Voi paska osa 937

Jopas se kesti. Ehdin jo melkein huolestua. Laskeutuminen omaksi vittuuntuneeksi ja kärttyiseksi itsekseni otti yllättävän kauan. Toisaalta olin kyllä epänormaalin kauan hyvällä tuulellakin. Nyt onkin sitte paljon tutumpi fiilis. Kyrpä otassa ja huulilla sen sata perkelettä.

Kömmin eilen yheksältä nukkumaan. Ajattelin, että tukeva uniannos piristäisi, kun viime aikoina oon ihan tarpeettomasti valvoskellu ja kituuttanu sitte muutaman tunnin unilla. Olin ekan kerran hereillä puoli yhdeltä. Sen jälkeen olin hereillä noin 150 kertaa ennen kellonsoittoa. Noustessani olin aivan kertakaikkisen ruumis, samoin kuin koko loppupäivän. Yheksältä nukkumaan meneminen on siis ihan saatanasta. En tee sitä enää koskaan. On ihan sama mennä nukkumaan sitte keskellä yötä, kun lopputulos on yhdenkaltainen.

Aamulla koulumatkalla juna seiso tuolla matkalla ja ei siinä muuten mitään, mut siellä oli kylmä ku jääkaapissa. Hytisin käsineet kädessä ja sain hädintuskin luettua lehteä, kun väpisin niin, että se lehtikin kahisi. Sinnittelin koulupäivän joten kuten. Sorruin TAAS kahviin, kun olin niin kuitti. Viimisellä tunnilla oli oikeastaan ihan kivaa, vaikka aihe olikin ihan suolesta, kun pääsin sellasen kivan pojan pariksi, joka vaikuttaa oikein mukavalta ja fiksulta. Eikä se haissu pahalle ja se oli pessy hampaatki, toisin ku pari muuta jannua meidän koulusta.

Jouduin iltapäivällä rytkyttämään Kallioon kirjastoon yhden kirjan takia ja helvetti, että minua koski mahaan ja vitutti seisoa ruuhkaratikassa. Kotona minua odotti koiran vatsansisältö olohuoneen lattialla. Reilun tunnin sisään sain kiihdytettyä itseni ihan lopulliseen raivoon ja rauhoittumisen toivossa menin ulos hetkeksi kävelemään. Jostain Linnanmäeltä päin ammuttiin ilotulitusta juuri, kun raahustin saappaissa pihalle. Tunsin ihan järkyttävää ironiaa. Sori gais, vähän väärä hetki.

Pienen lenkin heittäminen ei oikein helppiny mielialaa ylemmäs. Se auttoi kyllä ruoskimaan itseäni hieman vielä lisää. Niinpä mie keksin, että haen suklaata. Jostain syystä alan aina provosoimaan itseäni, kun olen pahalla tuulella tai surkeana. Yleensä syön hullun lailla, vellon sitten lihojani ja inhoan itseäni vielä hieman enemmän. Niin siis nytkin. Kippasin koiran kotiin ja jatkoin kauppaan. Minun teki ihan hirveästi mieli appelsiinitäytesuklaata. Siellä kaupassa oli tasan kaikkia muita maailman suklaalaatuja, mutta ei appelsiinitäytesuklaata. Seisoin raivon vallassa suklaahyllyllä ja tolkutin mielessäni, että JOTAIN on nyt otettava. Otin marjasuklaata, josta kotona söin kaksi riviä, jonka jälkeen koko levy rupesi ällöttämään, mutta olen sen jälkeen tunkenut väkisin suuhuni yli puolet tuosta ja nyt vellon lihojani ja inhoan itseäni ihan suunnattomasti.

Koska kello on noin vähän, ehdin vielä hienosti järjestää nurkassa nyyhkyttämis-performanssin, syödä ton lopunkin suklaan ja inhota itseäni aina vain lisää, hakata päätä seinään ja kiroilla lahjakkaasti. Vittu. Kuolen väsymykseen. Itkettää, mutta mitään ei tule ulos. Minun ruumis on ihan kauhean pahantuntuinen. Olen mokaillut, nyt kaduttaa ja hävettää. Mikä pahinta; menneisyys vyöryy niskaan.

Torstai toivoa täynnä? No siis haistaakahan nyt paska.