Blogi

Vaikka mina ole asunut taalla Suomessa jo yli kymmenen vuotta, mina silti vaikea välillä ymmarta suomalaisia. Mina sita mieltä, että suomalaiset luovutta liian helposti.

Kun mina tuli tanne, en osannut kieli. Taalla paljo tyottomyytta, olla lama. Mina opetella suomen kieli kansalaisopistossa. Puoli vuotta ja mina osata jo aika hyvin. Ei täydellistä, mutta ihmiset ymmärtä. Kaikki maahanmuuttajat ei osa kieli, heilla on tosi vaikea.

Mina hakea työtä. Mina insinööri, pitaisi loytya paljo toitä. Mutta mina ei saada työtä. Vaikea ymmärtä sitä, kotimaassa mina hyva insinööri. Mutta minua ei lannistu. Mina alkaa yrittajaksi.

Suomi hyva maa. Suomessa yrittaja saa tukea... mika se on.... starttirahaa. Mina perustaa oma ravintola. Ravintolassa piti alkuun tehda tosi pitkä päivä. Vuoden ajan joka viikko mina työskennellä kuusi päivää ja kaksitoista tuntia. Suomalaiset ei moni tehda niin paljon työtä. Mutta mina mielummin työssä oma ravintola kuin työttömänä.

Suomalaiset ei perusta usein ravintola. Kiinalaiset perusta kylla, turkkilaiset ja intialaisetkin. Mina luulla moni suomalainen mielummin tyottomana.

Nykyään mina voi jo tehda vähemmän töitä. Mina tyollistaa kolme maahanmuuttajaa. Minu kaksitoista vuotta vanha poika oli koko kesä toissa ravintolassa. Poika ei valita, vaikka suomalaiset kaverit ei tarvi olla toissa. Minusta hyva, etta poika kayda koulu, mutta myos oppii tehda työtä.

Kun mina kuusikymmentavuotias, yksi minun pojista voi alkaa johtaa ravintola. Sitten mina lähde vaimon kanssa Espanjaan. Mutta me tulla aina kesalla takaisin Suomeen.

Rakas Taivaan Isä,

Kiitos tästä päivästä. Siunaa äitiä ja isää, siskoa (vaikka se onkin välillä ihan hölmö) sekä Mikaa, Kimmoa ja Lauraa meidän luokalta.

Toivoisin, että äiti tekisi huomenna meille pitsaa. Ja olis kiva, jos meidän kaupasta loppuis maksapihvit. Edes kuukauden ajaksi tai jotain. Mä en tykkää maksasta yhtään, mut emmä uskalla sanoo sitä äitille.

Mä tiedän, että iskän pitää olla pois kotoa siks että se vois ostaa mulle ne uudet jääkiekkovarusteet. Mut voisko meidän auto vaiks hajota loppuviikoks, ihan vähän vaan? Niinku, et iskä ei pääsis sille kolmen päivän koulutusreissulle Lappiin, kun se aina on niin kauheen väsynyt niiden koulutusten jälkeen. Ja äitikin on niin vihainen.

Sit olis viel yks juttu. Se meidän uusin sijainen, joka taas heitti mut ulos luokasta kun mä en muka kuunnellut. Kyl mä kuuntelin, mutku mä osaan jo ne asiat enkä meinaa jaksaa keskittyä. Niin et voisko se vaikka vähän vaan kaatua huomenaamulla, silleen et sen jalasta venähtäis nivelsiteet niinku Mikal toissapäivänä välitunnilla? Silleen, ettei se pääsiskään huomenna kouluun? Se olis tosi kiva juttu! Uus sijainen sais sit jo olla mies ku meil ei oo koulus yhtää miesopea ja naisopet aina pistää mut jälkkäriin!

Niin ja mä ymmärrän ja hyväksyn nyt jo sen, ettei me voitettu lotossa viime lauantaina vaikka mä sitä sulta nimenomaan pyysinkin. Nää mun uudet toiveet ei kyl mun mielestä oo liian isoja, joten odotan et ne vois toteutuakin. Kiitos ja hyvää yötä, toivoo Janne.

Miten kauas mopolla pääsee?

Hassua, että juuri tuo kappale soi radiossa juuri, kun karautin omakotitalomme pihasta viimeisen kerran.

Ei ollut Riston vika, että kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen sain lopultakin tarpeekseni. Ei kokonaan ainakaan. Viisikymmentaseitsemänvuotiaana sitä vaan näkee asiat toisin kuin ennen.

Pääseekö merien taa?

Jos ihmissuhde olisi auto, meidän koslamme oli ollut lunastuskunnossa jo monta vuotta.
Mereen ajaminen oli kyllä yksi varteenotettava vaihtoehto. Päätin kuitenkin ajaa autolautan sisäpuolelle. Ruotsissa asuva Riitta-siskoni saisi ottaa minut luokseen siksi aikaa, kunnes löytäisin Göteborgista itselleni jonkun työpaikan ja asunnon.

Lapset olivat muuttaneet pois kotoa, viimeinen toissa keväänä. Talo oli tyhjä, vaikka kalusteista tai elektroniikasta ei todellakaan ollut puutetta. Nuorempana olimme unelmoineet tästä hetkestä, hetkestä jolloin saisimme olla taas kahdestaan, toteuttaa itseämme, poimia pitkän päivätyömme hedelmiä. Nauttia minä nyt aioinkin. Mutta mielummin hyvässä seurassa, itsekseni. Rahaa oli riittävästi uuden elämän aloittamiseen, eikä ruotsin kielen taitoisella parturilla tule olemaan hommista koskaan pulaa.

Pääseekö kauas, pääsekö vapauteen?

Risto soitti kesken laulun kysyäkseen tarvitsenko kaupasta mitään erikoista. Kerroin, että lähdin Ruotsiin. Lupasin tulla ensi kesänä käymään. Risto lähetti Riitalle terveisiä ja pyysi tuliaisiksi kolme lavaa Karhua. Olin vapaa.

Kaverini soitti pitkästä aikaa. Kyseli kuulumisia. Tai oli kyselevinään. Oikeasti halusi vaan brassailla. He ovat nyt ostaneet uuden saatanan kalliin helvetin hienon talon Espoosta, vaimokin sai just uuden kovapalkkaisen duunin ja perheen esikoinen pääsi johonkin superälykkäiden lasten yksityiseen ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan. Lopuksi kehui tehneensä juuri 70-tuntisen työviikon. Kutsui kylään. Valitteli etten ehtinyt käymään siellä edellisessäkään talossa Kirkkonummella.

Vastasin, että itsehän en muuttaisi Espooseen (Kirkkonummesta puhumattakaan) mistään hinnasta. Jo pelkkiin työmatkoihin kuluvan ajan voi käyttää järkevämminkin. Tunsin pääseväni vauhtiin, joten annoin mennä. Mitä järkeä on ensin ostaa iso talo jostain fucking Espoosta ja sitten valittaa, ettei kukaan käy kylässä? Mitäs muuttivat sinne. Itse en ainakaan tule, elleivät tule hakemaan. Ehken sittenkään. Kysyin, että näkeekö ne vaimonsa kanssa edes viikonloppuisin, kun kaveri itsekin suhaa työhommiensa kanssa ympäri maailmaa? Sitten sanoin, että jos mulla olis lapsia, niin viettäisin niiden kanssa aikaa töihin uppoutumisen sijaan. Ja että tota menoa ne kasvattaa vaan uutta psykopaattisukupolvea, jolla on kaikki pelit ja vehkeet, huippukoulutus, mutta tunneäly pyöreä nolla. Eläisivät eikä vaan suorittaisi koko ajan.

Suuttui perkele.

Kauhea nälkä. Eilen syödyt silakat ei tänään enää paljoa lämmitä.

Aamulla tappelin Jaskan grillin edessä varisten kanssa jonkun viimeöisen juhlijan makkaraperuna-jämistä. Varikset voittivat, sillä siitä meni ohi töihinsä kiiruhtavia ihmisiä ja jouduin siirtymään hieman kauemmaksi.

Menin siitä sit päivystämään Espan puistoon. Siellä oli muutakin tuttua jengiä: Jore, Rauski, Ritu ja Joonathan. Ritu oli pahalla päällä, niillä oli jotain lastenhoito-ongelmia. Siispä Ritu kilju kurkku suorana Rauskille koko ajan. Me kuunneltiin sitä meininkiä vähän aikaa, mut sit me siirryttiin siitä Joren ja Joonathanin kanssa vähän sivummalle norkoilemaan.

Espa on ihan hyvä mesta hengailla, vaikkakin jengi suhtautuu meidän puistossaoleiluun vähän kakspiippuisesti. Puiston läpi sahaavat pukumiehet ja jakkupukunaiset mulkoilevat meitä usein vihaisesti ja toisinaan hätyyttelevätkin meitä pois. Turistit ja pikkulapset sen sijaan ovat paljon ymmärtäväisempiä, avokätisempiä ja iloisempia.

Sitten iltapäivällä mun ruokailuhetki koitti: Sain reilut jätskin jämät yhdeltä pikkupojalta, joka ei jaksanut syödä koko tötteröään. Jumalautsi, että mulla oli jo nälkä. En ehtinyt edes kiittämään, vaan liihotin sen jätskin kanssa vähän suojaisampaan paikkaan syömään sitä. Just kun olin hotkaisemassa sitä, tunsin tainnuttavan iskun niskassani. Silmät sumeni hetkeksi ja horjahdin pahasti. Tajunnan palattua jätski oli kadonnut. Merilokki perkule varasti jätskin multa, taas kerran! Kyllä tällaisen pienen ja hentoisen kalalokin leipä on pitkä ja kapea.

Sofia ja Tiina järjesti mulle yllätyssynttärit Sofian porukoiden luona kun ne oli jossain matkal. Ei siel niinku muita vierait ollu, mut iha sikamageeta kuiteski, olinhan mä oottanu täysi-ikäisyyttä ihan intopiukeena koko alkuvuoden. Ja nyt me vihdoin päästiin meidän prinsessapossen kans baariin!

Vedettii Sofian faijan baarikaapist kaikkee votkaa, viskii ja konjakkii sekasin, tehtii niist sellasii drinksui. Eihän ne mitää superhyvänmakusii ollu, mut kyl ne nous ihan törkeen hyvin päähän! Vittu me oltii ihan sosees, sjungattii Britneyta ihan täysil ja hypittii Sofian porukoiden sängyl. Sit me huomattii et kello oli jo yli kybä. Vedettii rotsit niskaa, hypättii dösää ja ajettii stadii. Kelattii et parast mennä Feveriin ku siel on euron ilta. Ei meil kellää ollu ees kauheest massii meges, ja visa electronit ei tietenkää toiminu taas missää mestas.

Feveris oli hyvä meininki ja vittu et me dokattii paljo! Sofia ja Tiina löys jotkut äijät jotka tarjos meille koko ajan kaikkee. Mä kävin välil röökipaikal laattaamaski mut palasin viel sisää. Jossain vaihees Soffi ja Tintti jotenki hävis johonkin, vaik mä etin niit ni en löytäny. Sit tuli pilkku ja kaikki heitettii ulos.

Mä lähdin käveleen kohti dösäpysäkkii, mut mun kävely oli kyl aika huonoo siin vaihees. Onneks siin tuli joku ystävällinen vanhempi äijä, siis salettii melkee nelikybänen, juttelee ja sano et se voi heittää mut taksil himaa. Mä sanoin sille et mä en sit ota sitä mun luo yöx kyl missää tapaukses. Se vastas ettei se ollu tulossakaa, se ei vaa voinut jättää mua hortoilee sinne stadii tällases kunnos. Sit se ihmetteli et minkälaisii frendei ne sellaset on jotka aluks juottaa kauheeseen kuntoon ja sit jättää oman onnensa nojaa.

Seuraavan päivän mä kysyin samaa Sofialt ja Tiinalt. Mut ei ne oikee hiffannu mun pointtii, oli vaa kadei koska niiden seuralaiset oli vieny ne jonnee vitun Viikkiin jatkoille ja ne jätkät oli heti sammunu, ja mä taas olin saanu ilmase taksikyydin himaan.

Aune tiesi minun vihaavan punaista väriä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä ostamasta meille punaista sohvaa sillä aikaa, kun minä olin töissä ansaitsemassa rouvan sisutushankintoihin uppoavia rahoja. En puhunut akalle mitään kolmeen päivään.

Viikon päästä lempinojatuolini oli vaihtunut jonkun kuulemma kuuluisan suomenruotsalaisen hihhulihinttapulin suunnittelemaan metallihökötykseen. Ehdin istua tuolissa puolet urheiluruudusta, kunnes noidannuoli iski. Vietin loppuviikon Ikaalisten Kylpylässä kuntoutuksessa.

Palatessani kuntoutuksesta Aune tuli hakemaan minua Heinolan kirkonkylän linja-autoasemalta. Oli näemmä ostanut meille uuden auton: kirkkaanpunaisen Toyotan.

Lääkäri sanoi, että tällaisesta lievästä aivoinfarktista ei värisokeuden lisäksi pitäisi jäädä muuta pysyvää haittaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna Danielin ilta olisi voinut loppua paremminkin.

Daniel käveli kaverinsa Fredrikin kanssa vahingossa Tukholman Café Operan baarin takaovesta yökerhon puolella pidettäviin yksityisiin jet set -bileisiin. ”Jättefint”, Daniel iloitsi, ja tunsi, että tänään mikään ei voi mennä vikaan. Siinä hän ikävä kyllä erehtyi.

Juotuaan aivan liian monta lasillista ilmaista sampanjaa Daniel tajusi hukanneensa Fredrikin. ”Fan också”, kirosi Daniel, ja päätti istahtaa lähimmälle vapaalle istumapaikalle odottamaan josko Fredrik löytäisi hänet. Sitten hän muisti taskussaan olevan puolityhjän nuuskapurkin, viimeiset nuuskat ennen Freddyn kanssa sovittua, huomenna alkavaa nuuskalakkoa.

Juuri kun Daniel oli laittamassa nuuskapusseja huuleensa, hän tunsi olkapäässään hennon kosketuksen. ”Hejsan, är det okej att sitta här med dig?” Se oli Madde. Kaikista näistä ihmisistä prinsessa tuli puhumaan juuri hänelle! ”Vilken chans!” Daniel valmistautui vastaamaan jotain ennenkuulumattoman nokkelaa, mutta sisäänhengityksensä aikana hän vetäisi epähuomiossa suussaan olevat nuuskapussit väärään kurkkuun.

Hengityskoneesta herättyään Daniel heitti viimeisetkin nuuskapussit roskiin. Maddea hän ei kuitenkaan enää koskaan nähnyt kuin iltapäivälehdissä ja televisiossa.

Oletko kiinnostunut ihmisoikeuksista? Jeesaatko miestä mäessä?

Olen pyöritellyt näitä kysymyksiä mielessäni viime aikoina sattuneiden onnettomuuksien ja kaupungilla tapahtuneiden silmittömien väkivallantekojen vuoksi. Sitäpaitsi ensimmäisen kysymyksen kuulen myös joka päivä ääneen kysyttynä noin neljältä naamalleni hyökkäävältä feissarilta (lat. Rasitus Maximus).

Toisinaan ihmisten välinpitämättömyys on johtanut laitapuolen kulkijan paleltumiskuolemaan Mannerheimintien ratikkapysäkillä, toisinaan sivustakatsojien apuuntulo onnettomuus- tai pahoinpitelytilanteessa on saattanut pelastaa jonkun hengen.

Mietin, olisinko valmis riskeeraamaan oman henkeni ja fyysisen koskemattomuuteni jonkun minulle entuudestaan tuntemattoman ihmisen vuoksi. Vastausta en tiedä ennen kuin tositilanne tule niin sanotusti päälle. Toivottavasti sellaista testiä ei tarvitse lähiaikoina käydäkään läpi.

Omien ja ystävieni kokemuksista ammentaneena tein sellaisen johtopäätöksen, että apua tarvitsevan sosiaalisesta statuksesta / iästä / taustasta huolimatta 20-30 –vuotiaat nuoret aikuiset ovat eniten valmiina auttamaan hädässä olevia kanssaihmisiä. Vähiten auttamishaluisia ovat keski-ikäiset ”vittu-mua-kiinnosta-mulla-on-kiire-ilmaiselle-lounaalle” –uraohjukset ja ”vittu-muakaan-kiinnosta-mulla-on-kiire-hautaan”–eläkeläiset.

Onneksi tilanne on näin päin, että me nuoret aikuiset välitämme. Mehän myös tulevaisuudessa päätämme, minkälaisessa yhteiskunnassa haluamme itsemme ja mahdollisen jälkikasvummekin elävän. Toivottavasti vanheneminen ei kylmennä meitä, vaan jaksamme ja haluamme pitää huolta toisistamme vielä elämän ehtoopuolellakin. Välittäminen rules! Välittävää viikonloppua kaikille :)

Toisinaan treffeillä käy siten, että molemmat viihtyvät, pitävät hauskaa, nauravat ja tanssivat, mutta eivät kuitenkaan tunne seksuaalista vetovoimaa toisiaan kohtaan. Yhteiskuntamme viestintäkulttuurin takia naisen on yleensä miestä helpompi sanoa ”tykkään susta, mutta vain kaverina” –fraasi ääneen.

Vaikka mieskin aistisi tilanteessa voimakkaammin kaveruutta kuin eroottista ihastumista, hän haluaisi kuitenkin myös fyysistä läheisyyttä, edes vähäksi aikaa, ”no pliis kokeillaan edes kerran ethän sä voi tietää jos ei kokeilla” tai jotain muuta älykästä, todistaakseen oman miehisyytensä ja vetovoimansa. Miehen on kauniin naisen seurassa erittäin vaikea päästää suustaan ”oltaisko vaan kavereita” –tyyppisiä lauseita, jokuhan voi luulla häntä vaikka homoksi tai jotain.

Törmäsin tällaiseen tilanteeseen hiljattain ollessani treffeillä erittäin älykkään, kauniin ja huumorintajuisen neitosen kanssa. Vaikka itsekin tajusin, että tässä ei nyt kipinät sinkoile, en olisi kuuna päivänä sanonut sitä hänelle ääneen. No, tyttöpä sanoi, ja sen jälkeen loppuillan tunnelma oli erittäin vapautunut, ja meillä oli itse asiassa helkkarin hauskaa. Meistä tuli kavereita, jatkossa ei tartte pelailla pelejä tai arvailla tekstiviestien takana olevia piiloviestejä, vaan voidaan ihan rauhassa mennä leffaan, kahville tai baariin.

Okei, ehkä sellainen pieni ”ehkä joskus” – siemen saattaa itää miehen mielessä, mutta jos treffeiltä alkanut kaveruussuhde alkaa oikeasti toimia, ei sitä halua hetkellisen nautinnon vuoksi enää uhrata. Omien tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen taitaa tässä, kuten elämässä yleensäkin, olla kaiken a ja o.