Suden aikaan

Menin kiltisti nukkumaan noin kello 22. Uni tuli nopeasti, koska viimeiset kolme yötä ovat jääneet sattuneista syistä hyvin vähäunisiksi. Heräsin hätkähtäen noin kello 00.30. Tuntui ihan aamulta. Luulin jopa nukkuneeni pommiin. Katsahdin kännykän kelloa: 00.32. En usko silmiäni. Könyän ylös (tai oikeastaan alas) sängystä, tarkistan kellonajan vielä rannekellosta, totean nukkuneeni vasta alle kolme tuntia ja kiipeän takaisin parvelle peiton alle. Väsyttää. Silmäluomet painuvat raskaina kiinni, mutta unta ei vain kuulu. Mielessä alkaa seilailla tuhatkunta enemmän tai vähemmän akuutin tärkeää asiaa. Kelailen läpi about koko elämäni, kääntelen asioita ylösalaisin ja nurinniskoin, mietin välillä työkuvioita, sitten taas yksityiselämääni. Käännän kylkeä viidennentoista kerran. Laitan tyynyt vähän parempaan asentoon. Käyn vessassa ja juon lasillisen vettä. Pöyhin vielä vähän tyynyjä ja otan toisen peiton päälleni, jotta vilu pysyisi loitolla. Unta ei kuulu. Silmäluometkaan eivät oikeastaan tunnu enää niin raskailta. Päässä pyörivät ajatukset ovat menneet jo umpisolmuun ja koko elämä vaikuttaa hyvin synkältä.

Sitten mä viimein luovutin, nousin, keitin teetä ja avasin koneen. Keturalleen tämä yö on mennyt jo joka tapauksessa, sama sen väliä sitten herätä kokonaan. Asioiden yöaikainen pohtiminen ja saattaminen sitä kautta aivan suhteettomiin mittasuhteisiin ei ole hyvä idea pidemmän päälle. Miten sitä väsymys, pimeys ja kai lievä unensekaisuus saakaan koko elämän tuntumaan tosi kenkulta? Päiväsaikaan samojen asioiden pohtiminen ei aiheuta minkäänlaista ahdistusta. Outoa.

Mulla on edelleen hirveän typerä olo. Ihan sellainen hupakkofiilis. Moi, mä oon Kaisa, naiivi pilvilinna-arkkitehti. Mun sydän on rikki. Ihan omasta syystä, mutta itkeäpillitän ja valitan asiasta silti tänne julkiselle sektorille. Vittusaatana.

Ärh. Nyt ei taas mee hommat yhtään putkeen, ei sitten yhtään!