Tärkeyden tärkeydestä

Mä en ihan oikeasti ymmärrä, miten ihmeessä päädyn aina pohtimaan asioita, jotka lopulta saavat ajatukset ihan mullin mallin, ahdistuksen rintaan ja olon typertyneeksi. No, kuitenkin kävi taas niin, että otin liian ison palan purtavaksi. Pohdinnalla ei enää ole päätä eikä häntää, jos oli alunperinkään, ja lopputulokseen en ainakaan päässyt. Mutta kuitenkin. Johkaantuipa tuossa metrossa istuskellessäni jostain mieleen, että mun pitäisi keksiä, mikä mulle on oikeasti tärkeää tässä elämässä. Kelailin kaikkea mahdollista. Perhettä, koulutusta, ystäviä, uraa. Tärkeitä juttuja. Mutta mikähän olisi kaikkein tärkeintä? Sellaista oikeasti merkityksellistä, jota ilman en halua elää?

Tässä vaiheessa kaikki oli vielä ihan okei. Olenhan mä pohtinut usein ennenkin elämäni prioriteetteja, sisältöä ja tarkoitusta. Jotenkin mun ajatusten rata kuitenkin kääntyi tässä vaiheessa suuntaan, jossa aloin pohtia, onko oikeasti tärkeää miettiä, mikä on kaikkein tärkein juttu elämässä. Onko sillä väliä? Onko tärkeää miettiä aina syyt ja seuraukset alusta loppuun ja lopusta alkuun vai onko lopputulos vain merkitsevä? Pitääkö mun päättää, kuntoilenko näyttääkseni hyvältä vai voidakseni paremmin vai voinko vain kuntoilla tietämättä saavutanko kumpaakaan edellä mainituista jutuista, ne molemmat tai jomman kumman? Kuinka tärkeää ylipäätään on elää jonkin tärkeysjärjestysmallin mukaisesti? Onko tärkeysjärjestysten luominen vain tapa yrittää hallita omaa elämäänsä tai motivoida itseään kulkemaan johonkin tiettyyn suuntaan tai maaliin? Miksi kaikkien kuoleman porteilla käyneiden pitää aina toitottaa, että nyt tiedän, mikä elämässä on oikeasti tärkeää?

Mitäs sitten kun tärkeysjärjestys meneekin uusiksi? Luulisi aiheuttavan aikamoista katkeruutta tajuta vaikka 60-vuotiaana, että joskus nuorena laadittu tärkeysjärjestys onkin ollut ihan perseestä - sitä ei vain ole aiemmin ehtinyt huomaamaan, kun on ollut niin kova kiire toimia sen tärkeysjärjestyslistansa mukaisesti. Tai jos piinkova, urasuuntautunut järki-ihminen tajuaa 25 helvetillisen työvuoden jälkeen, että hei, oikeasti olisikin ollut tärkeämpää hankkia perhe ja ystäviä. Eikö edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa olisi kannattanut jättää ne tärkeysjärjestykset laatimatta ja katsella pikkuisen laajemmalla skaalalla ja avoimemmin mielin elämää?

Toisaalta. Jollei tiedä, mikä elämässä on tärkeää, onko elämällä silloin oikein mitään merkitystäkään? Ei ainakaan kovin selkeää suuntaa. Kaikki on suht ookoo, mutta mikään ei ole ylitse muiden. Voihan sekin sopia jollekin: on ihan kiva perhe, ihan kiva työ, ihan sopivan monta ihan hyvää kaveria. Keskimäärin on aika usein ihan hyvä mieli. Tuleeko silloin sitten vanhana sellainen olo, että voi kun olisin joskus pinnistellyt vähän enemmän, vaatinut parempaa, halunnut intohimoisemmin?

Ja millä vitulla sitä tietää, että millainen ihminen sitä itse on?

Rock!