Nainen vedenjakajalla

Mielenkiintoista, kuinka kokemukset voivat aktivoida muistoja entisistä vastaavista tilanteista ja kokemuksista ja herättää myös samat tunteet jotka ihminen silloin tunsi.
Näin minulle kävi Sisiliassa, jossa eräs ystäväni oli luvannut näyttää minulle seutua autollaan.
Hän oli kuitenkin lainannut autonsa päiviä ennen tuloani ja ihan hyvään tarkoitukseen eräälle tuttavalleen. Tämä oli kuitenkin esittänyt laina-ajan pidentämistä ja senkin ihan hyvästä syystä. Ja ystäväni suostui.
Sitten hän rupesi ehdottamaan minulle muita ratkaisuja saaren katselemiseen.
Eräs läheiseni toimi aikoinaan samalla tapaa. Hän oli ns. kiltti ihminen, jota sukulaiset pyysivät apuun tuon tuosta. Monet kerrat meidän suunnitelmamme jäivät toiseksi ja toteutumatta.
Petyin ja vihastuin. Koin että olin vähemmän tärkeä kuin nämä sukulaiset .
Nyt sisilialaisen ystäväni tempaus herätti voimakkaana samat tunteet. Ja tajusin myös, että tällaista ”kilttiä” ihmistä en enää elämääni kaipaa.
Kyse ei ole kiltteydestä vaan epävarman ihmisen halusta miellyttää kaikkia. Ja sehän ei onnistu. Kun lupaa monelle, joku tulee vääjäämättä pettymään. Ja tässä tapauksessa se olin minä.

Eräänä sateisena iltana Sisiliassa katselin Italian tv-yhtiön RAI:n kulttuurikanavalta upean dokumentin Fabbrica. Sen on ohjannut Francesca Comencini ja se on valmistunut vuonna 2007.
Vaikka en ymmärrä italiaa, ymmärsin dokumentista koko joukon, sillä se rakentuu niin voimakkaasti kuville. Musta-valkoisina ne olivat hyvin tehokkaita.
Filmi oli ikäänkuin läpileikkaus italialaisten tehtaiden noususta ja tehdastyöläisten elämästä.
Materiaali oli koottu hyvin erilaista oloista, töistä ja tehtaista: oli naisia ompelukoneiden ääressä, miehiä hihnoilla valmistamassa auton osia ja hitsaamassa, nuorukaisia kuljettamassa kottikärryillä raskaita taakkoja, nuoria naisia työtakeissaan lounastunnilla, pomoja jaarittelemassa puhelimessa alaisten kuunnellessa kärsivällisesti ja toivoessa puhelun loppumista. Ja tarinan lopussa oli äänessä afrikkalaisia maahanmuuttajia, jotka nyt työskentelevät tehtaissa.
Fabbrica on myös hieno kuvaus siitä miten työläiset ovat Italiassa taistelleet oikeuksiensa puolesta. Filmi näytti kiihkeät lakkoilijat marssimassa ja megafooneihin puhumassa vaatien itselleen parempia oloja. Jotkut tehtaat, kuten Fiat, olivat esillä ylitse muiden.
Tämä huolellisesti koottu ja runsaasti materiaalia sisältävä historiikki oli kuvattu paikoin jopa runollisen kauniisti. Dokumentti on yksi parhaista joita koskaan olen nähnyt.
Se oli sellaista tosi-tv:tä josta pidän. Niitä niin sanottuja tosi-tv-juttuja en koskaan katso.
Mieleeni tuli, että nyt kun työelämässä Suomessa on tapahtumassa rakenteellinen muutos, mikä olisi jonkin ryhmän kuvatessa myös meikäläisten tehtaiden ja tehdastyöläisten tarina samaan tapaan kuin Fabbricassa

http://youtu.be/Kgfw-mrXvL0
Linkki

Sisiliassa mietin, miksi vanhanaikaisuus ja vanha ahdistavat minua. Se oli näet ensivaikutelma eräästä huoneesta.
Paikalleen pysähtyneisyys, joka huoneesta henki, ikäänkuin estää liikkumisen, uuden kokemisen, tutkimisen.
Mutta myös paljo tavaramäärä tummine huonekaluinen tunkee päälle. Vanhaan huoneeseen esineitä näet kertyy ajan myötä vääjäämättä.
Monet esineet itsessään voivat olla kauniita mutta vieri vieressä niistä tulee liian massiivinen määrä.
Ehkä vanhojen tavaroiden ja huonekalujen rapistuneisuus myös tuntuu pahalta.

Onko rapistuneisuus osoitusta välinpitämättömyydestä vai köyhyydestä, vai mistä. Ehkä yksi merkki tästä lamasta, joka on Sisiliassakin tietysti.

Hiljaisuus on mielenkiintoista muutenkin kuin meneillään olevan Hiljaisen viikon teemana.
Mitä enemmän ulkomailla olen, sitä arvokkaammaksi koen kotimaan hiljaisuuden.
Se on sitä kun istuu vaikka järven rannalla kalojen hyppelyä katsellen tai keskittyy puistossa penkillä kuuntelemaan puiden huminaa tai antaa ajatusten rientää meren laineiden rikkoutuessa rantakiviin.
Hiljaisuus on hyvä teema matkailumme markkinoimiseksi. Se on ylellisyyttä, jota varmaan monen väkirikkaan suurkaupungin kansalaiset mielellään tulevat kokemaan.
Ja ihmettelemään. Näin juuri kävi thaimaalaiselle tuttavalleni. Hän hämmästeli myös ihmisten vähäisyyttä, kun kotimaassa joka paikassa tahtoo olla jonoja.
Hiljaisuudella on erilaisissa sanonnoissakin positiivinen merkitys. Hiljaa hyvä tulee. Stille wasser sind tief eli hiljaiset vedet ovat syviä, mikä varmasti tarkoittaa myös ihmisten ominaisuuksia.
Hiljaisen viikon lisäksi monella muullakin viikolla ihmisten olisi hyvä hiljentyä. Hiljaisuudesta saa uusia näkökulmia, voimavaroja ja virkistystä.
Hiljaisuuden kappelin perustaminen Kamppiin oli hyvä oivallus. Juuri kauppapaikan kyljessä ja hälinan keskellä kappelin arvo korostuu.

Jep, olen samaa mieltä Metsähallituksen seminaarilaisten kanssa siitä että metsäkylpy antaa henkistä hyvinvointia. Jopa puistokylpy tekee sen.
Tiedän sen. Ja niin tietää moni muukin suomalainen, sillä monet meistä poistavat stressiä ja hakevat voimia luonnosta, erilaisista toimista siellä, vaikka marjastamisesta tai sienestämisestä tai hiihdosta.
Metsähallituksen mukaan jo viiden minuutin oleilu luonnossa, metsäkylpy, edistää hyvinvointia.

]a 20 minuutissa syntyy mitattavia vaikutuksia.
Totta. Kyllä olen huomannut kuinka jännittyneet niskalihakset laukeavat ja olo muuttuu rennoksi. Pääkin ”tyhjenee” niin etteivät ulos lähdettäessä rassanneet harmit tunnu enää ihan yhtä suurilta kuin nuttua niskaan vedettäessä.
Metsähallituksen tutkimusprojektin mukaan henkinen hyvinvointi paranee, jos viettää lähiluonnossa yli viisi tuntia kuukaudessa tai retkeilee kaupunkien ulkopuolisilla luontokohteilla kaksi, kolme kertaa kuukaudessa.
Tutkijat ehdottavat siis entistä enemmän käyntejä kansallispuistoihin. Mutta jos nyt niihin asti ei tule lähteneeksi niin kyllä kotikulmien puisto tai meren tai järven ranta tekevät terää myös.
Ja ilmaiseksi vielä.
Linkki

Arkkitehtiystäväni Jose Afonso keksi oivan idean auttaakseen ihmisiä näinä taloudellisesti ankeina aikoina. Sitä voi nimittää sosiaaliseksi ideaksi.
Kun hänellä oli suunnitteilla Portugalin kaupunkiin Alcobacaan pankin talo, hän valjasti työhön mukaan läheisen koulun oppilaita.
Hän oli huomannut, että koulussa kärsittiin taloudellisesta kriisistä ja apua tarvittaisiin. Hän meni kysymään, olisivatko oppilaat ja koulu halukkaita yhteistyöhön. Jo vain olivat.
Niinpä ystäväni ehdotti pankille, että se kustantaisi hankkeen. Pankin tuli rahoittaa oppilaiden valmistamat seinälaatat. Agricola-pankki, joka kuuluu Portugalin toiseen suureen pankkiketjuun, suostui rahoittajaksi.
Niin oppilaat valmistivat pankille kolme vuotta kauniita seinälaattoja ja pankki maksoi heille. Arkkitehti ei saanut tästä mitään taloudellista hyötyä, vain kauniit ja ainutlaatuiset seinät suunnittelemaansa varsin kauniiseen taloon. Laatat ovat erilaiset eri kerroksissa.
Oppilaiden itsetunto kasvoi koulun saaman taloudellisen tuen lisäksi ja he olivat sitten myös ihastelemassa rakennusta ja aikaansaannoksiaan, kun talo oli valmis. Se on ollut myös kaupunkilaisten mieleen.
Tällaista arkkitehtuuria kutsun sosiaaliseksi arkkitehtuuriksi.

Penichestä Nazaréen menevä rannikko on sitten tuossa vuoren takana ja saatat nähdä välillä merenkin vilahtavan, sanoi portugalilainen ystäväni matkallamme Alcobacaan.
Siis noin lähellä, tuossa vuoren takana, innostuin.
Nazarésta olen kuullut niin paljon. Se on legendaarinen kaupunki. Siellä Atlantin aallot tulevat korkeimpina maailmassa rantaan. Ja viime vuonna Portugalissa ollessani siellä tehtiin surfauksen maailmanennätys. Mestari ”lasketteli ” laudallaan korkeammilla aalloilla kuin koskaan ennen.
Toinen surfari raportoi näistä aalloista, että ne ovat erilaiset kuin muissa hänen surfauspaikoissaan. Nazarén aallot vyöryvät nopeampaa vauhtia kuin muut. Niiden harjanteiden alta on jouduttava pois vikkelämmin kuin mihin hän oli tottunut.
Atlantin voima näkyi tien poskessakin. Lukuisat tuulivoimalatolpat pyörittivät vinhaan energtiaa. Niitä oli pitkät rivit hyödyntämässä luonnon voimaa. Ja jo niitä ennen olivat portugalilaiset osanneet käyttää Atlantin tuulta hyödykseen. siitä kertoivat vanhat pienet viehättävät tuulimyllyt näiden mastojen kupeessa siellä täällä.
Matkalla lounastimme Obidosissa ja siellä linnan raunioilla sain tuta tuota tuulta. Se ei ole mikä tahansa viima vaan niin voimakkaasti puhaltava voima, että vaikea oli pystyssä pysyä.
- Tällaista täällä rannikkokaupungeissa on aina. Tuuli on voimakas aina, sanoi ystäväni.
Mielessäni kuvittelin, että mitä se tuuli lienee siellä Nazaréssa sitten on, kun täällä, vielä jonkin matkan päässä on vaikeuksia.
Korville oli vedettävä huppu, joka sekään ei meinannut pysyä päässä.
Illan suussa takaisin ajellessamme näin kaiken maiseman jo ennen hämärtymistä kietoutuneen sumuun. Ystävälleni siinä totesin sumun laskeutuneen.
Vaan hän sanoi, ettei se sumua ole, vaan meren aiheuttamaa usvaa. Se on tyypillistä juuri Nazarén kaltaisille paikoille.
Siellä usvan keskellä ajellessamme sitten päätimme, että koska minua niin paljon Nazarén aallot kiehtovat, niin ensi talvena sitten käymme, jos vain mahdollista, niitä katsomassa.

Linkki