Risteyksessä

Voi perkele. Mä se en vain osaa nauttia elämän seesteisyydestä, vaan aina kun menee vähän aikaa hyvin ja leppoisasti, on pakko alkaa (epä)järjestelemään elämäänsä uuteen uskoon. Olisihan se nyt suorastaan hulvattoman vallattoman typerää elää rauhallisesti ihan onnellisessa parisuhteessa ihan kivaa elämää. Aina kannattaa pyrkiä muutoksiin, radikalismiin ja tyhmäilyyn, että kaikki jo saavutetut etuudet varmasti ryöpsähtävät kankkulan kaivoon.

Joka kerta kun olen tehnyt elämässäni suuria ratkaisuja - muuttanut pois kotoa, vaihtanut asuinkaupunkia, eronnut ja karannut - olen päättänyt, että nyt saa riittää, tämä oli viimeinen suuri mullistus elämässäni piiiiitkään aikaan. Mutta kappas keppanaa, muutama kuukausi eteenpäin ja jonkinlaisen pyörremyrskyn keskellä ollaan taas. Ja taas ja taas ja taas. Syyttäisinkö tästä levottomuudesta aadeehoodeeta, huonoja vanhempia vai mätää yhteiskuntaa? En ole vielä päättänyt, mutta jonkun muun syy tämä mun tyytymättömyystaipumukseni selkeästi on. Itsehän olen tunnetusti hyvinkin rauhallinen ja vähään tyytyvä ihminen, joten ei voi olla musta itsestä kiinni, että mun elämäni on aina solmussa ja jonkinlaisessa käymistilassa.

Mutta etiäppäin, sano mummo lumessa. Kofeiinia ja nikotiinia kaipaa hän ja sitten salille purkamaan jos minkälaisia turhautumisia ennen elämääkin pidempää iltavuoroa.

Rrrock.