Maailmantuska?

Minulla on ehkä se. Maailmantuska.

Minun tekee mieli tehdä kaikesta hidastettua ja dramaattista, kuin musiikkivideoissa ja elokuvissa. Haluaisin nähdä elämäni nauhana tapahtumia, jotka ovat joko yliromanttisia, ylihauskoja tai yli-ikimuistoisia. Haluaisin kokea nyt vain hetkiä. En jatkuvuutta lainkaan.

Musiikki aiheuttaa minussa tunnehyökyjä, ja tunnen oloni entistä dramaattisemmaksi. Provosoin itseäni soittamalla juuri sellaista musiikkia, jonka tiedän vain pahentavan moisia oireita. Kuvittelen itseni musiikin sisälle, tekemässä asioita joita vain juuri se kappale mahdollistaa.

Haaveilen itseni sinne, minne niin kovin harvoin olen päässyt. Olen piirtänyt mieleeni kesästä jo niin paljon mielikuvia, että menee kymmenen kesää toteuttaa ne. Ja pitää yhdistää kymmenen kesää, jotta saa mielentilat, jotka ovat kuvitelmieni mukaisia. Olen niin paljon asioiden edellä, ettei pääni, kynäni tai mielikuvitukseni pysy perässä. Olen maalaillut taivasta niin, että se yltää täältä maapallon toiselle puolelle ja takaisin.

Todellisuus ei aina jaksa miellyttää. Pelkään, ettei minussa oikeastaan ole mitään erikoista. Inhoan tekoerikoisuutta, mutta ehkä vain sen takia, etten osaa sitäkään. Kun yritän, minusta tulee kankea ja hiljainen. Minun on vaikea olla ulospäin sitä, mitä oikeasti olen, koska olen niin täynnä epärealistista haihattelua. Jaksaako kukaan perille asti minussa? Mitäs jos siellä ei olekaan mitään?

Pelkään, että näen itseni väärässä valossa ja kuvittelen kaiken ja oikeasti olen paksu ja hölskyn, kuin maito lasissa. Etten oikeasti olekaan sellainen, jota kutsutaan seksuaaliseksi olennoksi. Että olen möykky, josta ei irtoa mitään, joka ei kuulosta miltään, joka ei sano mitään oikeaa, joka ei anna kenellekään mitään.

Voihan se olla, että olen vaan ihan tavallinen hullu, enkä maailmantuskainen.