Osa novellia

Silmät auki. Pimeässä. Ei; ei ole niin pimeää. Paljonko kello on? 2.34 aamulla. Liian aikaista nousta. Katselen seinää ja pohdin mikä väri tämä on. Se ei ole harmaa niin kuin väitetään. Eikä se ole niin sininenkään. Se on vihreän siniharmaa. Kaupunkiympäristön väri. Sellainen väri mitä ei löydy mistään luonnollisesta asiasta vaikka kaivaisi kaikki maailman kivet ja joet ympäri. Vaikka löytäisi jotain merkitsevää kaikesta siitä, minkä kokee merkitseväksi. Se on kuoleman, menetyksen, olemattomuuden ja väsymyksen väri. Jotain mitä voi rakastaa tai inhota, mutta suurin osa meistä ohittaa sen kuitenkin olankohautuksella.

Mikä näissä valoissa ja tässä ajassa minut pitää hereillä? Minä ajattelen vittuja. Kauniita vittuja. Erään ystävättäreni kaunista vittua. Se näytti sen kerran minulle ja se todella oli kaunis. Tai sitten minusta vain tuntui siltä. Ehkä minä olin niin puutteessa silloin, että kaikki vitut olisivat näyttäneet minusta kauniilta. Sellaiselta miltä kesäillat, tai kevättalven aurinkoiset, kirpeän pakkasen syleilemät keskipäivät näyttävät
monen valvotun yön jälkeen. Ei sellaista voi tietää ellei sitä ole kokenut. Enkä minä ole siitä varma. Ehkei niitä öitä olisi silloin edes tarvinnut valvoa. Niin siinä vain silloin kävi.

Minua kusettaa. Pian on pakko nousta. Ei vielä; Vielä hetki lepoa.. Ojennan käteni kohti seinää, mutta se ei nouse. Käteni ei nouse. Ehkä minä olen vain puutunut, enkä tunne kättäni. Makaan vatsallani puoliksi kyljellään niin, että toinen jalkani on suorassa ja toinen sivulla. Kumpi jalka on kumpi. Vasen näyttäisi olevan lähempänä rintaani. Ehkä se on siis vasen jalka, joka on sivulla ja oikea suorana vartaloni kanssa. Miksi näin on hyvä olla? Tämä on viileä asento; tässä asennossa on helppoa olla.

Minä näen käteni ja se ei liiku. Minä näen seinän, mutta en saa kättäni koskemaan siihen. Se on liian kaukana tai aivan liian lähellä ja mitään ei tapahdu. Hengitykseni salpautuu. Hengitänkö minä? Olenko minä elossa? Mitä tämä on? Kuulenko minä mitään? Kyllä, koska äsken vielä tunsin kuinka hengitykseni salpautui, tai ehkä se ei ollutkaan hengitykseni joka salpaantui. Minä olen vain unessa. Niin sen täytyy olla. Ei tämä mistään muusta johdu. Niin sen täytyy olla. Untahan tämä on. Mutta kaikki on jollain omituisella tavalla selvää ja liian totta. Liian olevaa ollakseen unta. Mitä tämä on? Kaiken kaikkiaan minulla on hyvä olla. Ei mitään pelättävää. Loputon jano kuitenkin tuntuu täyttävän jokaisen mahdollisen ja mahdottoman sopukan vartalossani. Tuntuu kuin olisin juossut monen kilometrin matkan ja sen jälkeen pysähtynyt juomaan, mutta juotavaa ei ole missään. Enkä puhu siitä tunteesta joka on suussa, kun suu on kuiva. Minä puhun janosta joka tuntuu jaloissa enemmän kuin suussa. Minä puhun janosta, joka tuntuu vapaudenkaipuulta.

Tavoitan katseellani kaiken. Näen seinäkellon, seinävaatteen, sohvan. Näen kuinka autojen valot pyyhkivät sälekaihtimiani niiden ajaessa ohitse, ja kuulen kuinka niiden moottorit lepattavat leppoisasti antaessaan voimaa auton vaeltavalle painolle, matkalla kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa. Mutta todellisuudessa; minä en ole varma näenkö minä. Aivan kuin kasvoni olisi upotetut lämpimään nesteeseen ja asiat ympärillänin vain olisivat kaiken liikkuessa niiden ympärillä, mutta kuitenkin niin, ettei mikään liiku. Mutta mihin ovat nämä kaikki autot asuntoni ulkopuolella oikein matkalla? Ne liikkuvat lähes sateen äänellä. Isojen pisaroiden solinana jossain lehtimetsässä kesäiltana. Enemmän lämpimänä sateena kuin rankkana myrskynä. Ei sellaista voi edes pelätä. Nesteestähän me olemme kaikki tänne tulleet.

Yritän uudestaan. Käteni ei edelleenkään liiku. Ehkä minun pitää vain nousta ylös. Ehkä minä unohdan käteni ja nousen ylös muuta vartaloani käyttämällä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Olen paikallani. En ole varma edes hengittämisestäni. Mitä tämä on? Hieman aikaisemmin tunsin kuinka hengitykseni salpautui, tai jotain sen kaltaista, mutta nyt en ole varma.
Kuulen ääniä itsestäni, mutta en tiedä mitä ne ovat. Pieniä rasahduksia, napsahduksia. Mistä ne tulevat? Jostain kaulan ja rintakehän välistä, jostain silmien takaa. En tunne niitä. Normaalisti tuntisin sen mistä tällaiset äänet tulevat, mutta en tällä kertaa. Ne vain kuuluvat, eikä sekään ole niin varmaa. Sinne minä osaan ne sijoittaa, vaikka en todellisuudessa tiedä tarkkaa osoitetta näille äänille. Ne vain tulevat.. jostain minun sisältäni, enkä osaa sijoittaa niitä mihinkään. Ihan niinkuin joku juoksisi käytävää sisälläni, mutten tarkalleen tiedä missä ja kuka, mikä ja miksi..

Kuinka kauan minä olen tässä maannut. Kello on edelleenkin 2.34. mutta aurinko on jo noussut. Itse asiassa, Aurinko on noussut jo monta kertaa, vai onko se sittenkin vain nuo ohiajavien autojen valot? Ei, kyllä se on jokin muu. Jokin muu nousee ja tuo valoa tähän asuntoon. Äänet ovat voimistuneet entisestään, mutta nyt ne tuntuvat jostain lähempää. Korvan juurelta, mutta samaan aikaan jostain jalkojen suunnalta. Enkä minä todellisuudessa tunne mitään. Miksi minä en tunne mitään? Minä vain kuulen kaiken ja näen. Ja vaikka kuinka yrittäisin huutaa ääntä ei kuulu. Se on kadonnut ja minusta tuntuu, ettei minulla ole kieltä. Huomaan laskeneeni alleni, mutta virtsa on omituisen väristä. Ei lainkaan keltaista, ei kosteaa, vaan ruskeanpunaista tahmaa, ja sitä valuu joka puolelta minusta. Olen hämilläni. Naapurini on lähtenyt ja palannut jo monta kertaa asuntoonsa. Miksi se ramppaa tuolla tavalla? Pitäisi todella nousta ja keittää kahvia. En saa kuitenkaan mitään aikaiseksi. On kuuma ja kylmä. Viileä olo. Vähän niinkuin olisi satanut jo pidemmän aikaa, mutta se on sinänsä mahdotonta, sillä minä olen kotona, sisällä asunnossani.. Naapurini puhuu vakavalla äänellä jollekin oveni edessä. Miksi. Ne aukovat vuoronperään postilaatikkoani. Huutelevat merkityksettömiä sanoja. "Jos olet siellä..Me tullaan sisään myöhemmin.."

(Osa Novellia - Miksi tämä on nyt?)