Tuntemisikävä

Pitikin käydä katsomassa tuttavapariskunnan ensimmäistä yhteistä kotia. Kaikkea sitä uutta ja ihanaa ja suloisen söpöä. Molempien vanhempien nurkista löydettyjä vanhoja huonekaluja, selkeästi näkyvää yritystä luoda jotain omaa juttua, sekoitus mennyttä ja tulevaa. Tuli aika elävästi mieleen marraskuu 2007, kun itse roudasin kamani silloisen poikaystävän kotiin. Se hetki, kun poikaystävä tuli puoliltaöin töistä kotiin, mä olin siivonnut ja järjestellyt koko olohuoneen vallanneen tavararöykkiön kaappeihin ja paikoilleen ja se sanoi, että voi seetana, sähän oot tehnyt mun kämpästä kodin. Taisin olla silloin aika vallattoman rakastunut. Nyt se kaikki tuli mieleen - entistä karumpana äsken kun pääsin pimeänä ja tyhjänä odottavaan kotiini, jonka eteen en ole jaksanut laittaa tikkuakaan ristiin.

Mietiskelin tuossa sporassa kotimatkalla, että mulla taitaa olla rakkauden kaipuu. On kai aika rumaa sanoa näin, koska olisi korrektimpaa kaivata jotain Suurta Rakkautta, ihmistä, eikä sitä tunnetta. Tällä hetkellä mulla kuitenkin on sellainen olo, että ennen kaikkea haluaisin rakastaa ja rakastua, tulla rakastetuksi, kokea olevani kaivattu ja haluttu - siitä sen sijaan en ole niinkään varma, haluaisinko tai pystyisinkö edes ottamaan ketään ihmistä tällä hetkellä elämääni. Saisikohan Hakaniemen kauppahallin joltain kojulta puolta kiloa välittämistä?

Rock.