Yön pimeiden tuntien aatoksia

Mun piti ensin kirjoittaa jotain syvällistä Oulun perhetragediasta, mutta en nyt jaksakaan. Ihmettelen vain, miten kenellekään voi tulla niin paha ja tyhjä ja toivoton olo, ettei näe muuta ratkaisua kuin tappaa koko perheensä? Miten joku voi ajatella - vaikka kuinka uskoisiin taivaisiin sun muihin - että tuollainen ratkaisu olisi ainoa tai millään muotoa paras vaihtoehto? Otan osaa, olen vihainen ja jopa hieman surullinen. Maailmassa ei ole kaikki kohdallaan.

Niin monet laulut rakkaudesta
Ovat taivaan tuuliin haihtuneet
Ja tuhannesta lupauksesta
Ovat jäljellä vain kyyneleet

Mitä rakkaus on
Sitä kauan hain
Hetkenkö huumaa
Valhettako vain
Mitä rakkaus on
Rakkaus ikuinen
Vain luota ristin
Löydät vastauksen

On yleensä kauhean kiva olla oikeassa. Nyt vain on vähän sellainen olo, että kerrankin toivon, ettei mun tarvitsisi sanoa, että mä tiesin tämän, mä aavistin. Oon typertynyt sokeutumisestani, siitä, etten luottanut intuitiooni, joka puhuu harvoin mutta asiaa. Jollain kornilla tavalla mulla on kuitenkin ihan voittajafiilis. En osaa edes selittää tätä olotilaa. Vituttaa, muttei itseni vuoksi. Säälittää, mutta ei itsesäälitä. Ihan kuin olisin hävinnyt erän pokeria, jossa häviäjällekin tarjotaan kierros. Kummallista.

Nyt kuitenkin ehkä pikkusen unta ja aamulla asuntonäyttöön. Huomisesta tulee ihana päivä. :)

Rock!