Blogi

Niinkö se on?
Niinkö sen pitäisi olla?

Ei ainakaan minun elämässäni.

Mielen perukoilla tiedän, että
luopumalla ei saa mitään.
Jos jotain aidosti haluaa ja
on sen valmis ottamaan vastaan
on sitä pyydettävä.

Puhdas, kristallinkirkas pyyntö
ja vahva, horjumaton luottamus
siihen - kun aika on oikea (nyt)
saan sen mitä haluan.
Mutta sekään ei riitä.
On oltava valmis korjaamaan
sato - ottamaan avosylin vastaan.

Aina se, mitä saan ei ole sitä,
miltä kuvittelin sen näyttävän.

Puolikuudelta istun väsyneenä
työpöydän ääressä ja tuijotan
vielä lukuja papereilla ja
siirrän niitä sumein silmin,
suttuisin ajatuksin järjestelmään.
Huoneeseeni astuu yllättäen
ikiaikainen ystävä ja hellästi hymyillen
silittää takkutukkaa
ottaa tiukasti syliin
"Olisiko aikaa ratkoa ongelmia,
ottaisitko vastaan vielä iltamyöhällä
jos tulen?"

Kaadan rennolla otteella
isoihin, anteliaisiin laseihin
senttejä mittaamatta
Tuoksu viettelee, maku irrottaa
muutenkin löyhät kielenkannat
puhumaan elämästä ja ihmisistä
Kuuntelen ja maistelen viiniä
joka lämmittää sisältä
ja kynttilämeri välissämme
valaisee syksyisen pakkasillan

En neuvo, ohjaa tai ole tietävinäni
vaan kerron omia kokemuksiani -
jaan osia itsestäni ja kuin
huomaamatta (jälleen kerran) saan
itse enemmän kuin tunnen antavani
Puhun ikäväni; sinut ja meidät ja sen
mitä on ja ei ole ja pikkuhiljaa
näen asiat selvemmin ja ymmärrän
että juuri nyt on näin tarkoitettu.

Hieman ennen keskiyötä halaamme
lujaa toisiamme ja lupaamme ääneti
olla siinä kun tarvitaan.

Jälleen kerran poiminta keskusteluista, eli ketjusta Muokkaa, jossa ideana on rakentaa cityläisille uusi ilmentymä. Mieleen tuli muutama tuttu cityesiintymä, joita innostuin käsittelemään kommentissani:

-Hellgirl- olis blondissa kiharapilvessä kulkeva hattarapää ja -MIQ- tosikko tylsimys, joka ojentais muita cityilijöitä kielioppi- ja yhdyssana-asioissa. Numba avais joka päivä uuden värikooditetun sisustusketjun ja käyttäis viikonloppuisin kasvattimarsujaan pohjoismaisissa jyrsijänäyttelyissä. Aakoo77 olis huumorintajuton absolutisti, joka käyttäytyis korrektisti ruuhkaisessa kaupunkiliikenteessä. Annsofie katsois kieroon kaikkea, joka poikkeaa ja poikkeais itse enintään adventistikirkon palveluksissa sunnuntaisin. Hiljainen Avatar ei sanoisi koskaan mielipidettään mihinkään eikä missään tapauksessa itsestään tai Stanleystä.

Shiwan8 olis naimisissa mun kanssa ja pitäis hametta.

Töistä kai johtuu, kun tunnen itseni uupuneeksi. Tänäänkin kotiin tultuani söin ja rojahdin vuoteelle muka lukemaan. Olin nukahtanut ja päikkärit venyivät aavistuksen pitkiksi.. silti väsyttää edelleen. Eikä yhtään helpota, että pitäisi unohtaa.

edit: Jos jollakulla on hyviä nukahtamiskikkoja, niin olen avoin.

Huulet huokauksesta raollaan
näen miten Sormesi piirtää
viivasta viivaan
intohimon linjakarttaa pitkin
pehmeänä odottavaa
lihaniloa.

Silmät suljettuina seuraan
kuinka Kielenkärkesi koskettaa
kerta kerran jälkeen
kolmekymmentäseitsemänasteista
hunajaa.

Jokaisella reseptorilla
maistan Makeanhimosi ja
vastaan siihen
tyydyttämättä loppumatonta Janoasi
orkideani ehtymättömällä
mesilähteellä.

Ja hetken elän hekumassa.

Soitin "omalle" terveysasemalleni varatakseni ajan lääkärille. Puhelimeen vastasi automaattitäti, joka pyysi painamaan ykköstä jos haluan ajan hoidon tarpeen arviointia varten lääkärille tai sairaanhoitajalle (en edes kuunnellut mitä kakkoseen painamisesta olisin saanut, se kun ei niin kovin kiinnosta).

"Palvelumme on ruuhkautunut. Edellänne on enemmän kuin viisitoista soittajaa."

Jahas. Maanantai ei tainnut olla kovin hyvä päivä ajanvarauksen tekemiseksi?

Perjantai-iltana odotin kuolemanväsyneenä, että vaasalainen ystäväni kumppaninsa kanssa tulisi kylään ja pääsisin nukkumaan(?!). Kun yhtä väsynyt herrasväki vihdoin sai kimpsut ja kampsut sisälle asujaimistooni, alkoi kolmen erilaisen iltapalan väsääminen. Ruuan jälkeen oli kaikkien uni hetkeksi mennyttä ja valvoimme yli puolen yön chitchattaillen niitä näitä.

Lauantaiaamuna ohjeistin vieraani perkolaattorin käyttöön, jaoin avaimet ja kävin tekemässä pari tuntia töitä. Kotiin palattuani keräsin yöpymisvälineeni ja matkustin jälleen kerran Helsinkiin (ei ole ensimmäinen kerta, kun majataloni jää vieraiden hoitoon siksi aikaa kun piipahdan etelässä).

Rautatieasemalla olevassa kuppilassa tapasin Antin, jonka kanssa nautittiin yhdet ja vaihdettiin päällimmäiset ajatukset ennen shoppailukierrosta. Eija hyräili hengessä mukana muissa maisemissa :) Kun kierroksen päätteeksi ei osattu päättää hypättäisiinkö ratikkaan Mannerheimiltä vai jostain muualta, otettiin taksi ja suhattiin Mäkelänkadulle.

Lämmin vastaanotto, kivat ihmiset ympärillä, hyvää ruokaa ja juomaa, hauskoja juttuja, naurua, tuulettimen vilvoittava henkäys, lisää keskustelua ja naurua, väsymys, hiprakka.. Mitä muuta voi lauantai-illan viihdykkeeksi toivoa? Kivaa oli, kiitos!

Lähdön aika koitti ja Mika lupautui kuljettajaksi - ei ainoastaan keskustaan, josta oli tarkoitus jatkaa junalla, vaan vallan ovelle saakka - varmasti ja turvallisesti perille. Kiitos ja ISO halaus :)

Masalan B&B oli jälleen vastaanottavainen ja vieraanvarainen. Höpötystä, unta, yöllistä valonvälkettä, (kuorsausta?), aamukahvi ja luontodokumentti - on se hirveä! Melkein kotiinkuljetus ja hiihtolomasuunnitelmat. Kiitos!

Pasilassa myöhästyin Zetasta, sillä ikääntynyt naisihminen oli kadottanut käsilaukkunsa ohella matkalippunsa ja lompakkonsa - ilmeisesti laukku oli varastettu penkiltä, jonne täti sen oli vahingossa puhelunsa ajaksi unohtanut.. Tarjouduin auttamaan ja ostin tädille uuden lipun Kouvolaan. Saatoin järkyttyneen rouvashenkilön omalle paikalleen samassa IC:ssä, jolla matkustin kotiin ja toivotin hyvää matkaa.

Illalla tapasin hyvän ystäväni. Juotiin teetä, juteltiin miesasioita ja oltiin yhtä hämmentyneitä kuin aina ennenkin. Päätettiin alkaa treenaamaan yhdessä heti jonain päivänä.

Pari puhelua, pari tekstiviestiä, muutama rivi oikeaa kirjettä ja kiva kalenterimerkintä, jonka johdosta naapurin kotieläinpihan luppakorvakani saa heittää hyvästit näille nurmille ellen löydä käyttötarkoitukseen sopivampaa jussia :)

(reminder for myself)

Voi, pojat, ku ootte söpiksii :)

Tämäniltainen herkistelytunnustus menee ehdottomasti Numballe. Aika harvakseltaan Cityn keskusteluissa saa niin herttaista kommenttia, kuin sain tänään. Veritas83n kommentista mätsiketjussa se lähti:

[LAINAUS Veritas83]
.. ps. mikä tossa cathmen luonteessa oikeen on, kun se näyttää pariutuvan niin hyvin joka suuntaan? mäkin haluun tollasen luonteen.
[/LAINAUS]

[LAINAUS CatchMe]
Sanovat, että ulkoisella olemuksella ei ole NIIN suurta merkitystä ja että pitkällä tähtäimellä luonne merkitsee enemmän. On se vaan kumma, että näin erinomaisella luonteella (blogimerkintä) ei lähes neljään vuoteen ole tärpänny?
[/LAINAUS]

[LAINAUS 1108]
Katsos täti, kerron salaisuuden.

Nainen seurustelee! Hienoa, ikää on 18v. Siinä sitä sitten rakennetetaan pilvilinnoja ja elämä on hattaraa. Vituiksi menee ja nainen katkeroituu, se mökkiytyy. Pakko saada muistojen hattaralinnat seuraavaltakin, menee vuosia ja ei sellaista tule vastaan. Nainen alkaa vanhapiioittua, enään ei kelpaa kukaan koska nyt on ura, on asunto ja on oma mieli. Sitä könsikkäät saa tulla sotkemaan vaikka pitäisi tulla mutta kun on oma mieli mitä kukaan kikkelin omistava saa tulla sotkemaan. Kun on ura ja on oma mieli!! Nainen itkee ja ei anna mahdollisuutta, miehet yrittää ja lopulta turhautuu. Nainen miettii pilvilinnoja ja prinssiä mutta silti katkeroituu. Katkeroituu tavalla jota hyvä viini ei tee, hänestä tulee 24/7 menkoista kärsivä nyrkkiä heiluttava mummo. Syöttää puluille pullaa ja kiukkuaa kaupankassalle.

Naisen tulisi muistaa se että ihmiset on erilaisia ja yhdessäololla saa ihmeitä aikaan.
[/LAINAUS]

[LAINAUS CatchMe]Matkalla on toki törmännyt yhteen ja toiseenkin mielenkiintoiseen persoonaan, mutta kun pitäis kolahtaa molemmin puolin ja ikiaikaisten palaset on usein huomattavasti särmikkäämpiä, kuin nuorten aikuisten..
[/LAINAUS]

[LAINAUS 1108]
Nyt alkaa keskenkasvuinen kloppi opastaan aikuista naista mutta...

Särmät kuluu kun antaa mahdollisuuden. Se mitä haluaa voi olla huomattavasti helpompi saada kuin tajuaakaan. Rakkaus on kummallista, sen saa kun antaa mahdollisuuden. Ei kannata tuijottaa mitään muuta kuin ihmisen silmiä ja katsoa niihin, sen näkee jos haluaa, sen näkee mistä pitää. Olet (kirjoituksiesi perusteella, en ole tavannut) empaattinen ihana ihminen, sinulle on vientiä varmasti kun annat mahdollisuuden.

Loistavan keittiöpsygologin koulutukseni mukaan asia on näin. Saattaa olla että ei ole.

Mutta saattaa olla että olen oikeassakin.

Ja nyt karisi loputkin kovanjätkän maineesta.
[/LAINAUS]

Kiitos. En ollut ainut, joka hellästi hymyili yllä olevia sanoja.

.. mutta mitä hyötyä siitä on, jos samalla menettää niin paljon?

Hän kantaa mukanaan matka-arkullista menneisyyden luita. Kivikkoisella polulla ovat toisiinsa sekoittuneen niin, ettei yhden sääriluuta enää toisen luusta erota ja vaikka lantio lepää toista vasten, ovat sydänten kodit jo aikaa sitten kaikonneet liian etäälle. Osa arkun sisältämistä luista on pieniä ja hentoja, lähes olemattomia, osa kolisee kumeasti reunoja vasten aina kun ajanpyörä ylittää isomman kuopan.

Väsyneenä kääntää hän päätään, katsoo kelmein silmin vastaantulijaa. Kuka jaksaa tämän helvetillisen lastin jakaa? Kuunnella tuomitsematta?

Kunhan vaan ääneen ajattelin.

Aakoo77 muistutti aamupäivällä kauan sitten piparkakkumuottikeskusteluun kommentoimastani legendaarisesta leivontakokemuksesta, joka samalla hirvittää ja hymyilyttää edelleen. Kun noiden muistojen lisäksi hetki sitten juteltiin parin työkaverin kanssa joulun tulosta ja toinen kertoi aloittaneensa leipomiset englantilaisilla hedelmäkakuilla (siis lokakuussa!!), muistin uudelleen oman piparitehtailuni ja ajattelin jakaa kokemukseni.

[LAINAUS CatchMe]
Erikokoisia sydämiä (piparimuotteja) jotain kymmenen. Vanhin on äidin isän tekemä ja uusimman (tosiISO) taisin ostaa vieme joulun alla, jouduttamaan tehtailua jos vaikka joskus vielä satun pipareita leipomaan.

Kävi nimittäin joskus 15 v. sitten pikku moka piparitaikinan kanssa. Piti tehdä iso annos äidin reseptillä. Soitin äidille ja kerroin, että teen nelinkertaisen taikinan ja pyysin reseptiä. Äiti luetteli ainekset ja määrät puhelimessa ja kertasi vielä taikinanteko- ja paisto-ohjeet.

Joku aine puuttui ja hain sen vielä lähikaupasta ja eikun töihin. Kun taikina alkoi valmistua, ihmettelin määrää, mutta jotenkin vain hyväksyin tilanteen. Taputtelin taikinan pariin kuhoon ja yöksi jääkaappiin.

Seuraavana päivänä aloitin leipomisen. Kun olin leiponut neljä peltiä täyteen (100 piparia), oli taikinaa vielä öbaut hirveesti jäljellä. Leivoin ja leivoin. Kun olin leiponut n. neljänneksen taikinasta, oli pipareita vedetty uunista jo 16 pellillistä, eli 400 piparia. Ja taikinaa vaan riitti..

Oli nimittäin käynyt niin, että äiti kertoi lennossa reseptiä antaessaan sadan piparin taikinan neljällä ja minä taikinaa tehdessä vielä varmuuden vuoksi neljällä. Lopputuloksena mulla oli taikinaa 1600 pipariin. Leivoin jäljelläolevasta n. kolmanneksen vielä itse ja lopun taikinan lahjoitin naapureille.

Piparit on hyviä kylmän maidon tai glögin kanssa. Ja sinihomejuuston :P.
[/LAINAUS]

Olen taipumassa aiemmasta päätöksestäni olla koskaanikinä leipomatta pipareita, sillä tänä vuonna tehtailuun voisi jopa olla hyvä syy :) Sen näkee sitten.. lähempänä joulua.