Pitää olla kiltti ja rehellinen

Vai pitääkö? Pitääkö ihmiseen lähtökohtaisesti luottaa vai ansaitaanko luottamus? Milloin se luottamus sitten on ansaittu? Onko siihen jokin aikaraja? Mikä on oikea tapa ja kuka sen määrää?

Minä haluaisin lähtökohtaisesti luottaa ihmisiin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritän silti. Yritän ajatella, etten voi hoitaa, kuin oman osuuteni ja kohdella ihmisiä niin, kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Siksi minä olen kiltti ja rehellinen. Harmi, että se on niin kovin monelta varsin liikaa pyydetty.

Eikö kuitenkin rehellisyydellä pääse helpoimmalla? Siis jos ottaa huomioon sen, että epärehellisellä on kyllä oikeus olla epärehellinen, mutta se tarkoittaa sitten vastuun kantamista kusipäisistä teoistaan. Kun ei kuseta ketään, ei joudu itsekään mihinkään liemeen. Ihme kyllä lopulta aika harvan aivot riittävät näinkään yksinkertaiseen ajatteluun.

Minen ole mikään siveyden sipuli. Olen suvaitsematon, helposti ärsyyntyvä, taipuvainen liialliseen miellyttämiseen, hitaasti lämpenevä, arka, traumatisoitunut, superherkkä itkupilli, neuroottinen, raivoissani helposti tiuskiva ja yltiöromanttinen hullu, mutta lupaan ihan varmasti olla kiltti ja rehellinen. Ja minen vaadi vastapalvelukseksi mitään muuta, kuin yhtä lailla rehellisyyttä.

Niin että miten on?!