-Jules-

Olin melkein viikon ilman nettiä. Meni viimein hermot tuohon sikamokkulaan ja päätin heittää jorpakkoon mokoman härpäkkeen. Selvisi sitten syykin, miksei koskaan toiminut kuin pätkittäin.. Myyjä katteli kartasta, että just meiän kodin ympärystä on huonon signaalin aluetta. No, en kyllä yhtään ihmettele, tääl ei oo muuta kun peltoo ja omakotitaloo ja tietty meidän hehkeä betonibunkkerikortteli. Sain jonkin vahvistaja-antennin ja entistä ehomman mokkulan. Nyt odottelen, josko se rupiaa pelittään vai onko syytä tuikata tuleen koko Sonera.

Nyt meni loppukin katu-uskottavuus. Mun päästöhirviöni, rakas romuläjä, kyytiläisten kauhu ja Suuri Kuurouttaja on saateltu seisontavakuutukseen. Murheellisen ruosteisena, kylmänä kuin kuolema ja vailla tietoa tulevasta, siellä se seisoo koko kauheudessaan isukin pihassa. Ei irtoa sen kovia kokeneesta koneesta enää yhtään festarireissua, sen repaleiset penkit ei majoita ainoatakaan matkalla väsähtänyttä eikä sen rääkättyjä ovia enää kitisytetä saranoillaan. Lepää levollisesti, rakas koslaseni, ruostu rauhassa, rakastan sinua ikuisesti. *huokaus*

Ostin viistoista vuotta uudemman hiivatin tilalle. Tilaa on vain puolet entisestä, mutta myös kulutus ja meteli tippuivat puoleen. Sateella ei tule vettä sisään, kahvat ei jää käteen ja pyyhkimissä on useampi kuin yksi toiminto plus ne saa kytkettyä päälle sieltä mistä pitääkin, ei enää jälkikäteen asennettuja ihmevipuja kummallisissa ja luoksepääsemättömissä paikoissa.

Ikävähän tässä tulee. Vani on kuitenkin ollut osa mun elämää ja siihen on kerinnyt kehittää melkosen tunnesiteen. Hiivatti on uusi ja hieno, mutta siltä puuttuu ainakin toistaiseksi sielu. Katsotaan uudelleen sitten, kun se ensimmäistä kertaa jättää mut korpeen kiroamaan, että kuinka sielukas pikkuhelvettiläinen siitä kuoriutuukaan.

Viikonloppuna iski ahkeruuskohtaus, on sitä jo odotettukin kuukauden päivät. Maalasin makuuhuoneen seinät neljään kertaan, ensin kahdesti valkoisella peittääkseni Ipan vihreän (ei sittenkään niin loistavaksi osoittautunut värivalinta) ja sitten pari kerrosta kahta eri oranssia. Kirkkaamman oranssille päätyseinälle on tarkotus taiteilla vielä ruskealla Harry Callahanin Magnumia pitelevä hahmo. Clint <3

Koirat on malttaneet pysyä pois maalailuprojektin tieltä, kun lykkäsin niille eteen mielettömänkokoiset naudan putkiluut. Monta tuntia ovat rouskutelleet tyytyväisinä menemään, täytyneekin ostaa viikonlopun sukulaisvierailulle samaa settiä. Saa isukkikin sen käsityksen, että koirat osaavat olla suht rauhassa ja käyttäytyä joten kuten.

Se on oikeesti niin kuppasta, kun kotona nuo ovat tuommoisia löllyköitä, joita saa vaikka vääntää solmuun ilman että korvaansa lotkauttavat. Kyläpaikoissa koheltavat sitten kuin heikkopäiset ja uusien tuttavuuksien kanssa mennään aina tuhatta ja sataa, hypitään ja riehutaan koko mesta sileäksi. Sellaista se kait on enimmäkseen kaikilla pisceillä, mutta haluaisi vaan, että muutkin näkisivät niistä sen ihanan puolen.

Oih nyt on niin pakko hihcua! Kaveri muuttaa naisensa kanssa yhteen, ja sen maailman hienoin seitkytlukusohva, jota oon kadehtinu ensihetkestä, jää ylimääräseks. Ja arvakkaas, kuka sen saa.. :DDD En oo vielä ees uutta emäntää tavannu, mutta selvästikin olen jo sen ylin fani, koska omistaa hienon uuden soffan minkä ansiosta kävi niin kuin kävi. Jee! Jee! JEEEE!

Sen lisäks uuden kauden rugbytreenit alkaa ens viikolla, ja mun lonkka kestää ainakin päivittäiset kuntotreenit, joten kykenen luultavasti osallistumaan lajiharkkoihinkin, ou jee! Siis ihan mega OU JEE! Kyllä nyt on pientä ihmistä onnella paiskattu kaiken syysmasiksen keskellä. <3

oih, mä niin tykkään tästä meidän asuinalueesta, puolessa tunnissa fillaroi keskustaan mutta silti vieressä on peltoa ja metsää, missä koissut voi vapauttaa telmimään. Ollaan harjoteltu neitien kanssa kovasti kaikenlaista viime aikoina, että saa muut lenkkeilijät olla rauhassa liian innokkaasti tuttavuutta tekeviltä koirankuonolaisilta. On mukavaa mennä pitkin polkuja, kun ei tarvitse enää peljätä, että josko rekut ryntää tervehtimään liikkeellä olevia lajitovereita.

Toissa viikonloppuna löydettiin parin kilometrin päästä nuotiopaikkakin, ja pitihän sitä käydä grillaamassa maggarat ja haistelemassa savuja. Ihme sinällään, ettei edes häntäkarvat hiiltyneet pörrääjiltä, malttoivat mokomat pysytellä sivummalla. Tosin nuorempi neiti yritti varastaa jäähtymässä olleen makkaran ennen aikojaan, mutta luovutti kyllä pois kun komento kävi. Melkoinen muutos koirasta, joka on tottunut tappelemaan ruuastaan katulaumassa.

Eilisen jokseenkin krapulaisissa tunnelmissa oli kiva seistä keskellä peltoa pää jäässä, kun haukut huiteli peltohiirten perässä ja kiikutti ylpeinä saaliiksi saamansa hiirenpoloiset arvioitaviksi.. Piti sitten pahoinvoivana leikkiä tosi kiinnostunutta ruokalahjasta ja antaa ymmärtää, että suuri johtaja on nyt kylläinen ja saat syödä hiiresi ihan itse. Entisenä rottafarmarina meikällä on miltei tippa linssissä niiden pienten raatojen kanssa, mutta minkäs teet, kehua pitää kun saalistus tuottaa tulosta, on se niin syvällä koiraan koodattuna.

Tilattiin lemmikkieläinliikkeestä pisceille sellaset laatat kaulaan killumaan, missä on niiden nimet ja meidän molempien puhelinnumerot. Oltiin molemmat paikalla ja lueteltiin omat numeromme kaupan tädille, joka raapusti ne tilausvihkoon.

Laatat tuli eilen postissa ja kappas kummaa, nyt pitää lähteä kaiverruttaan ne uusiks, kun muru oli sanonut sitten vanhempiensa puhelinnumeron. On vähän julmaa naureskella raksulle, mutta on se vaan niin sulonen..

Tai sitten tää on sen ovelaakin ovelampi salajuoni saada mut lähtemään muuallekin kuin metsiin riehumaan koirien kanssa, kuka tietää ;) Oon kyllä liikaa mökkiytyny viime aikoina, ei ole paljon huvittanut käydä ihmisten ilmoilla. Tätä menoa oon valmis muuttamaan vuoden sisällä jonnekin korpeen, tiettöman taipaleen taa torppaan, missä ei ole mitään mukavuuksia. Täytynee reipastua ja saada taas sosiaalinen vaihde silmään.

Rupes ketuttaan ko ei pipon alta nähny enää mtn, tukka mokoma mennyt taas kasvamaan ja peittämään maisemat. Oli liian vähän aikaa tehdä kunnon tukanleikkuu, joten sohin saksilla summamutikassa sinne tänne vajaat puolisen tuntia, vedin lakin korville ja juoksin bussiin. Tulin kotia ja rupesin tarkasteleen lopputulosta: mulla on kuin onkin ihan aito ja oikea tamperelainen takatukka! Jee!

Meiltä puuttuu sellanen peilikaappi, josta olis paljon hyötyä kuontalon takaosien nyrhimisessä. Mutta kun löysin kirpparilta niin ihqusöpön peilin kylppäriin, niin ei siihen nyt voi enää muuta laittaa. Mielenkiintosta vaan tää sokkona leikkely, kukaan ei taatusti anna mun koskea enää hiuksiinsa jos meen tunnustaa että sain tän ite aikaan. Onneksi on pipokausi.

Saatiin mainio möksä vuokralle vuodenvaihteeks, Levi here we come. Pitänee kiireen vilkkaa lähetellä tiedusteluja koirahoitoloihin, josko neidit sais jonnekin kivaan mestaan osaltaan lomaileen. Noita hoitoloita tuntuu olevan vähän joka lähtöön, mutta outoa että kaikilla ei ole edes kotisivuja. En osaa sellaiseen paikkaan luottaa, josta ei saa mitään tietoa tai edes kuvia nähdä. Ja luulisi, että kotisivut olisi melko edullinen tapa mainostaa yritystään, kumma kun eivät ole tarttuneet tilaisuuteen.

Alkuun meinasin pitää kivenkovaan kiinni siitä, että minähän en lähde, jollei pisculat tule mukaan. Mutta sitten tajusin ajatella asiaa vähän muutenkin kun itsekkäästä lähtökohdasta, ja kai tämä on parempi vaihtoehto kuin matkustuttaa niitä tuhannen kilometrin päähän vaan, jotta saisivat nököttää mökissä odottamassa meitä rinteestä. Tuskin ihan koirien unelmien uusivuosi olla vieraassa paikassa yksinään kauheassa paukkeessa.

Muru läks koirakouluun yhen piscin kanssa, toinen istuu kun liimattuna kiinni mussa ja napittaa noilla suloisen suurila silmillään ihan megahellyyttävästi. Se on ruvennut rauhottumaan viime aikoina tosi mainiosti, pistää vaan maate eikä ravaa enää ympäri huushollia kuin sillä olis mehiläisparvi pepussa. Just nyt koirien suhteen on kaikki niin pöörfekt, muutenkin asiat tosi mainiosti. Tuntuu tosi syylliseltä olla tässä nyt sitten masentuneena saikulla, kun maailma on ihan just mallillaan.

Saikku loppuu huomenna ja pitäs mennä arvauskeskukseen hakemaan jatkoa, mutta mä en jaksa. Ärsyttää ketuttaa vätystää itkustaa ahistaa pännii, pitäkää systeeminne, rahanne ja avustuksenne, mä en rupee enää. Oon yrittäny miettiä pääni puhki, että kuinka saisin noi opinnot selviks ja itteni kuosiin, mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä enempi vituttaa joten nyt sai loppua, mä tuijotan seinää ja nypin koirankarvoja matoista päivät pitkät.