Pikkujoulut
ratikassa,
pienessä hutikassa,
takki yhä ravintolan narikassa
miettii mihin helkkariin hävisi se sadanviidenkymmenen euron käteiskassa
krapulassa
kamalassa olotilassa
viisitoista vihaista viestiä kapulassa
miettii miksi helkkarissa järjen ääni ei ollut satulassa
-EasyPoetry-
Alavilla mailla
lailla hallan
vallan laihan ihan
tunnen vilustuvan lihan
Avaran vaaran
taivaanrannan,
maan,
tulen
tulen tuntemaan
tai vaan annan
taivaannannan
sataa taas
sataa, taas,
satamistaan,
satamistaan
Myrsky painaa merta rantaan
Huono tuuli tarttuu Mertarantaan
Perkele.
Tarttis soutaa merta rantaan
---
Aavalla tavi vallan huutavi:
”Villaa! Villaa vii laav!”
Höyhenen untuva
hivenen suojaa
antaa
Kesän...
ja pesän
muisto kauas
kantaa
------
Utuinen syksyaamun henkäys puhalteli väsyneen korttelin kulahtaneita nurkkia samaan tapaan kuten niin useana päivänä aikaisemminkin. Sellainen mitäänsanomaton, ei-miltään-maistuva päivänpoikanen ei millään muotoa houkutellut häntä heräämään, semminkin kuin joltisenkin ikävältä tuntuva, takaraivon ja hiusrajan välistä koputteleva resonanssi enteili poikkeuksellisen pahalaatuisen alkoholimyrkytyksen, krapulaksikin mainitun, ikävän olotilan, tuloa.
Raottaessaan varovasti vasenta, unihiekan kiinnimuuraamaa silmäkulmaansa kohti auki-asentoa, hän mietti, jokapäiväiseen tapaansa, hyviä, huonoja, sopivia, ja ennen muuta, epäsopivia tai suorastaan sopimattomiakin keinoja välttää herääminen ja ylösnouseminen. Sopivien syiden sekaisessa synospsikasassa sukellellessan hän eksyi ajatuksissaan, ja alkoikin seuraavaksi punnitsemaan sitä mahdotonta energiamäärää joka häneltä on näinä kahtenakymmenenä työssäolovuotenaan mennyt lähes päivittäin, ainakin työpäivittäin, tähän samaiseen ajatusleikkiin, jota voisi alkaa ehkä tässä vaiheessa elämäänsä jo pitämään enemmänkin heräämisrituaalintapaisena toimintona kuin niinkään tarkoitustaan vastaavana käyttäytymismallina.
Ja kuten niin useana päivänä aikaisemminkin, hän, ennakko-odotuksistaan ja –toiveistaan huolimatta, sai kuin saikin sekä vasemman että oikean silmänsä auki, onnistuen myös pitämään niitä auki, jopa hetkittäin yhtäaikaa. Konemaisesti; ei mitenkään tahdonalaisesti vaan ikään kuin katossa kiinni olevan näkymättömän langan vetovaikutuksesta, hän havaitsi nousevansa puoli-istuvaan asentoon. Kun hän tajusi, että tämä toiminto sujuu ilman aivojen erillistä käskyttämistä, hän antoi itselleen luvan poiketa takaisin ajatustensa harhapoluille puntaroimaan ihmisiä, jotka aloittavat aamunsa päivittäin joogaamalla, jumppaamalla, teutaroimalla mielipuoleisesti jonkun videolla tai dvd:llä hyppivän, takuuvarmasti jossain aineissa olevan, enemmän plastiikkakirurgin pöydällä kuin salilla aikaansa viettäneen silikoniblondin tahdissa. Hulluja on moneen lähtöön lipsahti hänen suustaan, ja tämän itselleen ääneen sanotun, väistämättä todenperäisen lauseen kuuleminen sai hänet naurahtamaan itselleen, toden totta, saatoi olla että hänkin kuuluisi siihen samaan liian pitkähihaisia paitoja pehmustetuissa huoneissa käyttävään porukkaan.
Lähdöstä puheen ollen, tai jos nyt ajatellaan, että puheella tässä viitataan heräämistä yrittävän päähenkilömme ajatuksiin, olisi tärkeää tai melkein tärkeää, että hän saisi vielä tahtomatta, tahtoen tai tahdosta riippumatta myös jalkansa, nuo kotonaan liikkuvan ihmisen kohtuullisen välttämättömät apuvoimat, mielellään molemmat samaan aikaan, peittoalueen ulkopuolelle ja vasten tuota kylmää sekä kalseaa, varmasti inhottavan tuntuista parkettipintaa.
Mentiin perheen kanssa Ikeaan. Siitä tuli ikimuistoinen reissu.
Yritin kyllä pullikoida vastaan kaikin voimin, mutta vaimo oli jo päätöksensä tehnyt. Uhkasi ulkoruokinnalla. Mokoma. Tiesi, että taipuisin kuitenkin lopulta. Ja oli oikeassa, jälleen kerran.
Minä inhoan kaupassakäyntiä: vaatekaupassa käyntiä, ruokakauppojen ruuhkia, alennusmyynneissä tappelevia ihmisiä, jättimäisiä kodinkoneliikkeitä, kategorisesti kaikkia ostosreissuja. Viinakaupassa suostun käymään, mutta sielläkin pitkin hampain.
Jätettiin jälkikasvu lapsiparkkiin. Minä jäin mielenosoituksellisesti kahvilaan istumaan. Viereiseen pöytään istahti kohtalotoveri, samanikäinen mies. Katsoimme vaimojemme loittonevia selkiä vaieten. Nyökkäsimme toisillemme, tervehtien. Kaveri esittäytyi Tompaksi. Tomppa osoittautui mukavaksi kaveriksi. Päätettiin mennä seuraavalla viikolla kaljalle.
Tomppa oli samanlainen tossun alle tallattu insinööri kuten minäkin. Huomasimme, että meillä on enemmän yhteistä keskenämme kuin vaimojen kanssa.
Päätettiin lähteä yhteiselle lomareissulla Budapestiin. Jätettiin vaimot kotiin. Budapestissa tapasimme kaksi mukavaa paikallista naista.
Nykyään me asumme Budapestin esikaupunkialueella sijaitsevassa paritalossa neljästään. Ensi keväänä meille molemmille syntyy lapset. Uudet vaimot käyvät kaupassa kahdestaan, ja me käydään samaan aikaan Tompan kanssa lenkillä. Ensi kesänä juostaan maratoni.
Muistan kiittää entistä vaimoani joka ilta iltarukouksessa siitä, että sinä sateisena syyslauantaina hän sai pakotettua minut sinne Ikeaan. Vaikka tuskinpa se häntä paljoakaan lämmittää.
Turva.
Sitä me kaikki haemme, opiskeluiden kautta saavutetusta vakituisesta työpaikasta, uskonnosta, yhteiskunnasta, läheisistämme, ihmissuhteistamme, kaikkialta. Janoamme turvallisuutta niin paljon, että olemme valmiit uhraamaan kaiken muun turvallisuuden alttarille. Hyväksymme äärimmäisetkin keinot turvallisuuden saavuttamiseksi.
Ja kuitenkin: Ainoa todellinen turvallisuuden tunne tulee ihmisestä itsestään.
Olemme kateellisia niille, jotka eivät osaa / halua pelätä turvallisuutensa tai tulevaisuutensa puolesta. Pidämme heitä taivaanrannan maalareina, pöhköinä, lyhytkatseisina ja vastuuttomina. ”Mutta entä jos sattuu jotakin, oletko ajatellut sitä?”, kysymme, ja tunnemme mielihyvää, mikäli saamme heidät mietteliäiksi.
Ja kuitenkin: Jos jotain sattuu, ei asian etukäteinen pelkääminen helpota tilannetta yhtään.
Ihmiset säästävät rahaa ”pahan päivän varalle”. Itse en ole ymmärtänyt asiaa siksikään, että ”pahan päivän” mahdollisesti koittaessa raha on todennäköisesti viimeinen mielessäni oleva asia. Se, onko pankkitililläni sata vai kymmenen tuhatta euroa, ei vaikuta omaan turvallisuudentunteeseeni mitenkään, pikemminkin päinvastoin: Jos pankkikortillani olisi miljoonan kate, en todennäköisesti uskaltaisi liikkua koskaan missään.
Oman päivittäisen turvallisuudentunteen monet saavuttavat välttämällä ”arjen turvallisuusriskejä”: ei kävellä tutusta poikkeavaa reittiä työpaikalle, ei mennä uuteen lounasravintolaan syömään, ei päästetä lapsia harrastuksien mukana matkoille, ei luonnollisesti itsekään tutustuta uusiin ihmisiin, ei yleensäkään tehdä spontaaneja ratkaisuja, ei hymyillä ventovieraille, eieiei. Mennään töistä suoraan kotiin katsomaan televisiota, turvallisesti omassa kodissa!
Ja kuitenkin: Elit turvallisesti tai vaarallisesti, et selviä elämästä hengissä.
Keskustelimme psykologikaverini kanssa ihmissuhteista.
Kaverini huomautti, että turhan toivon takia moni jumittaa sellaisissa jutuissa, joista olisi pitänyt lähteä kytkemään jo kauan sitten. Totesin hänen olevan oikeassa, sillä tunnistin turhan toivon konseptin omastakin historiastani. Päätin tehdä itselleni ihmissuhteiden sääntökirjan.
Raapustin ensimmäisen säännön: Älä elättele turhia toiveita
Jatkoimme saman aihealueen kimpussa. Kaverini kysyi, luotanko intuitiooni. Kyllä kai, vastasin. Ainakin pyrin siihen kovasti. Mutta uskonko oikeasti aina siihen, mitä näen tai kuulen? En todellakaan, pakko myöntää.
Niin on, jos siltä näyttää, sanotaan, ja taas sananlasku selättää suurimman osan kirjakauppojen ihmissuhdeoppaista sen siliän tien. Jos homma ei näytä toimivan, se saattaa siis johtua siitä, että se ei toimi.
Kirjasin siis toisen säännön: Ei se paska kiillottamalla parane.
Seuraavaksi puutuimme siihen epäkohtaan, mihin edelliset säännöt saattavat meidät harhauttaa. Uskomme usein, että asiat, jotka tapahtuvat, merkkaavat enemmän kuin tapahtumatta jääneet. Tässä mennään vikaan. Tavallaan puhutaan samasta asiasta, mutta näkökulma on eri: Itse asiassa ihmissuhteissa tapahtuvat asiat, kuten säännölliset kontaktit, puhelut, lounaat, sähköpostit ja kokoontumiset eivät ole vielä tae tyydyttävästä ihmissuhteesta, mutta ne luovat sille otollisen kasvualustan.
Sen sijaan se, mitä ei tapahdu, on tae epäonnistumisesta. Jos ensitapaamisessa ei saada yhteyttä, ei hyvältä näytä. Toisen tapaamisen jälkeen asiasta voi olla jo varma. Vastaamatta jääneet viestit, radiohiljaisuus, viime hetkellä peruuntuneet tai siirrettävät tapaamiset... homma ei tule toimimaan ikinä, siirtykää eteenpäin.
Toisaalta taas, se mitä ei tapahdu, on elintärkeää myös onnistuneissa ihmissuhteissa. Sitä tapaa ihmisen, löytää yhteisen sävelen, viihtyy. Kaikki tapahtuu huomaamatta, yrittämättä, väkisin runnomatta. Se, mitä konkreettisesti tapahtuu, ei ole niin tärkeää. Tilanteesta nauttii omassa pääkopassaan, ihmisessä itsessään. On vaikea yksilöidä niitä mekanismeja, missä kiintyminen, haluaminen ja onnistuminen oikeasti tapahtuu. Mitään ei tapahdu, ja siltikin... tapahtuu.
Sääntö nro kolme: Oleellista ei ole se, mitä konkreettisesti tapahtuu, vaan se, mitä ei tapahdu.
Tässä vaiheessa keskustelujamme, huomaamatta, olimme jo aivan kauheassa humalassa.
Sääntölappuseni taisi unohtua baaritiskille. Mutta ei siitä mitään isoa vahinkoa tapahtunut.
Varoitus yöelämässä liikkuvat naiset ja miksei miehetkin:
(sorry jos kuulostaa holhoavalta, ajattelin kuitenkin infota teitä rakkaita cityläisiä)
Oltiin eilen kaveriporukalla Lostarissa. Yksi meidän porukkamme naisista sai jotain lasiinsa, ja häneltä meni jalat veltoiksi kymmenessä minuutissa. Onneksi hän ei ollut yksin, ja pystyi kertomaan meille mikä oli hätänä (taju ei siis mennyt missään vaiheessa).
Kaverini tilasi ambulanssin. Hän joutui kyllä selittämään hätäkeskukselle melko tarkasti tilannetta, ilmeisesti soittoja tulee aika paljon. Kun sekä soittaja että avuntarvitsija olivat suht selvänä, keskus uskoi tilanteen olevan oikeasti päällä, ja auto lähetettiin paikalle.
Ambulanssissa hänestä otettiin verikokeet. Promilleja 0,7 = ei todellakaan kauheassa kännissä. Muita juttujahan sieltä ei löytynytkään, ja kun jalat alkoivat taas pikkuhiljaa kantamaan, häntä ei viety sairaalaan. Erikoinen tapaus enivei.
Olkaa varuillanne & vahtikaa drinksujanne. Ja vaikka asutaankin jopa kävelymatkan päässä kotoa, pitäkää huolta kavereistanne.
PS. Iltasanomissa juuri eilen kirjoitettiin aiheesta, käynyt näemmä muillekin:
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1439837
Esipuhe:
Tässä kirjoituksessa kaikki vastuu on lukijalla.
Kirjoittajalla ei ole mitään logiikkaa, motoriikkaa, retoriikkaa, dialektiikkaa, aritmetiikkaa, pedakomiikkaa, ei mitään. Draaman tai tragikomedian tajua ehkä hiukan. Sekin tahatonta.
**
Ei jumalauta. Jos en tietäisi paremmin, voisin vannoa, etten ryyppää enää ikinä. On olemassa krapuloja ja Krapuloja. Tämänpäiväiseen olotilaan ei fonttikoot riitä. Hmm. krapula, mitähän muita sanoja siitä saisi? parkula, Ark Pula, R.L. Kaapu, KRP Aula... ei mitään järjellistä. Loogista sinänsä, ei eilisen juomisen määrässäkään ollut mitään järkeä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kanuuna, jysäri, kankkunen, kohmelo, darra (oho, ei niitä ollutkaan niin monta. Höh.). Wikipedian mukaan kohmelo juontaa juurensa venäjänkielen sanasta pohmelo (похмелье), s.o. humalan jälkeen. Sama lähde kertoo krapula-sanan tulevan latinasta, jossa ”crapula” tarkoittaa sekä päihtymystä että krapulaa. Se joka väittää krapulaa luovaksi olotilaksi, ei ole koskaan ollut oikeasti krapulassa. Tavallaan hengissä säilymistä ja oksennuksen karttelua hinnalla millä hyvänsä voi tietysti sanoa luovaksi toiminnaksi, muttei sillä toiminnalla Ateneumia täytetä. Kiasma ehkä kuitenkin. Tervetuloa ”EasyHangover?” näyttelyyni tänäiltana. Tarjolla buranaa, vissyä, kaljaa ja pahoinvointipusseja. Ja jäätelöä, sitä on helppo laatata. Hei, tää kirjoittaminen auttaa. Tai sitten tässä on kulunut vaan niin paljon aikaa. Tunnustusten luolaan kirjoittajien sanoin: Kiitos: helpotti. (Hel potti, vähän niinkuin täyspotti, koko potti. Hassua. Ja täysin pimeetä. nyt pitää lopettaa ennenkuin valkotakkiset tulevat hakemaan minua). Kiitos hei.
Olen syksyisin aina kovin väsynyt.
Tuula sanoo, että minun pitäisi mennä lääkäriin. Ehkä menenkin.
Töissä on kovin ankeaa. Ihmiset vaan valittavat. Pipo kiristää päätä, sukkahousut hankaavat. Koskee sinne ja sattuu tänne. Ihmissuhteet eivät toimi. Minä en millään jaksaisi kuunnella heitä. En kestä työkavereitani. Heidän valituksena on karmeinta kuuneltavaa.
Tuula sanoo, etten kuuntele häntäkään tarpeeksi. Siinä hän on kyllä oikeassa. Tiedän, että jos kuuntelisin häntä, olisin varmasti vielä paljon väsyneempi.
Ohjaan kuitenkin sujuvasti muita ihmisiä kertomaan ongelmistaan kotona. Keskustelemaan aviopuolisonsa kanssa. Ja menemään lenkille. Liikunta auttaa moneen vaivaan, valistan. Liikkukaa yhdessä.
Tuula käskee minut kanssaan lenkille kolmesti viikossa. Ja minä menen. Vaikka vihaan lenkkeilyä. On lenkkeilyssä yksi hyvä puoli. Juostessa ei tarvitse puhua.
Sitten neuvon ihmisiä syömään lääkkeitä. Lääkkeet auttavat monia. Syön itsekin lääkkeitä aamuin illoin. Illaksi relaksantteja ja nukahtamislääkkeitä, ja aamulla piristeitä.
Tuulan mielestä minun ei pitäisi syödä niin paljon lääkkeitä. En kuulemma saisi olla töissä lääkehumalassa.
Tiedän itse paremmin. Olenhan lääkäri.
