hetki tässä..

Sitten minä heräsin kesken unen, jossa olin kaivanut kuoppaa keskelle etelä-amerikkalaista hakkuualuetta. Näitä unia on helppo nähdä, koska niissä mikään ei ole kovinkaan absurdia. On vain ne alueet, joiden reunat ovat hakkuuporukan yhteisellä päätöksellä muuttuneet loppupäivän vapaaksi. Huomisesta on vaikeampi tietää yhtään mitään. Huomenna hakkuuaukea on levittäytynyt syvemmälle sinne, missä vielä tänään näkyi pelkkää saavuttamattoman raskasta, vihreää ja houkuttelevan myrkyllistä sademetsää.

Nousen ylös. Sängyn alta kiipeää esiin musta koira. Sen hengitys on raskaan innostunutta. Ulkona on vielä pimeää ja maailma on katulamppujen valaisemien yksityiskohtien muodostamia lammikkoja jossain keskellä ei mitään. Kun minä herään näin aikaisin aamulla, ajattelen ensimmäiseksi sitä miksi minua ei väsytä ollenkaan niin paljon kuin pitäisi. Sen minä lasken tottumuksen syyksi. Olen liian tottunut olemaan epäsäännöllinen.. se taisi olla menneen elämäni olomuoto.

Kävelen alakertaan. Rappuset narahtelevat jalkojeni alla sellaisella äänellä, että minun on pakko kuvitella kuinka ne ovat narahdelleet näin ennenkin.. ennen meidän muuttoa tähän taloon, jonkun muun jalkojen alla. Eikä tämä ole lainkaan pelottava ääni. Enemmän kahvinkeittimen ääni; sellainen ääni, jonka kanssa voisi istua keittiössä kesäiltana jazzin soidessa taustalla ja katsella naapurin rouvaa kuljettamassa heidän vanhaa koiraansa pitkin katua. Enkä minä oikeastaan kaipaa mitään muuta kuin kunnon ukkosta. Sellaista, jonka alla kaupunki näyttää samalta kuin kuolevan ihmisen iho juuri ennen ajan seisahtumista. Ei kuolema ole lainkaan pelottava kun siihen osaa suhtautua luonnonilmiönä sillä tavalla, että kaikki siinä on jonkin tietyn luonnonilmiön tuoksuista, tuntuista ja oloista. Myrsky on kaunis silloin kun siitä erottaa osia. Sekasorto kaiken yhtäaikainen tapahtuminen. Ja sellaiseen musiikkiin minä ahdistun.

Pariisin öissä oli hyvä kulkea. Aivan erilaista kuin missään muualla. Ruuan, hien, vanhan kulttuurin ja pakokaasun tuoksu. Vanhoja taloja, joiden kellareista nousi raadon haju. Seinen ranta. Vihreää nestemäistä taivasta valuu valon kaupungin halki. Ne hukuttivat siihen jokeen kuolleita Pariisilaisia, etteivät niiden ruumiit haisisi pariisin keväässä. Ja minä hullaannuin Pariisissa juuri Seineen. Mitä se kertoo minusta? Aamulla kun me heräsimme jossain lähellä Pere Lachaisen hautuumaata, kuului ulkoa oopperalaulantaa. Illalla kun menimme nukkumaan tappelivat paikalliset Neekerit pienillä sisäpihoilla: "Ah! Tout Le Monde!" "Merde!". Ja me naureskelimme pimeään yöhön siltä pieneltä pariisilaiselta parvekkeelta, josta olisi saattanut kavuta pienellä yrittämisellä naapuriasunnon ikkunasta sisään.

Aamulla sinä lähdit ostamaan tupakkaa ja aamupalaa, minä jäin vuoteeseen makaamaan ja tuijottamaan kosteusvaurion ja liikatupakoinnin tummentamaa huoneemme kattoa.. Palattuasia kerroit kuinka kukaan ei ymmärtänyt mitä yritit ostaa, mutta joku autuas nuori Pariisinkongolainen oli auttanut. Sitten joimme puolen desin pahvisista kahvikupeista mustaakin mustempaa kahvia ja söimme makeita kierrepullia Blvd. Voltairen tuoksujen ja äänten valuessa vanhan tupakan tuoksuiseen hotellihuoneeseemme.