Eksistentialismin vastakohta - nihil nihilum.

Eksistentialismissa yksilöllä on täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Mutta missä ja ennenkaikkea, minkälaisessa tilassa on eksistentialismin vastakohta. Puolueettomasti katsottuna, eksistentialismin vastakohta on jossain Maan ja Taivaan välimaastossa sijaitseva ymmärrettävä poikkeama kaikesta siitä, mitä voi ymmärtää normaalin fysiikan keinoin filosofiseksi, tai metafyysiseksi ratkaisumalliksi/kokonaisuudeksi. Toisinsanoen; nihil Nihilum - ei mitään. Mutta kaikki kirjoituksiani lukeneet haistavat tässä ansan, johon heitä saatan johdattaa, joten en tee sitä.

Nihil Nihilum - ei mitään on käsite johon on helppo tarttua aina ja uudestaan. Tämän päivän filosofiselle älymystölle tämä edustaa kirjallisuuden hyväksikäyttöä sodassa tuotantotaloutta vastustavia ihmisiä vastaan. Kyllä. Koska tämän päivän filosofit ovat ennenkaikkea koneiston käytössä, rasvana koneiston hammasrattaissa, vailla minkäänlaista filosofista kunniaa itse filosofiaa kohtaan. Mihin filosofiaa sitten pitäisi käyttää, jos ei tarkastelemaan näkemyksiä, joilla luodaan voittoa tulevaisuuden filosofisille käytännöille? Eksistentialismin vastakohta, jos sellaista yleensäkään on, voisi olla Jacques Derridan esittämä Dekonstruktio.

Dekonstruktion tavoitteena on tuoda esiin käsityksissä ja käsitteissä piileviä ristiriitaisuuksia ja osoittaa kielen ja yleisesti merkityksen häilyvyys. Mutta johtaako Dekonstruktiivinen lukutapa mihinkään muuhun, kuin vastapareihin tekstissä ja niiden mukaiseen, yhä syvempään eksistentialistiseen maailmankuvaan asioiden merkityksestä? Dekonstruktionistien mukaan jonkin seikan merkitys syntyy aina suhteessa siihen mitä se ei ole. Tästä he johtavat ajatuksen, ettei merkitystä ole olemassa minkäänlaisena selkeänä absoluuttisena kategoriana. Mutta absoluuttinen kategoria? Määräisyys ei käsittääkseni voi koskaan olla yksiselitteisesti hahmotettava ja absoluuttinen kategoria.

Vasaralla on aina tehtävä jotain, jotta se olisi vasara, vaikka vasaralle vastaparin löytäminen, "ei-vasara" - olio olisikin jotenkin, tai täysin mahdoton. Mutta perustelenko minä nyt selvästi sellaista asiaa, jonka perustelemiseen tarvitaan jotain muuta kuin esimerkki? Selitänkö minä dekontruktion riittävällä volyymilla niin, että se uppoaa jokaisen tätä lukevan tietoisuuteen? En. Sen tehtävän minä voin huoletta jättää jokaiselle tehtäväksi sinänsä ilman, että minun tarvitsee sillä vaivata päätäni. Absoluuttisen totuuden merkitys on aina riippuvainen siitä onko sillä merkitystä sinänsä omassa kategoriassaan ja kaikki sen ulkopuolinen on, ja tulee aina olemaan historian surkastamaa puolitotuutta. Ja sen löytäminen olkoon innoittava kokemus niille, joiden elämässä sille on sijaa ja merkitys. Mutta voidaanko innoitusta filosofiassa pitää yhtä merkittävänä, kuin tiedon rakastamista? Tässä mennään niille alueille, joiden mukaan jokaisella on oikeus määritellä omat tuntemuksensa tämän asian suhteen melko pohjattomasti ja asettaa lopputulos sen ansaitsemalle paikalle; Kyllä!

Kuten jo aikaisemmin mainitsin; tämän päivän filosofeilta puuttuu kunnioitus itse filosofiaa kohtaan ja rakkautta parhaimmillaan on kyky luopua omista näkemyksistään rakastamaansa asiaa kohtaan ja sulautua osaksi sen merkitystä. Mutta hetkinen! Tässä on ongelma! Jos sulautuminen tarkoittaa juuri tuota, niin kuka on oikeassa tässä asiassa? En ainakaan minä. Ja tästä filosofit kilpailevat. Kuka on enemmän itsensä kaltainen filosofisissa keskusteluissa! Kuka on eniten sellainen kuin on. Mutta tämä on vain pinnallista jaarittelua ja sen mukaan jokainen joka tähän lähtee mukaan ansaitsee osakseen filosofisen kumarruksen ja suurta kunniaa. Tämä siis tämän päivän filosofian mittapuulla. Oli miten oli; päädyn aina toistamaan yhtä ja samaa intertekstuaalista värssyä, eikä se ole oikein.

Mutta eikö eksistentialistisen ihmiskuvan vastakohta olekin tyhjyys? Tyhjiö vailla minkäänlaista sisältöä? Tyhjiö! Vacuum! Voidaanko absoluuttista tyhjiötä edes saavuttaa?