Myönnettävä se on. Olin jo unohtanut Jokelan tapahtumat, kuitannut asian yksittäistapauksena ja jatkanut pientä elämääni laput silmillä tallustaen.
Eilinen Kauhajoen kouluampuminen herätti minun lisäkseni varmasti monen muunkin järkyttävällä tavalla takaisin todellisuuteen. Verenmakuinen viesti on ikävän selvä: Suloisessa Suomessamme on erittäin paljon käsittämättömän pahoin voivia nuoria ihmisiä.
Näitä yhteiskunnan sisällä, mutta sen ulkopuolisina eläviä aikapommeja juuri kukaan ei tunne, eikä heistä kukaan taida välittää. He eivät myöskään välitä meistä, vaikka elävät joukossamme yhtenä meistä. He ovat meitä. Me olemme heitä. Tämä pitäisi tajuta. Ei ole olemassa mitään erillistä pahaa, joka voitaisiin eristää ja leikata pois yhteiskunnasta, pyyhkäistä hanskat puhtaiksi, että noin, nyt on taas kaikki kunnossa.
Nyt pitää selvittää, missä kohdassa suomalainen yhteiskunta on ajautunut näin radikaalisti harhaan. Jotain mättää vähän helvetisti, jos yhteiskunnan omat jäsenet alkavat kylmän rauhallisesti ja suunnitellusti tuhoamaan kanssaihmisiään.
Vastaukset eivät tulle olemaan yksinkertaisia eivätkä miellyttäviä.
Urbanisoitumisen ja lisääntyneen yhteisöllisyyden puutteen myötä nykyään on melko helppoa eristäytyä omiin oloihinsa ilman, että kukaan puuttuisi asiaan. Kukaan ei välttämättä edes huomaa. Ihminen voi käydä töissä tai koulussa, mutta ei hänen tarvitse oikeasti olla minkään yhteisön jäsenenä.
Koulu on nykyaikana yksinäistä puurtamista. Ei ole välitunteja, ei juurikaan liikuntatunteja tai musiikintunteja, ei mitään yhdessä tekemistä. On vain tehokasta soolosuorittamista, kilpailuja ja karsintaa.
Monien vanhempien suhde omiin lapsiinsa on aivan päin persettä. Vanhemmat ovat joko ylikontroilloivia lastensa palvelijoita, kaikensallivia kuoliaaksiymmärtäjiä ja lastensa kavereita, täysin välinpitämättömiä maksumiehiä tai saamattomia vätyksiä. Perheet eivät syö, harrasta tai tee mitään muutakaan ikinä yhdessä. Viikon loma Thaimaassa kerran vuodessa ei riitä, uskokaa minua. Vanhemmat eivät tunne lapsiaan. Älkää herran tähden tehkö lapsia, jos ette aio edes yrittää kasvattaa heitä.
Työelämässä sama tahti jatkuu. Työnantajat ovat hylänneet työntekijänsä, ja työntekijät ovat lojaalisia vain kylmälle käteiselle. Arvot ovat kovat, vain materia ja oman hyvinvoinnin maksimointi merkkaavat jotain. Tämä tulee olemaan katastrofaalinen kehityssuunta.
Terveen yhteisöllisyyden tilalle on tullut virtuaaliyhteisöllisyys. Virtuaalimaailmassa on tietysti se huono juttu, että se on virtuaalinen. Ihminen saattaa olla virtuaalimaailmassa yliluonnollisia voimia omaava supermies, vaikka todellisuudessa istuisi vankimielisairaalan pyörätuolissa (okei, hypoteettinen tilanne). Internet ruokkii sairaan mielen fantasioita, ja nykyaikainen tekniikka mahdollistaa kokonaisvaltaisen bittimaailmaan katoamisen helposti. Kun kukaan ei ole sinusta kiinnostunut, voivat järjettömät ajatukset saada ihmisessä vallan. Ja pahimmissa tapauksissa, nämä sairaat ajatukset saavat tukea toisilta sairailta verkossaeläjiltä.
Mitä me voimme tehdä? Jokainen aloittakoon lähipiiristään. Miettikää, tunnetteko läheisenne. Huomaisitteko, jos joku alkaa lipeämään yhteisön ulkopuolelle? Välitättekö itse? Onko oma etu aina paras etu?
Yrittäkäämme tehdä Suomesta jälleen se hyvinvointiyhteiskunta, jossa ainakin me kolmekymppiset olemme itse saaneet elää! Muutos parempaa ei tule olemaan helppo eikä nopea, mutta se on mahdollinen. Toivon sydämestäni, että onnistumme elvyttämään yhteisöllisyyden ja pääsemme tulevaisuudessa elämään läheisistään välittävässä yhteiskunnassa.
-Easy-
