka minä toviksi pysähtyisinkin. Ja opettaisipa joku minut taas rakastamaan ja pulppuamaan iloa. Saisipa joku minut puhkeamaan kukkaan ja kuoriutumaan ulos tästä panssaristani. Tulemaan sellaiseksi minuksi, jollainen tahtoisin olla - jollainen olen kai joskus ollutkin, jollainen sisimmiltäni olen aina ollut, jollaisena minun olisi parasta elää elämäni. Jollaisena olisin... Minä.

Stressiviikot ovat ohi, mutta kuten migreenikin yllättää minut aina vasta isojen jännitystilanteiden mentyä ohi, iski tämä uuvahduskin vasta nyt kun elämä ei oikeastaan olekaan enää niin uuvuttavaa hullunmyllyä. En voi enää väsymykseni ja ilottomuuteni kanssa piiloutua kiire ja stressi -selityksen taakse. Minun on pakko tutkiskella itseäni ja myöntää, että elän elämääni väärin. En itse asiassa elä laisinkaan. Olen oman elämäni sivustakatsoja. Päivästä toiseen höyryveturin tavoin eteenpäin puksutteleva olento vailla määränpäätä tai merkitystä. En ole aikoihin edes halunnut mitään, en saa tyydytystä mistään. Toimin orjallisesti tapojeni mukaan, mutta en oikeastaan koskaan tunne halua tehdä mitään. En tosin tunne suurta inhoakaan mitään kohtaan. En tunne oikeastaan yhtään mitään. Olen vain automaatioasentoon kytketty kone, joka sattuu olemaan metallin sijasta lihaa ja verta.

Niin helvetin säälittävää ja pirun surullista.

Rock.