Blogi

Kirjoitin eilen illalla ennen nukkumaan menoa siihen ihan oikeaan päiväkirjaani tekstiä. Tämä mitä tänne syntyy, on siitä vain kalpea aavistus. En minä ainakaan ole niin rohkea, että levittäisin koko sielunelämäni tänne kenen tahansa tutkittavaksi ja arvosteltavaksi.

Luin illalla myös katkelmia Saima Harmajana kootuista päiväkirjamerkinnöistä ja runoista, jonka pysyvä paikka on sänkyni vieressä ja joka minulle kirjana on pyhempi kuin monelle muulle raamattu. Siitä luonnon rakkaudesta ja viattomuudesta ei voi kuin ammentaa voimia.

Näin keskellä synkintä syksyä ja lunta odotellessa, on vain aiheellista varmaan ajatellakin jo tulevaa kevättä. Ei tästä loskapaskatalvesta taas muunkaan ajatuksen voimin selviä hengissä :P

Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan,

kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sädehuntuisessa hämärässä.

-Saima Harmaja-

Haikea viikonloppu takana. Vaikka oikeasti tuo haikea sana ei riitä aloittamaan edes kuvailua siitä miltä minusta tuntui koko viime viikonlopun ja vieläkin.

Lapsuudenkotini Keski-Suomessa siirtyi uuteen omistukseen. Ja vaikka tieto siitä että toinen lapsiperhe lemmikkeineen sai hyvän kodin itselleen lohduttaakin hieman, niin silti itkimme veljen kanssa molemmat, kun sunnuntaina istuimme autoon talon portilla viimeisen kerran ja lähdimme takaisin Helsinkiin.

Lohduttautua täytyy silläkin, että talosta saadulla hinnalla vanhemmat turvasivat eläkepäivänsä, maksoivat asuntolainansa ja saavat vielä hankittua itselleen mökin jostain paljon lähempää.

Onneksi muistot kulkevat mukana, eivätkä katoa mihinkään. Poju taitaa olla ainut joka menetti jotain ihan konkreettista, kun ei ole enää kukkapenkkejä joihin kaivaa kuoppia, porttia jonka takana haukkua jokaista ohikulkijaa (näkyvää ja näkymätöntä) ja liiteriä jonka halkoja levitellä pitkin pihaa.