Tuskin saan nukutuksi.

Eilen nukahdin 21.30. Tänä aamuna heräsin 3.30. Kuusi tuntia?
Uni- ja päivärytmini on päin helvettiä. Liikaa paineita. Pitäisi harrastaa jotain. Lenkkeilen paljon, mutta se ei riitä. Jos opiskelisin uuden kielen? Se voisi olla hyvä homma, mutta jaksanko minä?

Lumi on vihdoinkin saapunut. Se valaisee talvenselkää kauniisti. Tekisi mieli lähteä pihalle juoksemaan, tai Tammelantorille hörppimään kuumaa, höyryävää kahvia. Voisin ottaa kuvia ukoista jotka pystyttävät kojujaan ja kiroavat kylmyyttä. Voi kuinka toivon, että olisi kesä. Muuttaminen pois Tammelasta tuntuu vaikeammalta kuin koskaan, juuri tämän miljöön vuoksi. Täällä kaikki on niin sekaisin. Mutta samalla kuitenkin niin paikallaan. Paljon pieniä puistoja, paljon muistoja ja menneitä teitä, joita pitkin olen kesäöisin naisia koteihinsa saatellut. Toivon niin kovasti, että voisin viedä tämän tunnelman mukanani.. pois tammelasta.

Kello on nyt 5.55. Minä hörpin aamukahvia pöytävaloni alla ja kirjoitan. Mikään ei ole muuttunut. Tätähän minä olen aina tehnyt. Jossain tuolla syvällä, syvällä sisälläni, minä kirjoitan ensimmäistä runoani. Ensimmäistä päiväkirjan sivua, ensimmäistä tarinaa. Eivät ne ole mihinkään menneet.
Kaikki pahat tapaukset ja asiat ovat kasvattaneet minua. Vieneet eteenpäin kohti päättäväisempää asennetta olla jotain mitä en ole.. ja siitä minun on jälleen taisteltava itseni irti.

Kuuntelen Charles Mansonia ja kirjoitan esseetä perhearvoista.

Tuskin saan nukutuksi tänäkään aamuna...