Happy Birthday

to me...

Kuinka sitä pieni ihminen tunteekaan olonsa kovasti vanhaksi näin torstai aamuna, kun hyppää eteenpäin tässä ajan kiertokulussa
yhdellä vuodella. Voi hitto. Joko siitä on niin kauan! Onko tämän liha - nahka - iho - veri - sisäelinsopan syntymästä todellakin.. niin kauan! Tuntuu lähes ikuisuudelta. Toisaalta, kaikki ne tehdyt asiat tämän elämän varrella, vanhentaisivat ketä tahansa kovasti paljon.

Ok. Mietitäänpä.

Minä synnyin joskus 1970-luvun lopulla. Silloin kun Kekkonen oli presidentti ja ihmiset söivät päivällistä ja iltapalaa yhdessä. Aamuisin syötiin puuroa ja juotiin kahvia. Juotiin kahvia vain, jos oltiin aikuisia. Päivälliset olivat ISOJA. Paljon perunaa, paljon salaatteja, paljon leipää.. ja perheen arvoista riippuen paljon kalaa, lihaa tai kanaa.. tai höyrytettyjä kasviksia. :) Talvet eivät olleet tällaisia. Niiden kylmyys oli silloin aivan eri luokkaa. Kesät olivat Ella Fitzgeraldin musiikin siivittämiä, kullanhohtoisia päiviä ja iltoja. Tai en minä tiedä. Minusta ehkä vain tuntuu siltä. Ehkä perheessäni vain kuunneltiin tavallista enemmän Jazzia ja 1960 - luvun Psykedeelistä rokkia.

Ei matkapuhelimia. Ei internettiä. Vaikka nyt tuntuukin ettei ilman näitä tulisi toimeen, niin jotenkin se aika kun niitä ei ollut, oli paljon lämpimämpää. Kesäisin kun heräsi, söi aamupuuron, ehkä leivän jonka päälle äiti oli paistanut kananmunan ja joi paljon kylmää maitoa, tuli lähdettyä heti näiden pakollisten aamutoimien jälkeen pihalle. Ei voinut vain istahtaa koneen ääreen, tai soittaa kännykällä sille ja sille kaverille, että missä hän on, ja päättää välimatkan perusteella, että onko voimia lähteä tapaamaan häntä, vai ottaako yhteyttä johonkin muuhun ystäväänsä. Oli vain lähdettävä pihalle. Jotenkin tuntuu, että noihin aikoihin tehtiin hirmuisen vähän sopimuksia, ja vielä vähemmän tyhjiä lupauksia. Asiat otettiin sellaisena kuin ne tulivat vastaan. En itseasiassa muista, että olisin oikein ikinä kehittänyt "valmista" mielikuvaa yhdestäkään päivästä noihin aikoihin. En myöskään muista, että olisin Ikinä spekuloinut yhdenkään ystäväni merkitystä oman itseni kannalta. He vain olivat. He vain tulivat ja menivät. Eivät he olleet olemassa minua varten. Kaikki oli jollain tavalla enemmän yhtä.

Jotenkin tuntuu, ettei kaikki voi johtua vain siitä, että aika kultaa muistot. Luulen, että "aikuisuus" ja tämä aika, jossa elämme ruokkii itsenäisyyttä, yksinäisyyttä, syrjintää ja julkista maniaa. Kaikki on isoa, kaikki on kaunista, kaikki on täynnä kaikkea, kaikella pitää olla merkitys, jonka mukaan kaikki on jotain, ulkoiset tekijät ovat ajaneet ohi arvojen. Kaikki musiikki on angstista.. ainakin jollain tapaa. Nykyään angstataan jopa angstausta vastaan. Yli 23v on jo vanha. Tunteettomuus on menestyksen avain. Ihmisillä on Halu olla jotain. Ihminen kuulee/näkee sanan "seksi" joka päivä keskimäärin 700 - 1500 kertaa. Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että todellisuudessa tämä on sitä, mitä kutsutaan "leiväksi ja sirkushuveiksi"? Se mikä vetoaa enemmän vie kaiken huomion. Kuinka moni esimerkiksi tulee ajatelleeksi, että suomessa asuu 12 000 ihmistä kaduilla? Tai että 500 000 - 700 000 suomalaista on työttöminä? (suomessa on 2-3miljoonaa työikäistä/kuntoista kansalaista).
Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että suomessa noin 300 000 ihmistä syö masennuslääkkeitä lääkärin määrämällä tavalla?
Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että joka päivä maailmassa kuolee 500 000 - 4 000 000 alle lasta ja nuorta asioihin, joiden estäminen vaatisi n. 20sntin sijoitusta euroopan jokaiselta kansalaiselta per pvä.

Jokainen joka kehtaa sanoa, että teemme jo kaiken mihin pystymme, ei ansaitse mahdollisuutta sanoa sitä. Jokainen joka uskaltaa sanoa, että "jostainhan tätä väestöä nyt vain on karsittava" on mielestäni oikeutettu aloittamaan itsestään ja perheenjäsenistään.

Onnea yritykselle.

"Ja maailma on sun..."