Blogi

Taisin selvittää Welmun äkillisen fiikushimon. Ikkunanvieruskaappia siivotessa huomasin, että verhoa ja helmalakanaa on imetty. Lakanan imeminen oli tuottanut tulosta sinänsä, että vieressä oli pieni ja kuivunut oksennuslammikko. Welmulla on siis tainnut olla akuutti masunputsaustarve ja se on keksinyt pistellä puolet fiikuksesta poskeensa saadakseen aikaan kunnon laatat. Hän todella onnistui siinä!

Kävin ystävän kanssa syömässä. Söin ihan helvetisti. Lisäksi siinä ruuassa oli niin paljon valkosipulia, että haisen vielä haudassakin. Joutunen tekemään iltalenkin puskien kautta, koska uskon tappavani kaikki muutamaa metriä lähemmäs tulevat ihmiset hengitykselläni.

Huomenna on asiapäivä. Eli menen asioille. Koska olen ollut laiska hoitamaan niitä viime aikoina, kaikenlaisia asioita on kasaantunut vaikka millä mitalla. Täytyy käydä ainakin pankissa, postissa, verotoimistossa, ruokakaupassa, paistinpannukaupassa, housukaupassa, meikkikaupassa ja suihkukaupassa. Nyt menen kyllä karkkikauppaan. Neljä ja puoli tuntia sitten syöty ruoka maistuu vieläkin suussa. Siihen auttaa tietenkin vain karkki.

Lopultakin tuntien jahkaamisen jälkeen olen päättänyt jäädä tänään kotiin. Suihkussa käyminen, meikkaaminen, tukan ojennukseen laittaminen ja vitutus sopivien vaatteiden uupuessa on liikaa siitä, että voin luovia tungoksessa läikyttäen tahattomasti juomaa päälleni ja saadakseni tupakkapaikalla 37 kertaa kyynärpäästä silmään. Istun boksuissa ja topissa kotona, hiukset eilen pestyinä (=likaisina) miettimässä, että oisko sitteki pitäny lähtee käymään jossain....Aikuinen ihminen! Ei luulis olevan noin hankalaa!

Sain onneksi lainattua tänään kaverilta autoa, kun tarvitsi käydä Kouvolassa. Oli ihanaa ajaa autolla yksin ja hoilottaa radion mukana. Pieni Punto kiihtyi taitavissa hyppysissäni, eikä sadekaan haitannut. Welmulla oli sillä aikaa täällä kotona vähän erilaista kivaa. Jostain minulle tuntemattomasta syystä se oli syönyt fiikuksestani alimmat lehdet. Siis kuusi kappaletta suuria, vahamaisia lehtiä. Kokonaan.

Olin ollut kotona jo varmaan melkein puoli tuntia, kun havahduin huomaamaan oudon kasan maton reunalla. Pari sekuntia meni tyhjää lyödessä. Seuraavaksi havaitsin varsin kaljun kasvini ja osasin yhdistellä muutamia asioita. Aiemman kokonaisvaltaisen tuuheuden sijaan tuuhea on enää latva. Fiikukseni näyttää hontelolta palmulta.

Koska olen vakaumuksellinen "en ota turhia riskejä, jotka mahdollisesti johtaisivat kosketukseen oksennuksen kanssa"-ihminen, käytin vessapaperirullallisen siihen, että siivosin kolme kasaa Welmun mahanestettä + puolet fiikuksestani lattioilta. Tämän jälkeen miltei tukin vessanpönttöni kyseisillä papereilla. Kahdesti. Jokseenkin olen hieman katkera Herra Fiikuksen puolesta Herra Fiikuksenraatelijalle, joka tyytyväisenä vetää hirsiä vailla hajuakaan aiheuttamastaan kaaoksesta ja sorrosta. Hmph.

Olen huono nukkumaan noin yleensäkin, saati kännissä. En kuitenkaan tällä kertaa. Voi juutas, ku tuntuu, että olen vieläki päissäni!

Oli tarkoitus juoda ihan vaan sivistyneesti eilen. Ottaa joitakin, pitää hauskaa ystävän kanssa ja tulla sitten kotiin kärsimättä tänään helvetillistä krapulaa. Tein juuri päinvastoin. Olin jo parin siiderin jälkeen jorauskunnossa. Ehkä ne vartti ennen pilkkua tilatut kaksi shottia ja kaksi valkovenäläistä ykkösellä kiskottuina olivat liikaa?!

Eksyin jatkoillekin, johonkin kaverin miehen luokkakaverin luukkuun. Join vielä sielläkin jotain, mutta muistikuvat ovat aika hataria. Muistan olleeni näreissäni jostain, kun lähdin saapastelemaan kotiin päin. Muistan käyttäneeni Welmun pissillä. Se juoksi iloisesti vapaana. Muistan jopa pitäneeni pienen koulutustuokion sille. Siihen asti riittää filmiä jotenkuten. Sitten ei enää.

Viime kuukausina olen huomannut usein saavani krapulan jo jossain vaiheessa aamuyöllä. Olen nukkumaan käytyäni ollut unessa ehkä tunnin, herännyt jumalattomaan janoon ja juossut sitten jääkaapilla tai vesihanalla juomassa jonkun tovin ja sitten nukkunut huonoa unta aamuun. Ei tällä kertaa. En muista nukkumaan käymisestä mitään, mutta heräsin kello 13.15 umpiunesta omasta sängystäni, vailla vaatteita. En edes ensin tajunnut, että olen krapulassa. Kiva. Pääni oli jo ennen eilisiltaa pelkkä hattuteline, nyt tapoin näköjään viimeisetkin aivosolut!

Taidan lähteä hakemaan kaupasta jotain mussutettavaa. Ei tarvi laittautuakaan, kun olen valmiiksi hurjan viehättävä eilisissä meikeissä. Olo on sitä luokkaa, että jos menisin lerssinpätkän ja kossupullon kanssa tuonne puistoon huojumaan, olisin varsin vakuuttava näky. Voi paska. Ei viinaa minulle taas toviin.

Ps. Vessanpöntössä lillivästä hammaslangan pätkästä päättelin langoittaneeni purukalustoni ennen nukkumaan menoa. Kiva juttu. Oiskin kauheeta herätä darrassa hampaat langoittamattomina! En oo sitte naamaa kuitenkaan viittiny pestä...

...on pahoja. Ne kiusaa. Ne pettää. Ne sanoo kaiken väärin. Ne loukkaa. Ne haluaa vain satuttaa. Ne nauraa selän takana. Ne haluaa vain seksiä. Ne valehtelee. Ne halveksii. Ne vihaa. Ne punoo juonia.

Erinäisten ajatusvaiheiden, mietintöjen, vanhojenkaivelun ja pähkäämisten kautta muistan taas, miten vaikeaa on rakastaa miestä. Muistan, miksi olen niin pelokas lähtemään treffeille tai tapaamaan ketään. Muistan, miksi en halua yhden illan nussimisjuttuja. Mikään edellä mainituista toimista ei auttanut minua silti murtamaan päässäni jotain, minkä on (kai) joskus pakko murtua. Mikä siihen auttaa? Lapio? Helvetti sentään.

En kestä kiintymystä, innostusta, epätietoisuutta, halua, ikävää, ihastusta tai kutkuttavaa huumaa miestä kohtaan. Melkein yhtä kaulaliinaa ja jonkinmoista reseptipinoa rikkaampana voin sanoa, että huomenna minun ei varmaan enää kannata kuunnella näitä ajatuksia. Pitänee vaihtaa levyä.

Riipii. Vaihteeksi.

Varmaan jokainen nainen on saanut osakseen huomauttelua ulkonäöstään kadulla vähemmän selvinpäin olevilta miehiltä. En liene myöskään ainut, jota se raastaa aivan saatanasti.

Eilen menin kauppaan. Kaupan ulkopuolella notkui keski-ikäinen, muutakin kuin osaa ottanut mieshenkilö. Mennessäni ohi, se tokaisi: "äh, sinoot niin nuori vielä". Kun en reagoinut miehen puheeseen, sain osakseni jatkohuomautuksen: "mutta ylpee näköjään". Tässä vaiheessa minua jo vitutti. Tuollainen kadulla huutelu vieraille yksinkertaisesti saa minulta niskavillat pystyyn. Kaupasta pois tullessani sama ukko antoi taas kommenttia: "nuori nainen, hei anteeks, anteeks". Hillitsin itseni, enkä huutanut "turpa kiinni, visvamulkku" tai muuta yhtä aikuismaista.

Äsken olin lenkillä. Tulin reippaasti kävellen mäkeä alas risteykseen ja ihmettelin, mitä hittoa risteyksen toisella puolella oleva jannu kyylää. Sitten tajusin, että jannuhan on eksäni isoveli. Sekunnin murto-osan ajan ehdin ajatella, että se tunnistaa minut ja kyylää siksi, mutta kissanvillat; jätkä on ollut uskomattomassa pöllyssä niin kauan, kuin jaksan muistaa, eikä se varmaan tunnista omaa äitiäänkään. Ja niinhän se sitten meni. Jannu käveli noin kymmenen metriä edelläni, luikahti erään talon rappikseen ja kommentoi ovelta (jääden siihen vielä hetkeksi ilmeisesti odottamaan minulta mahdollista kiitosta!): "hyvät rinnat". Vittuuuuuuuuh!! Hillitsin itseni, enkä usuttanut Welmua puremaan sitä nilkasta. Seuraava pässi ei ehkä ole yhtä onnekas.

Koitanpas taas selviytyä aggressioistani ja orientoitua iltaan. Aion katsoa elokuvaa ja juoda viiniä seurassa. Ja ehkä kossua. =D

Voi paska. Nyt kyrsii.

Kaikki alkoi siitä, kun hyvä ystäväni (siis juuri se ystävä, jonka kanssa aina puhutaan ruuasta) oli eilen kylässä. Hän mainosti ihanaa, suussasulavaa ja kertakaikkisen maailman parasta kinuskikakkua, jota heillä oli vielä jäljellä ja jota minun pitäis tänään tulla tuhoamaan. Tottakai suostuin kuola suunpielessä, kakun kuvat silmissä. Sanoin, että voin bussilla hurauttaa heille ja voidaan jauhaa lisää akkojen juttuja ja mörssätä sitä keikkiä. Hän lupasi soittaa herättyään.

Vaan nukkuupa muikki pitkään, kun ei vieläkään ole kuulunut! Loukkaantuneena ohareista marssin kauppaan ja ostin vaniljajätskiä ja suklaata korvatakseni menetetyn kakun (siis ostin toki muutakin. Kaikkea terveellistä. Omenoita!). Suunnitelmana oli sulattaa suklaa mikrossa ja valuttaa se sitten jätskin päälle. Nam...

Paloittelin suklaan mukiin. Laitoin mukin mikroon. Väänsin aikanippulan reiluun minuuttiin, korkeintaan kahteen. Noin puolentoista minuutin kuluttua mikrosta kuului SNAP, CRACKLE, POP! Avasin mikron oven. Muki savutti ja kärysi. Suklaa oli puolittain herkullista, ruskeaa, tasaista massaa ja puoliksi mustaa, kokkareista, haisevaa ja käryävää tölliä. Mikä meni vikaan? Vittu.

Okei okei, seuraavan kerran todella kokeilen sitä helvetin vesihaudetta.

Huh. Nysse on ohi. Vai edessäkö kuitenkin? No, kämppää ai tarvii ainakaan etsiä. Pitää kyllä muuttaa, ostaa sohva, opetella kulkemaan Helsingissä, etsiä työpaikka, ovikellokouluttaa Welmua, sanoa kämppä irti, hommata uusi sähkösopimus, hakea kaupasta banaanilaatikoita, ostaa joku ihme bussiratikkametrokorttihässäkkä, lukea HKL:n aikatauluja iltalukemiseksi, ruveta keräämään koirankakkaa, pakata, purkaa, pestä verhot ja petarinsuojus, jne jne, mutta MUN EI TARVI ETSIÄ KÄMPPÄÄ ENÄÄ!!!!!

Huh.

Tulin niiiiin saatanan ahdistuneeksi, kun siitä koiratappeludokkarista vouhkattiin ja kaikki puhui siitä. Olen itkenyt ja kiristellyt hammaskalustoani. En pystynyt katsomaan kyseistä dokkaria, en voi keskustella siitä ihmisten kanssa, enkä voi ajatella asiaa itkemättä. Se on minusta niin hirveää, kuvottavaa, kamalaa, surullista ja järkyttävää, että joku voi rääkätä eläintä niin pahoin. Mulla ei yksinkertaisesti ole eväitä käsitellä niin pahaa asiaa.

Olen nuutannut ja halannut Welmua viime päivät oikein erityisesti. Olen nukkunut käsi sen ympärillä, suvainnut sen kuorsata, vallata yli puolet sängystä ja nukkua pää tai perse tyynyllä. Olen rillunnut sen kanssa lenkillä, vienyt sen koirapuistoon leikkimään isolla kivellä ja antanut sille muutenkin extrasuperhyperpaljon huomiota.

Welmu on amerikanpitbullterrieri. Sen rotutovereita rääkätään tappeluissa ympäri maailmaa. Sen jälkeen niiden "isännät" tappaa kituvat koiransa tavoilla, joita en voi edes ajatella. Sen rotutovereita tapetaan vain rotunsa tähden, vaikka niiden esi-isät ovat niittäneet mainetta tehden kovaa työtä muun muassa sodissa saaden siitä palkintoja. Amerikanpitbullterrieri on maailman käytetyimpiä terapiakoiria. Silti niitä teurastetaan vain siksi, että joku hullu on älynnyt raahata saman rodun edustajia tappelemaan keskenään. Sitä minun on vaikea kestää.

Koira on ihmisen luomus. Ilman ihmistä sudesta ei olisi polveutunut kesyä versiota. Koira luotiin koulutettavaksi ihmisen rinnalle, kumppaniksi ja suojaksi. Se vaatii uskollisuutta puolin ja toisin. Ihminen on pettänyt oman luomuksensa niin pahoin, niin monin tavoin. Sitäkin minun on vaikea kestää.

On tuo ruoka kumma juttu. Miksi se maistuu toisille niin liian hyvin ja toisille niin liian huonosti? Onko suurin osa jossain siinä keskellä? Jotkut ovat suolaisen ystäviä ja toiset makean ystäviä. Miksi jotkut ajattelevat ruokaa koko ajan, ja toisille se on vain välttämätön polttoaine? Millainen on terve suhtautuminen ruokaan?

Kuulun siihen ihmisryhmään, jolle ruoka maistuu turhan hyvin ja joka ajattelee ruokaa ja syömistä kaiken aikaa. Olen se, joka juhlissa maistaa ensin jokaikistä voileipäkakkua ja suolaista piirakkaa ja sen jälkeen iskee kiinni kermakakkuun ja häpeää silmät päästään syömäänsä määrää ja santsaamisiaan. Joku vielä ihmettelee, miksi olen tällänen pullukka...!?

Naureskeltiin eilen yhden ystävän kanssa, miten muutama vuosi sitten puhuttiin vaan seksistä. Nyt 95% jutuistamme sivuaa ruokaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Vanhenemisen merkkejä kenties?! Onko meidän elämä muuttunut niin tapahtumaköyhäksi, että ruoka on korvannut seksihurjastelun ja penisvertailut? Ei sentään vaihdella reseptejä (vielä).

Tänään ollaan illalla menossa tyttöjen kanssa syömään. Me väännetään joka kerta, kun ollaan menossa johonkin murkinoimaan. Aina kun joka ehdottaa jotain paikkaa, vähintään yhdellä tytöistä on siihen vastalauseensa sanottavana. Kerran istuttiin porukalla ahtautuneena paikallaan olevaan autoon ja väiteltiin, mihin mentäisi. Ja aina joku lähtee sitten "kompromissiravintolaan" naama nutturalla. Tällä kertaa tapeltiin tekstiviesteillä neljän muijan voimin. Joku sopu sentään syntyi. Fransmanni klo 19. Vaikka yksi tuleekin sinne taas naama nutturalla.

Olen edelleen ihan pihalla. Koko päivä meni typerästi pyöriessä ja harrastaessa milloin mitäkin sijaistoimintaa. Sain kyllä siivottua, tehtyä kunnollista syötävää ja käytyä pari kertaa kunnon lenkillä, mutta suurin osa ajasta meni ihme haahuiluun.

No sain mä jotain aikaankin. Soitin Helsingin kaupungille, kun äiti niin kovasti piiskasi minua sinne soittamaan. En tietenkään voi saada asuntoa sitä kautta, koska olen ulkopaikkakuntalainen. Laitoin Hesariin ilmoituksen ja vuodatin litran sydänverta maksaessani sitä. Voi paska, kun tää on paskamainen vaihe.

Yksi kaveri just eilen sanoi, ettei ollu ajatellukkaan, että kaupungin vaihto voi olla näin hankalaa. Mulla ei ole kokemusta, joten en nyt tiedä, onko tämä erityisen hankalaa, yhtä hankalaa, kuin muillakin vai ihan helppoa, ja minä vain vingun tyhjästä. No ei tää nyt jokatapauksessa ikuisesti kestä. Hyvin pitkälti kuitenkin vaikuttaa siltä, että ilman Welmua olisin jo tsadilainen.

Hanskat tuntuu olevan ihan yhtä hukassa edelleen. Hitto.