Blogi

Tai vaihtoehtoisesti potkia ja hakata mun päähäni järkeä. Miten sekaisin sitä voikaan pieni sydän ja mieli ollakaan? En nyt pääse yli siitä tosiseikasta, että oon mokannu aivan täydellisesti. Toisaalta en meinaa päästä sinuiksi senkään asian kanssa, että mietin jotain mokaamisiani, kun ei edes ollut (vielä) mitään mokattavaa. En saata uskoa, että minä, kaikenmoisesta miesjutuissa kiirehtimisestä ahdistuva teiniminkki, oonkin nyt rakentanut pääni sisään valtaisat vaaleanpunaiset pilvilinnat. Kerrankin se toinen osapuoli tahtoisi (luullakseni) ihan vaan nähdä silloin tällöin, olla, elää ja katsella miten tässä käy ja mitä mä teen? Hötkyilen ja hoppuilen niin ku ei ois huomista! Tässä puolessatoista vuorokaudessa mä oon jo kelannu kaikki parisuhteen huippuhetket ja suurimmat karikot mielessäni, vaikkei mitään suhdetta edes ole - eikä kyllä tulekaan tätä menoa, eikä välttämättä olisi tullut ilman mun sekoiluakaan. Juuri tällainen tilanne olisi ollut niin optimaalinen. Ei mitään sukulaisille ja kavereille esittelyjä, ei vauvanhankintapuheita, ei mitään. Normaalia kepoista deittailua (tai jotain, en mä osaa sanoa, mikä sana sitä olisi parhaiten kuvannut), josta joko olisi seurannut jotain tai sitten ei. Mutkuei.

Jotenkin kun mä tätä ajatuksenjuoksuani tuumailen niin oon tullut siihen tulokseen, että mun kaikki hötkyily johtuu vain siitä, etten ole tottunut tapaamaan noin... no, tuollaisia miehiä. Tarvitsisin heti vakuuden, että se mies tykkää musta kauheesti eikä halua satuttaa mua ja haluaa olla aina mun kanssani. Vaikka itse hyvin tiedän, ettei tollasia asioita voi tietää parin tapaamisen jälkeen - ei parin vuodenkaan jälkeen. Jotenkin kai vain ajattelen, että se mies on sellainen kuin mä oon itse ollut toivottomissa parisuhteissani. Tiedän, miten se kuvio menee kun alkaa seurustella "väärän tasoisen" ihmisen kanssa. Se päättyy aina siihen, että se "parempitasoinen" lähtee paremmille apajille, ja nyt ekaa kertaa elämässäni koen olevani tilanteessa, jossa mä en olisikaan se lähtijä.

Mua kauhistuttaa koko tilanne, mutta eniten mua ehkä kauhistuttaa mun omat tunteeni. Tunteet, joita ei pitänyt kylmällä sydämettömällä naisella edes olla. Tunteet, joita mä en pysty hallitsemaan. Mä en pysty olemaan tilanteen herra, mä en saa niitä tunteita kuriin. Tunteet vain elävät omaa elämäänsä - ja muuten aika helvetin railakasta elämää, koska mun sydän oikeasti hakkaa välillä tuhatta ja sataa ja on muutenkin jopa ihan fyysisesti todella kumma olo (ja ei, se ei johdu krapulasta :D). Nyt mun pitäisi kai oppia elämään niiden tunteiden kanssa. Tai antaa niiden kuolla.

Viiden pinnan kysymys: Kumman vaihtoehdon haluan mieluummin tapahtuvan?

Rock.

Tässähän sitä jo oltiinkin monta vuorokautta pää pilvissä (mutta jalat tottakai tiukasti maanpinnalla). Mutta sitten ei luonnistu yksi asia, kohta perään hyökkää toinen vastoinkäyminen ja - kuten se joku ikivanha mukaviisaus menee - ei koskaan toista ilman kolmatta. Eli jes. Oon kohta vittuuntumisen ruumiillistuma ja multihuipentuma.

Ihmettelenpä taaskin vain itseäni ja ylipäätään ihmismielen suunnatonta mahtia. Miten vitussa on mahdollista, että pystyn yhden yön aikana vakuuttamaan "järjellä" sydämelleni, että hei joo, tunteminen on perseestä, mennään nyt ihan asialinjalla vain? Pitäisikö mun ryhtyä joksikin fakiiriksi kun selvästikin mun mielelläni on aivan uskomaton vaikutus mun koko ruumiiseeni?

Mitä saatanaa mä ylipäätään sekoilen ja selittelen tämänhetkisiä toimiani jollain järjellä? Eihän tässä ole nyt järjen hiventäkään! Enkö mä just oo vinkunut ja vonkunut, että voi kun olisi olemassa jotain täydellistä, voi kun kolahtaisi niin että näkyisi, kuuluisi ja tuntuisi? Enkö mä oo joka helvetin lauseenkäänteessä ja rivien välissä (ja aika usein ihan riveilläkin) tuonut ilmi, että kun löydän jotain erityislaatuista, pidän siitä kynsin, hampain kiinni, uskallan heittäytyä tunteeseen, sallin itseni nauttia kohdalle osuneesta onnenpotkusta? Miksen mä haluakaan nyt yhtäkkiä muka tuntea mitään? Miten mä kykenen pystymään todistamaan aukottomasti itselleni, että Kaisa-kulta, ei sun kannata rynnätä noin voimakkaiden fiilisten takia yhtään mihinkään. Ole mieluummin hetki yksinäsi, vedä syvään henkeä, sekoile tovi - kyllä ne kummalliset olotilat unohtuvat aikaa myöden. Valjahtuvat, haihtuvat ja lopulta katoavat kokonaan, aivan kuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan.

Niin. Ja heittää tää elämä muutenkin aika häränpyllyä. Tai lähinnä mua stressaa mun henkilökohtainen talouskriisi ynnä asuntoasiat ja muuta. Mutta. On sitä ennenkin kahlattu paskassa. Oon niin tottunut - oonhan mä tällanen tytön reppana, melkein ysikytluvun laman lapsi, aina pikkusen väärinymmärretty ja kaltoinkohdeltu. Kyllä mä pärjään. Potki vaan, maailma! En lupaa potkaista takaisin, mutta en myöskään itke.

Rock.

Halusin vain tulla kertomaan, että mä oon aivan äärettömän onnellinen. Siis nyt on kaikki niiiiiiiiiiin hyvin, että oksat pois.

Jau!

Rock!!

Kauhu ja kuoppa ja loukku
uhkaavat sinua, maan asukas.
Joka pakenee kauhun huutoa,
se putoaa kuoppaan,
ja jos hän kuopasta nousee,
hän jää loukkuun.
Sillä taivaan akkunat aukenevat
ja maan perustukset järkkyvät,
maa järisee, maa järisee,
maa aaltoaa ja huojuu,
maa aaltoaa ja sortuu,
maa horjuu kuin juopunut,
vaappuu kuin vartiolaiva tuulessa.
Raskaana sitä painaa sen rikkomus,
se kaatuu eikä enää nouse.
Sinä päivänä Herra vaatii tilille
korkeuksissa asuvat korkeuden joukot
ja maan päällä elävät maan kuninkaat.
Heidät kootaan yhteen:
yhteen ja samaan vankikuoppaan,
samaan tyrmään heidät teljetään,
ja vasta aikojen kuluttua heidän asiansa
otetaan esiin.
Kuu kalpenee, aurinko häpeää,
kun Herra Sebaot hallitsee
Siionin vuorella ja Jerusalemissa
ja hänen kunniansa loistaa hänen kansan-
sa vanhimmille.
(Jes. 24:17-23)

Onpas tänään taas tällainen päivä, että pitää pohtia syntyjä syviä. Näitä päiviä tulee nykyään mulle yhä useammin. Katastrofia katastrofin perään, taloudellinen superkriisi, luonnonmullistuksia, järjettöminä veritekoina purkautuvaa pahaa oloa... Too much information. En oikeasti haluaisi tietää kaikesta tuosta pahasta - ja enhän läheskään kaikesta tämän maailman pahuudesta tiedäkään - enkä ainakaan kärsiä näin suunnattomasti maailman nykytilasta. Vaikka itselläni kaikki onkin hyvin, kaikilla ei ole. Vaikka itselläni kaikki onkin hyvin, ei välttämättä ole kovin kauaa. Vaikka itselläni kaikki onkin hyvin, tuntuu onnellisuus näiden syvällisten ajatusten alhoissa merkityksettömältä, ohimenevältä tunnetilalta.

Ei, ei, en halua viillellä itseäni, en ole vaipunut tai edes vaipumassa masennukseen. Olen vain niin turhautunut. Turhautunut siihen, että maailma menee yhä lujempaa vauhtia kohti huonompaa jamaa eikä kukaan tee asialle mitään. Pettynyt fiksuihin päättäjiin, jotka käyttävät aikansa ja potentiaalinsa byrokratiaviidakossa vaelteluun oikean toiminnan sijaan. Vihainen ihmisille, jotka tyhmyyksissään ja laiskuuksissaan eivät nouse barrikadeille kaikkea tätä paskaa vastaan.

Ennen kaikkea haluaisin huutaa ja raivota itselleni. Miksi minä en ole mukana eturintamassa taistelemassa maailman pahuutta vastaan? Miksen minä ole äänekkäimmin vaatimassa muutosta? Miksi harrastan vain kotipsykologiaa, sohvapolitikointia ja joutavanpäiväistä bloggailua, kun voisin olla tekemässä jotakin oikeasti merkityksellistä ja positiivista muutosta edesauttavaa?

Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää. Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä ja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt. Saat omin silmin nähdä, miten kosto kohtaa jumalattomia. Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa. Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja ne kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.Sinä poljet jalkoihisi leijonan ja kyyn, tallaat maahan jalopeuran ja lohikäärmeen. Herra sanoo: "Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä. Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä. (Ps. 91)

En tiedä, oliko tämän aamun punnitus ihan täysin tosissaan otettava - en tiedä miten alkoholin nauttiminen vaikuttaa painoon noin niinku yhtäkkiä. Mutta kaikesta huolimatta:

Painon muutos ensimmäisen viikon jälkeen: -4 kg

Voipi olla, että ensi viikon tulos on pikkusen eri luokaa, mutta näillä mennään. \o/ Kiva, että on edes nestettä poistunut elimistöstä (nestettä tosta on kuitenkin oltava 95 prosenttia).

Mä oon aivan liian humalassa, mutta haistakaapa silti vittu!

Siis eikö teillä oo mitään häpyä? Mä osaan kyllä pitää puoleni, mutta entäs mun 17-vuotias siskoni? Voi jumalauta ku mä tänään teidät ja teidän touhunne näin... Siis ettekö te ajattele vittu millään muulla ku vehkeellänne?! Vihaan teitä kaikkia ja tiedän, että oon tehny oikeen ratkasun ku oon päättäny olla rakastumatta. Ette te halua ku pillua, vitun siat, ja sitä saadaksenne ootte valmiita rikkomaan vaikka teini-ikäsen sydämen! Voi jumalauta ku mä oon vihanen!

Keskustelupalstan suhteet-osiossa on keskustelu tässä viime hetkinä nirsoudesta parinvalinnassa sekä omasta tasosta ja kumppaniehdokkaalle asetetusta tasosta. Sieltäkin voi käydä jotain avautumistani käydä bongaamassa, mutta tässä vielä jotain kokonaisvaltaisempaa pohdintaa.

Tajusin juuri tuokio sitten, että yhdestä tuntemastani miehestä löytyisi kaikki ne jutut joita mieheltäni voisin toivoa ja vähän enemmänkin (se on komeampi kuin toivon, fiksumpi kuin toivon, pidempi kuin toivon <3). Ollaan sellasia moikkailututtuja. Meinasin tuossa alkuillasta laittaa miekkoselle viestiä, että heiheimitäkuuluu. Vähän niin kuin tunnustella kepillä jäätä. Mutta sitten luin noita tasokeskusteluja ja nirsoilujuttuja ja mulle iski aivan hirvittävä rimakauhu. Enhän mä voi laittaa sille viestiä, kun en ole yhtään sen miehen tasoinen. Se on niin täydellinen ja mä oon vaan mä (siis mikä ihmeen "vaan", miksi se mies saa mut ajattelemaan niin?).

Koska en ole ollut miehen kanssa niin paljon tekemisissä, että tietäisin onko hän millään muotoa kiinnostunut musta, en voi tehdä minkäänlaista aloitetta. Miksi ihmeessä mua pelottaa näin älyttömästi tulla torjutuksi? Jos yhtään miestä tunnen, tiedän, että juttu jäisi meidän väliseksemme eikä mun vonkailulla hauskuutettaisi koko kaveripiiriä vaikka pakit suoralta kädeltä tulisikin. Toisaalta, voishan muakin joskus onni potkaista ja mies voisi vaikka lähteä kahville mun kanssani. Mutta kun. Oon jotenkin niin iskostanut päähäni, ettei tuollaiset superihanuudet vain ole mua varten. Pelkäänkö mä kilpailua tai tulevani liian mustasukkaiseksi jos styylaisin koko kulmakunnan komeimman kollin kanssa? Vai eikö mun herkkä itsetuntoni vain kestäisi jos saisin pakit, koska oon liian huono? Miksi ihmeessä olen laatinut kauhean pitkän listan kriteerejä unelmamiehelleni jos en kuitenkaan uskalla edes yrittää lähestyä kriteerini täyttävää miestä?

Mua jotenkin aina ärsyttää nämä tasokeskustelut. En haluaisi vaikuttaa kusipäältä, mutta kahta pidempää parisuhdettani näin jälkikäteen katsoessani en vain voi olla huomaamatta, että tapanani on deitata itseäni alempitasoisia miehiä. Ei ehkä ulkoisesti ja päällepäin olla oltu niin kovin epäsuhtaisia, mutta jos hiukankin on päässyt seuraamaan meidän suhteitamme syvemmältä, on kyllä huomannut epätasapainon; molemmat miekkoset ovat olleet sellaisia mammankorvikkeen hakijoita, liian pehmeitä ja sellasia... reppanoita, tavallaan. Ihmisiä, jotka ovat olleet vailla toista puoliskoa elämäänsä, jotain palasta, joka täyttäisi heidän vajavaisuutensa. Kun taas mä kauhean itsenäisenä ja vahvana persoonana kaipaisin kai enemmän vain sellaista rinnallakulkijaa - en niinkään suoranaisesti ketään elämääni. Nyt sitten pohdin vain koko ajan, että en halua edes yrittää mitään tämän uuden löytöni kanssa, koska jollei se nyt heti näkisi sitä, että olen alempaa tasoa kuin se niin viimeistään muutaman kuukauden styylailyn jälkeen se olisi aivan kypsä siihen, että se kuuluu tasoluokkaan A, kun mä oon tasoluokkaa B tai C... Eli taas; pelkään ihan hirveästi tulla torjutuksi ja jätetyksi. On niin paljon helpompi olla itse se "tasokkaampi" osapuoli, sanoa, että kiitti mulle riitti ja olla itsekin sitä mieltä, että ero oli ainoa oikea ratkaisu - parempaakin on mulle vielä luvassa.

Noh. Ehkä meen nyt nukkumaan ja mietin sitten taas huomenna mitä tekisin tämän ihan vatsanpohjaa kutkuttavan tilanteen kanssa. Toisaalta tekisi mieli kerrankin repäistä ja uskaltaa, toisaalta pelkkä kaveruuskin on parempi vaihtoehto kuin se, että pilaisin koko homman ihastushöpötyksilläni. Mutta jollen nyt toimi, tuleeko sitä sitten toimittua koskaan? Mitäs jos joku vie sen enkä saa edes mahdollisuutta kysyä, että olisiko tällä kuviolla mitään toivoa? Aaaargh.

Jos laitan kädet ristiin ja toivon oikein kovasti, niin ottaisikohan Se muhun yhteyttä ja tekisi aloitteen, jottei mun tarvitsisi elää tässä raastavassa epätietoisuudessa? Vai pitäisikö mun päätellä tästä yhteydenottamattomuudesta, että tyyppiä ei vain voisi vähempää kiinnostaa? Vai eikö sekään vain uskalla? Tai eikö se ole ajatellut asiaa laisinkaan tältä kantilta? Ehkei se oo yhtään parisuhdetta paitsi eikä siksi ole ehdotellut mitään...

Hittolainen.

Rock.

Ruokakaappien aarteet -salaatti

2 ruukkua lehtisalaattia
1 kurkku
1 rasia kirsikkaluumutomaatteja
1 punainen paprika
1 keltainen paprika
1 prk kevytsalaattijuustoa
100 g halloum-juustoa (ruskista valkosipuliöljyssä ja jäähdytä)
1 prk säilykemaissia
1 punasipuli
n. 100 g aurinkokuivattuja tomaatteja

Ei muuta ku ainekset silpuksi, sekaisin ja päälle pikkuisen mustapippuria ja aurinkokuivattujen tomaattien öljyä.

Enkä edes tiedä, että mikä. Jotenkin on vaan tosi tulenarka olo. Mikään ei oo siis huonosti eikä mua oikeastaan edes vituta, harmittaa vaan. Tai tekisi ehkä mieli tapella. Huudella vieraisiin pöytiin aggressiivissävytteisiä solvauksia. Alkaa kyllä lähipiiriäkin harmittaa tää mun äkseeraaminen, vaikkei tätä nyt oo kestänyt vasta kun pari tuntia. Sisko ei ainakaan näyttänyt siltä, että se puhuisi mulle enää tällä viikolla ja isäkin vaikutti pikkuisen loukkaantuneelta. Mitäs tulevat juttelemaan ja kyselemään turhanpäiväisyyksiä silloin kun mua ei huvita vastailla?

Haluaisin huutaa koko maailmalle ja muutamille ihmisille tietyt asiat selviksi. Että tässä ollaan ja mennään, ymmärrättehän. Mutta. Ehkä vielä tämän(kin) illan jaksan olla poliittisesti korrekti. Kyllä tämä ärsyynnys kuitenkin menee ohi, sanaisen arkun harkitsemattomasta avaamisesta sen sijaan ei välttämättä selviäisi ilman riitaa/nolostusta/muuta ikävää. Joten. Ei.

Huomenna taas keikka Tampereelle (HULLUT PÄIVÄT!!!) ja 20. päivänä kuluvaa kuuta pääsen takaisin kiinni työelämään. Mitäs vittua mä taas mahdan valittaa, häh?

Rock.