eilisen satoa

(päiväkirjamerkintöjä sattumanvaraiselta juopottelureissulta)

Being a Poet.

Kesällä on helppoa olla runoilija. Vaikka oikeastaanhan minä olen kehitysvammaisten hoitaja, en niinkään mikään runoilija. Tämä siis niin, jos asia määritellään työn mukaan. Jos ihmisestä tulee työnsä mitta.
En ole koskaan aiemmin istuskellut tässä osassa Sorsapuistoa. Tämä osa puistoa on tarkoitettu juuri enemmän istuskeluun ja kirjoittamiseen kuin yksikään muu osa tässä puistossa. Tarkoittaakohan tämä nyt sitten sitä, että kirjoittajana minä kehityn, kun kirjoitan juuri sille varatussa paikassa? Kehitynkö minä kirjoittajana, koska olen tyypillinen kirjoittaja, kirjoittajalle varatussa paikassa? Mene ja tiedä. Jos osaisin, kirjoittaisin kävellessä. Jos kykenisin kirjoittamaan kävellessä, en enää kirjoittaisi mitenkään muuten kuin kävellessä.
Kirjoittaessa, kävellessä ajattelen avoimemmin kuin paikallani, mutta se ei olisi kovinkaan "boheemin" näköistä. Hoippua ympäriinsä, ja pyrkiä pysymään "viivalla". Vai olisiko sittenkin? Mikä on boheemin Mitta?

Miksi ei voisi sataa vettä? Se piristäisi. Tämä on enemmän kuin hyvää aikaa olla kirjoittaja. Sosiaalipornon irvokkain edustaja. Joku joka jakaa pesää hiljaa ja kaikkien huomaamatta. Tämä on hyvää aikaa olla kirjoittaja jolla on runoilijan mentaliteetti. Jonnan äiti sanoi joskus, että minä en ole runoilija. Ei se tee ihmisestä runoilijaa, että kirjoittaa runoja. Se on ihan totta. Runoilija on ihminen joka on julkaissut runojaan. Minä vain kirjoitan runoja. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Epäinhimilliset teot? Inhimillisyyden virheteot? Voidaanko asiaa tosiaan ajatella niin, että pitää tukea, "kannustaa" olevassa olevaa mallia ollakseen jotain?

Kirjoittaminen on rankkaa työtä. Joku on sanonut, että kirjan kirjoittaminen vaatii hyvät perselihakset. Se on mielestäni kirjoittamisen aliarviointia. Minun mielestäni kirjoittaja tarpeeksi hyvät kengät ja liian kuuman ilman, liikaa vesisadetta, liikaa likaa, roskaa, paskaa, kuolemaa, elämää.. tarpeeksi kaikkea, jossain ihan muualla kuin kotonaan, kirjoittaakseen HYVÄN kirjan.

Olen varsin kyllästynyt pilluun. Pillu on kuin käsi, johon tartutaan silloin kun halutaan osoittaa olevansa pulassa. Naisissa ei ole mitään muuta kuin pillu ja tissit. Toisilla ne ovat ihan kivoja, toisilla ei. Joka tapauksessa; olen päässyt näiden asioiden ylitse. Ja ei, tämä ei tarkoita, että olisin miettinyt homoouden vaihtoehtoa elämässäni. Ei. Olen vain huomannut, että jokainen nainen on loppujen lopuksi pillunsa mitta. Jokaikinen joka muuta väittää, osoittakoon tämän epätodeksi. Ei tämä siis ole mikään haukkumisen arvoinen asia. Tämä on vain mielipiteeni, ja pitkien pohdintojen tulos. Mutta jokainen, joka muuta väittää, osoittakoon väitteeni vääräksi. Jokainen joka niin ei tee, hyväksyköön sen ja sen merkitysarvon sellaisenaan.

Hyvä ystävä, ihminen jonka seurassa olet jonkin arvoinen/kaikki mitä olet, on sellainen, joka antaa sinun olla juuri sellainen kuin olet. Ei kiellä sinua olemasta jotain muuta, kritisoi sinua omien mielipiteidensä mukaan. Inhoaa pinnallisuuttasi ja typeryyttäsi. Minulla on muutama tällainen ystävä. He ovat yleensä täysiä poikkeuksia sen suhteen mitä minä olen. Ja he ovat minulle tärkeintä maailmassa. Tämän pitää siis tietenkin sisältää kategorinen imperatiivi. Ei pidä ajatella, että hyvä ystävä on VAIN hyvä ystävä. Hän on myös yksilö. Ja sellaisena häntä pitää kohdella.

Mielenkiintoista näissä Messutiloissa (Tampere Talo) on se, että ne pitävät sisällään kaiken sen, mikä niiden pitäisi tarjota ihmisille ulkopuolella. Puolueellisen tiedon monopolisointia? Kirjoittaminen on AmfiTeatteri avomerellä. Nämä kalat ui kravatit kauloissaan sargassomeressä väärinpäin paikallaan. Meren alla on niiden viidakko kaupunki esihistoriallisista puista veistetty vuorijono, siinä missä ojannotko. Kuinka tällaisessa maailmassa tulee onnelliseksi ilman että antaa ikuisuudelle rajattomat julkaisuoikeudet elämänkertaansa, ilman selvää markkinointistrategiaa.. jo paljon ennen kuin on keksinyt miten aikoo kuolla.

Kirjoitettaessa soi Ella Fitzgerald - Summertime