Tyhmä nainen

Mä oon tuntenut itseni yli kaksikymmentä vuotta ja siitä huolimatta osaan aina säännöllisin väliajoin yllättää itsenikin. Luulin - olin itseasiassa ihan varma - että mä oon tämän universumin kylmin ja kyynisin nuori nainen. Kaiken nähnyt, kaiken kokenut, järjellä tunteet sivuuttava ontto möhkäle. Mutta eikös sitten pirulauta mun elämääni ilmesty aivan täysin puun takaa ihminen, mies, joka laittaa pakan täysin sekaisin. Enkö mä ole nähnyt jo tuhat ja yksi kertaa, ettei näiden hei, joo, soitellaan -tyyppien varaan kannata ihan älyttömän kovasti (eli yhtään laisinkaan) laskea mitään? Mistä tää kaikki toivo ja luottamus oikein kumpuaa? En mä oo mikään pilvilinnojen rakentelija (ainakaan, kun kyse on baarilöytösäädöistä). Miten ihmeessä mun suu silti menee virneeseen aina kun vain ajattelenkin tätä miestä, joka kuului mun elämääni vain muutamien tuntien ajan?

En ymmärrä. Tällä hetkellä en kovasti välitäkään ymmärtää. Juuri nyt mua lähinnä vain kaihostuttaa, itkettää ja ihmetyttää. Miksi juuri tämän niin mulle väärän yksilön piti kolahtaa niin helvetin lujaa? Miksi mä olen niin äärettömän onnellinen niistä pienistä hetkistä, jotka sain viettää tämän miehen kanssa, vaikka mun sydämeni samanaikaisesti itkee katkeransuolaisia kyyneleitä? Ihan liian ristiriitaista. Toisaalta en mistään hinnasta olisi halunnut jättää tätä kokemusta kokematta, toisaalta... Niin, toisaalta olisin varmasti elänyt paljon mukavamman elämän kun en olisi tiennyt, kuinka isosti joku miehenkutjake voi mut saada tuntemaan. Olisi niin paljon helpompi tyytyä johonkin ihan kivaan, kun ei olisi saanut tätä pienenpientä maistiaista elämääkin suuremmasta intohimosta, täydellisestä samalla aaltopituudella liikkumisesta, jättimäisen salaman tavoin lähes tainnuttavan käsittämättömästä äkkipikaihastumisesta.

Miksei se mies voinut tuntea samoin? Miksei se kamppaile itsensä, ajatustensa ja tunteidensa kanssa?

Miksei se soita?