Nainen vedenjakajalla

Harmiteltuani tässä jonkun päivän tuttavieni päättämättömyyttä olen todennut, että he käyttävät kutakuinkin aina samaa kahta sanaa.
Ja tämä sanapari on sellainen stressin lähtölaukaus. Niistä sanoista alkavat epävarmuus ja ärsytys.
Sanat ovat ”varmistetaan vielä”.
Jotain siis sovitaan ja ihmiset kahlehditaan odottamaan tapahtuvaa. Mutta voi olla, että mitään ei tapahdukaan.
Kun työelämässä toinen sanoo että ”varmistetaan vielä”, tapaamista kipeämmin tarvitsevan tulee lykätä muita tapaamisiaan ja menojaan ja jäädä odottavalle kannalle, tärkeän osapuolen armoille.
Ystävien ja tuttavien kesken ”varmistetaan vielä” on merkki siitä, että joku mielenkiintoisempi ja tärkeämpi henkilö tai tapahtuma voi ilmaantua toiselle ja siinä sitten saa sanojen kohde tuntea itsensä kakkoseksi ja vähäpätöiseksi.
Työasioissa ”varmistetaan vielä” voi olla tietty paikallaan kuten nyt parissa tuttavieni tapauksessa. Toinen vaihtoi työpaikkaa ja menot menivät uusiksi kertaheitolla. Toinen valitti rahapulaa, mikä sekin, jos oikeasti euroista on puute, on kyllä pätevä syy lykätä lukkoon lyömisiä.
Mutta tuttavien kesken, jos vain mielenkiintoisempaa voisi olla näköpiirissä, itse kukin voisi harkita kohteliasta kieltoa varmistajalle ja tehdä omat suunnitelmansa.
Tästä sanaparresta ärsyyntyminen on minulle itsessään harmin paikka, koska pyrin elämään sen tietoisuuden varassa, että varmaa on vain epävarma ja tänä päivänä pitäisi elää niin hyvin kuin mahdollista vain tätä päivää.

Olen varma, että toissapäivänä koin taas tietyn hetken, jonka jälkeen mikään ei palaudu ennalleen. Tunnistin sen, koska jo kahdesti saman olen kokenut. Silloin vain en ole ollut tunnistamisesta niin varma kuin nyt.
Käänteen tekevä hetki voi tulla millaisessa ihmissuhteessa vain. Se voi tapahtua ystäville, työtovereille, rakastavaisille.
Muistan ilmiselvästi tällaisen hetken vuosien takaisesta tilanteesta ystäväni kanssa Espanjasta. Ajoimme autolla ja kysyin häneltä erästä asiaa. Hänen vastauksensa, kaksi sanaa tietyllä äänensävyllä, kertoivat kaiken.
Hiljaisuus tulvi autoon. Sitten hetken kuluttua jatkoimme kuin hetkeä ei olisi ollutkaan. Kumpikaan ei halunnut tunnistaa sitä.
Jopa vuosia vuoron perään kumpikin yritimme paikata asiaa, ylläpitää suhdetta, jonka luonne oli muuttunut tuona hetkenä. Ja sitten vihdoin, vuosien kuluttua luovutimme.
Tuollaisina hetkinä ihmisillä on jokin hyvin syvä yhteys, jossa side katkeaa. Mutta toivo paremmasta estää toimimasta tuon hetken perusteella. Ja kaikki on sen jälkeen kuitenkin vain tekohengitystä.
Mennyt mikä mennyt. Ja sen on saanut aikaan vain yksi hetki.

Mielenkiintoista, kuinka kokemukset voivat aktivoida muistoja entisistä vastaavista tilanteista ja kokemuksista ja herättää myös samat tunteet jotka ihminen silloin tunsi.
Näin minulle kävi Sisiliassa, jossa eräs ystäväni oli luvannut näyttää minulle seutua autollaan.
Hän oli kuitenkin lainannut autonsa päiviä ennen tuloani ja ihan hyvään tarkoitukseen eräälle tuttavalleen. Tämä oli kuitenkin esittänyt laina-ajan pidentämistä ja senkin ihan hyvästä syystä. Ja ystäväni suostui.
Sitten hän rupesi ehdottamaan minulle muita ratkaisuja saaren katselemiseen.
Eräs läheiseni toimi aikoinaan samalla tapaa. Hän oli ns. kiltti ihminen, jota sukulaiset pyysivät apuun tuon tuosta. Monet kerrat meidän suunnitelmamme jäivät toiseksi ja toteutumatta.
Petyin ja vihastuin. Koin että olin vähemmän tärkeä kuin nämä sukulaiset .
Nyt sisilialaisen ystäväni tempaus herätti voimakkaana samat tunteet. Ja tajusin myös, että tällaista ”kilttiä” ihmistä en enää elämääni kaipaa.
Kyse ei ole kiltteydestä vaan epävarman ihmisen halusta miellyttää kaikkia. Ja sehän ei onnistu. Kun lupaa monelle, joku tulee vääjäämättä pettymään. Ja tässä tapauksessa se olin minä.

Hyvästit pois menneelle henkilölle ovat erään ystäväni mukaan aina kaunis ja harras kokemus. Olen samaa mieltä. Hautajaisissa jäähyväiset ovat aito hetki, myös silloin kun vainaja ei ole kovin läheinen.
Aidoksi hetkeä ei tee ainoastaan suru vaan myös elämän ainutkertaisuuden tajuaminen. Kuolemassa on aina kyse myös elämästä.
Jälkeen jääneet eivät vain sure vaan väkisinkin kohtaavat myös oman elämänsä rajallisuuden. Ja se sitten saa miettimään sitä miten on elänyt ja mitä on toivonut ja miten toiveet ovat toteutuneet.
Hiljan Tampereella järjestettiin Surukonferenssi, jossa asiantuntijat pohtivat myös sitä, onko suru sairaus ja saako siihen apua muuten kuin lääkärin diagnoosin, vaikka masennusdiagnoosin, avulla.
Minusta suru ei suinkaan ole sairaus vaan normaaliin elämään kuuluva ilmiö. On realistista surra ja masentua jos vaikka läheinen kuolee tai tulee avioero tai sairastuu vakavasti.
Ja tavallisesti siihen saamme apua, ystäviltä ja työtovereilta. Ja onhan asiantuntijoitakin.
Mutta ehkä juuri tuo kuoleman kirvoittama jälkeen jääneen oman elämän pohdinta voikin sitten joskus aiheuttaa ihan mieltä horjuttavan elämäntilanteen, josta voi tulla vakava ja lääkärin diagnoosia tarvitseva tilanne.
Surun sanotaan kestävän noin kaksi vuotta, pahimman kauden puoli vuotta.
Mutta sinä aikana myös ihmisen sisimmässä voi alkaa syntyä ituja uusiin näkemyksiin ja ratkaisuihin.

Nännimäinen ja Suoyrjö ovat kuitenkin opiskelijoiden ja Raasu ja Nännimäinen eläkeläisten mielestä epämiellyttäviä sukunimiä. Myös Jortikan kummankin ryhmän edustajat kokivat epämiellyttävänä sukunimenä.
Näitä sukunimien herättämiä mielikuvia on työstänyt pro graduksi Tampereen yliopistolla Essi Järvinen. Hänen nimensä minä koen miellyttävänä.
Voipi olla, että suomalaiset jotenkin sympatiseeraavat veteen liittyviä mielikuvia, sillä molemmat tutkimusryhmät olivat kokeneet miellyttävinä esimerkiksi nimet Tunturipuro ja Aaltonen.
Lisää näistä mielikuvista voi lukea Aikalaisesta, Tampereen yliopiston lehdestä.
Minä olen joskus huvikseni miettinyt sitä miten sukunimet ovat myös enteitä esimerkiksi ammatin valinnalle. Ajatelkaa nyt vaikka Maikkarin meteorologi Pekka Poutaa tai tunnettua puutarhuria Aarno Kasvia.
Tuttavapiirissäni on myös eräs herra nimeltään Valtanen ja ammatissa, jossa voi käyttää paljon valtaa.
Ja selvähän se on, että Krista Lähteenmäen on kivuttava suksillaan mäkiä ylös ja laskettava alas.
Huvittavaa on myös se, että mestariarkkitehtimme Alvar Aalto suunnitteli rakennuksiin paljon aaltoja.

Eilen näkemäni nainen palautti mieleeni seurustelu-upseerit. Sellaisiksi nimitän mielessäni henkilöitä jotka joutuvat työnsä puolesta seurustelemaan kohteliaasti asiakkaiden kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, koska asiakkaalle nyt kerta kaikkiaan kuuluu olla kohtelias.
Eilen näkemäni nainen kertoi ravintolassa kaiketi aiemmin tuntemalleen hovimestarille kuulumisiaan ja kyseli kartta kädessä tarjoilijalta neuvoja. Nainen ei lainkaan ajatellut, että ravintolassa oli kiire, sillä asiakkaita tuli sisälle kaiken aikaa ja pöydissä odotettiin tarjoilijan tuloa kysymään tilauksesta.
Ei, nainen pidätti näitä työntekijöitä omilla jutuillaan viis veisaten henkilökunnan kiireestä ja muiden ravintola-asiakkaiden odotuksista.
Tällaiset tilanteet ovat vaikeita henkilökunnalle. Näitä sattuu monissa paikoissa, kuten juuri kahviloissa, kaupoissa, hotelleissa.
Huippu oli eräs tuttu nainen, joka jokunen vuosi sitten jututti hotellin henkilökuntaa Venetsiassa päivänä, jona Canale Grande tulvi kaduille ja taloihin.
Tämä nainen kyseli hotellin portsarilta tulvien yleisyydestä, veden mahdollisesta korkeudesta ja talojen suojautumistoimista sekä saamista korvauksista täysin huomaamatta, että juuri sillä hetkellä niitä suojaustoimenpiteitä oli tarkoitus tehdä.
Minä puutuin asiaan. Sanoin hänelle tylysti, että henkilökunnalla taitaa nyt olla kiire saada nostettua nojatuoleja korkeammalle, sillä vesi jo tulee sisälle kynnyksen yli.
Joskus, kuten eilen, mietin mitä näiden ihmisten päässä liikkuu, kun he eivät lainkaan osaa paneutua tai kenties viitsi paneutua muiden ihmisten asemaan.
Vaikea on myös tietää, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi tehdä.

Paikat, joissa olemme joskus lomailleet, voivat olla meille peilejä. Näin totesin paikasta, jossa nyt lomailen. Kahden vuoden takaiselle minälleni on sattunut kaikenlaista. Ja ehkä, jos tänne en olisi tullut, samoja huomioita joita nyt olen tehnyt, en olisi tullut hoksanneeksi.
Osa muutoksista, joita tämä peili on näyttänyt, on ilahduttavia, osa taas ikäviä. Ne vain osoittavat elämän kulkua.
Tutut lomapaikat ovat helppoja: kartat ovat jo mielessä ja siten katuja, kauppoja, ravintoloita ei tarvitse etsiskellä. Toki osa liikeyrityksistä on lopettanut, toisia tullut tilalle mutta yleisesti ottaen tutussa paikassa homma on helposti hanskassa.
Kaksi lomapaikkaa on minulle ylitse muiden: Kenia ja Rooma. Varmistaakseni paluuni ikuiseen kaupunkiin kävin heittämässä lantin Fontana Treviin. Senhän sanotaan takaavan paluun Roomaan.
Mutta olen ajatellut, että toisaalta juuri nämä paikat ovat ainutlaatuisuudessaan ehkä sellaisia, joihin ei ehkä olisikaan syytä palata. Ei palata katsomaan sitä peiliä, jonka niissä näkisin.
Huikaisevat onnen tuokiot eivät ole enää niissä mahdollisia, kuoleman ja talouskriisin vuoksi.
Niinpä olen ajatellut, että laulajalle, joka kehottaa ”oi saavu jälleen Roomaan…” on parempi vastata, että saavun mutta vain muistoissani. Ja niissä kyllä vielä monta monta kertaa.

Jo vain: olen tyypillinen helsinkiläinen. Se selvisi tänään, kun luin kaupunkimme infolehdykkää. Se kertoi Kansallismuseon teettämästä tutkimuksesta joka kartoitti hesalaisten lempipaikat.
Ykkösenä oli meri. Ja kaiketi tulos tarkoitti myös meren rantoja. Niillehän helsinkiläiset hakeutuvat. Sen huomasin sunnuntainakin päivälenkillä. Ihmisiä tulee tuohon rantabulevardillemme kävelemään sankoin joukoin.
Ei haitannut, vaikka pakkasta oli seitsemän astetta ja avoin meri hohkasi vielä kylmää kosteutta. Ei, kiva siinä oli katsella harmaan meren laineiden liplatusta, jonka lomassa muutama sorsa uiskenteli. Veneet sentään ovat jo poissa laituritolpilta.
Mereen kiintyminen on hyvin luontevaa helsinkiläiselle, koska pohjoista lukuun ottamatta meri tulee vastaan joka kolkalla kaupungissa, kunhan vaan tarpeeksi pitkälle menee. Tämä pieni niemi kun on meren ympäröimä.
Kun meri on minunkin asuntoani lähellä ja ikään kuin aina läsnä, sitä pitää itsestään selvänä. Sen arvon huomaa sitten ulkomailla, kun on paikkakunnalla jossa merta ei ole niin sanotusti käden ulottuvilla. Merta kaipaa.
Viime talvena minun piti pyytää tuttavaani ajamaan meren rannalle, vaikka biitsi kiinni olikin. Sainhan sentään nähdä merta ja kävellä hietikolla sekä siemailla kupposen kahvia rantakahvilassa paikallisten kanssa.
Kaksi kertaa myös otin taksin ja kävin omin nokkineni kuvaamassa veden äärellä. Siellä tuntui hyvältä.
Olen joskus kirjoittanut, että järven rannalla koen olevani henkisesti rajoittavassa tilassa mutta meren äärellä olo on aava rannaton: siis ajatus voi lentää mihin äärettömyyksiin vaan.
Tätä juttua blogeihini lisätessäni ikkunani alla lainehtiikin sitten Atlantti.

Ja kuvahan kertoo. Se on kuin kuvastin. Se kertoo kuvan ottajasta jotain.
Tämä asia, jota en aiemmin ole ajatellut, valkeni minulle yhtäkkiä eilen, kun eräs nuori nainen loihe lausumaan parannusehdotuksen eräästä valokuvastani.
Suivaannuin. Hän esitti minulle rajauksen avulla oman näkemyksensä siitä miten kuvasta tulisi parempi kuin nykyinen. Siis hänen näkemyksensä. Juuri niin.
Hän halusi nähdä kuvattavan kohteen eri lailla kuin minä. Hänelle näkymässä eri asiat olivat tärkeitä kuin minulle.
Niinpä koin, että hänen ehdotuksensa oli aivan sopimaton.
Eri asia olisi ollut, jos kuvattavana olisi ollut joku ennalta sovittu työ, vaikka tietyn henkilön kuvaus. Vaan eipä ollut. Minä halusin nähdä tietyn näkymän kuten halusin ja kuvata sen myös sitten niin.
Kuva, jonka liitän tämän juttuni oheen, kertoo nyt esimerkiksi sen, että minulle Johanneksen kirkko, jonka risti ja lamppu kuvassa näkyvät, ei ole yhtä tärkeä kuin talvinen hämärä maisema. Kirkko on vain viitteellinen ja mahdollistaa silhuetin.
Enempi minua kiehtoo iltapäivän hämäryys, sen salaisuus, sen utuisuus. Juuri näiden kaamospäivien valossa tai valottomuudessa on ihan omanlaisensa viehättävyys. Sitä olen yrittänyt tavoitella monena päivänä.
Vaan tietty tästäkin kuvasta joku voisi sanoa, että onpa huonosti kuvattu kirkko, olisi pitänyt ottaa kuva ihan toisesta kulmasta.
Mutta kun en ottanut. Kun juuri tällaisena kuva on minun kuvani.

Joidenkin ammattien edustajille juhlapyhät voivat olla paljon stressaavampia kuin muille. Yksi tällaisen ammatin edustaja on tuttavapiirissäni. Ei, ei hän ole myyjä eikä taxikuski eikä poliisi, jotka kaikki saavat varmasti osansa hermostuneista juhliin valmistautuvista ja juhlivista kansalaisista.
Tuttavani on kotitalousopettaja. Eli hänen kuuluu virkansa puolesta tietää kaikki mahdolliset kokkaamisen, paistamisen ja leipomisen niksit ja osata ja haluta loihtia juhlapöytiin paremmat herkut kuin muut.
Hänen sukulaisensa, ystävänsä ja työtoverinsa, ketkä nyt heille pistäytyvätkään, olettavat ilman muuta että heillä pöytä on koreana aivan erityiseen malliin. Ja kokoontumisetkin järjestetään mieluusti tämän henkilön kodissa, koska hänen nyt kerran on niin helppo valmistaa pyöräyttää milloin mitäkin tarjottavaa.
Tuttavani on tästä muiden ihmisten itsestään selvästä ” kohteliaisuudesta” joskus aivan voipunut ja tympääntynyt mutta ei saa ihmisille sanotuksi, että hän ihan mieluusti istuisi itsekin joskus valmiiseen pöytään ja söisi muiden valmistamia herkkuja.
Olen ymmärtänyt, että tämä muiden ihmisten nihkeys valmistaa hänelle herkkuja on osin arkuutta. He pelkäävät etteivät osaa saada aikaiseksi tarpeeksi hyvää tarjottavaa. Olen itsestänikin huomannut, kuinka mietin tarjottavaa tälle henkilölle ihan eri lailla kuin muille tutuille. Ostan hänelle tarjoamista mielellään valmiina, en esimerkiksi leivo itse.
No mitä tästä opin? Olen oppinut sen, että en pyydä lähisukulaistani, joka on toiminut ravintolapäällikkönä, miettimään minun juhliini tarjottavaa. En halua käyttää häntä hyväksi, en saada kiristelemään hampaita minun vuokseni kuten tuttavani tekee omien sukulaistensa vuoksi.