ensimmäinen neljättä kaksituhattakahdeksan

mikä minua näissä paikoissa viehättää? Ehkä se on tämä elämä, joka on niin ilmeistä. Nopeasti voisi kuvitella, että se on tämä elämä ja halpa, liian pitkään pannussa seisonut kahvi. Minä en oikein tiedä kumpi se on enemmän. Sen tiedän kuitenkin, että jokin se on, mikä kahvilamiljöössä ja kulttuurissa kiehtoo. Luulen sen olevan molempia; liian pitkään paikallaan seisonut kahvi ja elämä. Minä tulkitsen itseäni aivan uudella tavalla näissä paikoissa. Kotona voin kirjoittaa puhtaaksi kaikki nämä asiat, jotka vuotavat paperille täällä arkielämän pullan ja tupakantuoksuisessa kehdossa. Pitäisikö minun alkaa syömään tässä paikassa. Se ei sovi kuvaan. Lukeminen ja syöminen vielä luonnaa, mutta minulla ei ole kirjaa mukana, jota lukea. Olenkohan minä laiskistunut? Voisiko kirjoittamisen lopettaa edes siksi aikaa, että saa syötyä ja nussittua kunnolla.

Viimeaikoina on syntynyt tekstiä kyllä melkein hyvin. Ei mitään merkityksellistä, mutta tekstiä silti. Ja se on kai se tärkein. Elämä on tärkeää elämänä. Ei se miten elää. Kirjoittamisesta minä en osaa vetää enää tätä nykyä oikein mitään johtopäätöksiä. Se vain on. Ei kai sitä pitäisi tulkita. Sitten kun sitä aletaan tulkitsemaan siitä tulee urheilusuoritus, enkä minä ainakaan halua harrastaa kirjoittamista pelkän kirjoittamisen vuoksi. Sanojahan nämä vain ovat. Ei mitään muuta. Mutta tahroiksi minä en näitä kutsuisi.

Kuinka voi olla niin, että minä haisen vanhalle viinalle, vaikken ole juonut aikoihin? Peilin kautta näen, kuinka selkäni taakse istuutuu rehevä nainen. Saatan melkein haistaa sen pillun. Eikä se tunnu edes vastenmieliseltä. Kuka se nainen oli, joka sanoi joskus, että minä kirjoitan aivan uusilla sanoilla? Oliko se Marja? Oli. Me istuttiin silloin Pikkarissa ja juotiin valmisdrinksuja. Mikä olento minä olisin jos olisin jokin myyttinen olento? Omaasta mielestäni olisin ihmissusi. Mies syö makkaraa ja juo kahvia. Tällaisessa paikassa on niin harmonista, että sen voi haistaa.

Taitaa olla mennyt taas ihan liikaa aikaa siitä kun viimeksi sain kunnolla kirjoitettua. Istun Pikkarissa. Tekstiä on vaikea synnyttää, kun kokeilee kirjoittaa siitä kuinka tekstiä ei synny. Tämä on huono paikka kirjoittaa. Täältä ei saa kaakaota. Ympäristönä tämä on kuitenkin kerrassaan loistava paikka kirjoittajalle; rokki soi ja ihmiset on outoja, ja rumia. Pubiruusuja. Niinkuin kaikki ihmiset tällaisissa paikoissa aina. Minä kirjoitan nyt niin paljon asiaa, etten osaa tehdä hyvää juonta kirjoittamaani tekstiin.

Täältä saisi varmasti ruokaa, jota minä en kuitenkaan halua syödä. Aamulehti roikkuu käteni ulottuvilla, mutta en halua lukea sitä. Moottoripyörät ovat ilmestyneet katukuvaan. Minulta puuttuu suunnitelma loppupäivälle ja se on enemmän kuin oikein. Tekisi mieli soittaa jollekin ja haukkua se pystyyn, mutta silloin alenisin sen tasolle... enkä minä edes tiedä, kenelle soittaisin.

Kumpi puoli näissä olosuhteissa on akvaario? On tullut kevät ja Kanerva on saanut potkut niin monta kertaa, että se menetti lopulta työnsä Ulkoministerinä. Minä sanoin talvella, että Lumihevonen jonka teimme, oli mielestäni enemmän Alpakka. Silloin minua sanottiin hulluksi ja viisaaksi yhtäaikaa. Miksi tämän päivän lauluissa on aina näin selvä jako kuoleman ja rakkauden välillä. Romeo ja Julia taitaa olla eniten kopioitu teema nuoruuden rallatuksissa, koska sen tarinan opetus on niin synkkä.

Minä en ole käynyt Pikkarissa kuin kerran naisen kanssa. Sitä naista minä en koskaan nussinut. Se oli minun vapautumiseni aikaa. Sitten minusta tuli kuollut, enkä enää halunnut elää hetkeen. Ehkä ne vaihtoehdot olivat niin vähissä silloin, etten jaksanut etsiä mitään enemmän merkitsevää. Se Eeva asui tässä melko lähellä. Minä pidin siitä ja sen pojasta paljon. Ne oli enemmän perhe kaksin kuin moni tuntemani perhe on koskaan ollut. Minä taidan olla liian vanhanaikainen ja liikaa mies. Eevan vieressä oli hyvä nukkua. Kerran minä kuvasin sen kasvoja videokamerallani 3minuuttia yhteen menoon vain koska se oli niin kaunis. Sitten me mentiin joihinkin bileisiin. Nyt me inhotaan toisiamme, kun ei muutakaan keksitty. Tai ei me enää.

En minä vihaa ketään. Tai kai minä vihaan ainakin sitä, että ensi kesänä olen päättänyt mennä saareen viikoksi. Ottaa viiniä ja lihaa matkaan. Siellä sitten selviää, että olenko minä saari-ihminen. Sitä en tiedä vielä. Se pitää selvittää sitten ensi kesänä. En vain ole varma, että kiinnostaako minua selvittää sitä nyt.

Jostain pitäisi saada aikaiseksi runo, mutta en keksi yhtään, että mistä. Kuolenkohan minä nukkuessani? En haluaisi. Mitä hienoa siinäkin olisi? Eilisyönä näin unta, jossa olimme Val Kilmerin kanssa Tampereen alla olevissa metrotunneleissa. Val kertoi minulle Top-Gun elokuvan syväluotaavaa filosofiaa. Minä sanoin sille, ettei se tule koskaan saamaan sellaista oikeutusta, saati kunniaa näyttelijänä, kuin mikä sille kuuluu. Sitten me mentiin WM:n ja syötiin ketsupin tahraamia nakkeja sormin. Siellä Val kertoi minulle, kuinka se on aina ihaillut sitä, kuinka minä pokaan naisia ilman mitään ennakkojärjestelyitä. Juuri silloin pöytäämme istui yksi jokaista uskonnon edustajaa ja aloimme nopeasti keskustelemaan siitä, kuinka tupakkalaki on huono asia Jumalten kannalta.