Taiteilijaelämää?

Onpa taas vaihteeksi melkein liian seesteinen viikko takana. Ammensin vissiin tapailusuhteellani onnettomat tunnevarastoni ihan tyhjiin, kun nyt ei oikein tunnu miltään. Siis kaikki on oikein hyvin, mutta ei ole suurta iloa, ei surua, ei oikein mitään. Ymmärrän tämän viikon jälkeen vallan mainiosti, miksi taiteilijasielut tarvitsevat uutta luodakseen tuskaa ja kriisejä - ei näin tyvenessä elämäntilanteessa saa itsestään puristettua ulos yhtään mitään innovatiivista tai erityislaatuista. Hyvä, että perushommat hoituu, nekin laiskahkosti.

Se olisi sitten marraskuun viimeinen päivä aluillaan. Enää kuukausi 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä jäljellä. Aika se vain jaksaa aina vaan kulkea armotta eteenpäin. Jotenkin hassua, että hirveästä millenium-huumasta on jo kymmenen vuotta, se kaikki hössötys vuosituhannen vaihtumisen ympärillä on edelleen niin elävänä mielessä.

Aika on jotenkin kummallinen juttu. Periaatteessa aina ja kaikille sama, silti niin valtavan suhteellinen. Musta esimerkiksi tuntuu, että mun lukioajoistani on iäisyys, vaikka kirjoitin ylioppilaaksi vasta 3½ vuotta sitten. Samoin musta tuntuu, että asuin Helsingissä paljon pidemmän aikaa kuin kolme vuotta - verrattuna kaksivuotiseen lukioaikaani nuo kolme vuotta Helsingissä tuntuvat ihan iäisyydeltä kun taas lukiossa tunsin vain piipahtaneeni. Jotenkin jännästi mulla on myös olo, että mulla on ollut diabetes aina. Sen sijaan musta tuntuu, että menetin veljeni ihan vastikää. Diabetekseni puhkeamisesta on 8½ vuotta, veljeni kuolemasta tulee Tapaninpäivänä tasan 8 vuotta - ja mulla on olo, että nuo kaksi asiaa eivät ole tapahtuneet edes saman vuosikymmenen aikana.

Vekkuli aika. Tänä yönä mulle ei herunut uniaikaa, mutta sainpahan viettää muunlaista laatuaikaa itsekseni yön pimeydessä. Nyt on aamukahvin aika, sitten uuden viikon aloittamisen aika.

Kaikella on aikansa - senhän tiesi jo Saarnaaja kirjassaan.

Rock!