Krooninen Yksinäisyys (Osa 1.)

Tämän blogimerkinnän aloittaminen oli ongelmallista, sillä mitä tahansa otsikkoa tälle mietinkin, tuli minulle ensimmäisenä mieleen, että puhuuko se itseään vastaan. Olenko minä huomionhakuinen kirjoittaessani kritiikkiä huomionhakuisuudesta? Olenko minä huomionhakuinen kirjoittaessani näkemyksiä siitä mitä ympäröivässä todellisuudessa tapahtuu. Ehkä minä olen. Mutta olenko minä sitä niistä lähtökohdista, joihin kirjoittamani tekstin sisältö osoittaa? Pyrinkö minä olemaan huomionhakuinen kirjoittaessani yksinäisyydestä, huomionhakuisuuden kroonisena syynä, vai kirjoitanko minä huomionhakuisuudesta vain purkaakseni näkemyksiäni siitä kirjoittamisen kautta?

Tietenkin; ei ole kovin perusteltua kirjoittaa yleisesti luettavaa blogia ja väittää, että kirjoitan blogia vain purkaakseni mieltäni. Ei, siihen en koskaan lähtisi. Se olisi blogi, jonka kommentoiminen on estetty. Itseasiassa; olisin tyytyväinen, jos blogiani kritisoitaisiin sen sisällön vuoksi, asiallisesti. Esittämiini asioihin nojaten ja ennenkaikkea kritisoivan puolen omien näkemysten mukaisella tavalla. Mollaaminen ei kuulu tähän kategoriaan. Ei ole kovin asiapitoista lähteä laukomaan, että "kirjoitat paskaa", ja jättää perustelematta millä tavalla kirjoitan paskaa. Mielipide sekin; usein minä kirjoitan paskaa, mutta toisaalta; 500e:n jättikatkaravut muuttuvat paskaksi muutamassa päivässä. Eikä kovin moni ole valmis maksamaan 500e:a jättikatkarapupaskasta, eli ulosteesta, joka on muodostunut sulaneesta jättikatkarapuateriasta. Fine by me. Samaa tavaraahan se on, jos ei uskalla perustella, mitä eroa paskalla ja jättikatkaravuilla loppujen lopuksi on. Ihminen joka ei perustele, syö paskaa siinä missä jättikatkarapujakin. Mutta se tästä metafyysisestä innoituksesta ja asiassa eteenpäin...

Yksinäisyyttä lähestytään useimmiten neutraalisti yksinäisen ihmisen suunnalta. Voidaan sanoa, että yksinäisyys jo sinänsä on jonkinlainen spesifi merkitys, eikä sillä ole olemassa sen kummempaa arvoa. Mutta huomionhakuisuus yksinäisyydessä, omien arvojen ristiaallokossa on asia, joka vie ihmistä toimintamallista toiseen, joskus jopa niin pitkälle, että muiden silmin katsottuna tämä toiminta vaikuttaa mielenvikaiselta.. järjettömältä toiminnalta. Yksinäisyyden dilemma on siinä, että yksinäinen ihminen tarvitsee usein esimerkin ymmärtääkseen, mitä yksnäisyys on.. ja omituisinta tässä on se, että mitä selvemmin yksinäinen ihminen eläytyy, sitä yksinäisemmäksi häntä luonnehditaan.

Yksinäisyyden monet lajit, jos puhutaan yksinäisyydestä karkeasti, voivat olla niitä, joilla yksinäisyyttä luonnehditaan. Ihminen voi olla yksinäinen niin, että häntä tuskin huomataan; hän elää omituisiin aikoihin, hän elää omituisilla tavoilla, hänen toimintansa poikkeaa täysin ympäröivästä todellisuudesta.. häntä voidaan sanoa jopa erakoksi. Toisaalta, yksinäinen ihminen voi olla huomioitu. Hänet ollaan havaittu yksinäiseksi hänen elämäntapojensa takia, hän on hieman erilainen elämäntapojensa, elinaikojensa, toimiensa ja kaikenlaisen olemassaolonsa vuoksi. Jollain tapaa nämä kaksi yksinäisyyden tapaa ruokkivat sitä, että tällainen ihminen on yksinäinen kaikkien niiden mielestä, jotka joko hyväksyvät yksinäisyyden lajityypin sellaisenaan; vaiteliaana mallina, erakkomaisuutena, omituisuutena.. puhtaana itsensä ilmaisun menetelmänä, tai niitä, joiden mielestä tällaisten ihmisten paikka on jossain muualla kuin yksinäisyydessä.. ehkä yhteiskunnan sillä tasolla, johon kaikki voivat kadota osaksi olemassaolevaa massaa.. melkeinpä ironisesti voisi sanoa; hyväksyttyyn yksinäisyyteen. Yhteistä näille kaikille yksinäisyyden lajeille on kuitenkin se, että niiden ainoa merkitsevä perusajatus on, että yksinäinen on erilainen, massasta poikkeava.. jotain muuta kuin me muut, joiden on vaikea olla hyväksymättä olemassaolevaa sosiaalisen paineen ulkopuolella. Mekin haluamme olla jotain ainutlaatuista. Jotain mitä nämä yksinäiset ihmiset ovat; arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö.

Arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö on terminä kuitenkin hieman harhaanjohtava, sillä arkipäivän ulkopuolella oleva ilmiö on hyvinkin arkipäiväinen ilmiö. Olisi melkein järkevämpää puhua Sosiaalisen todellisuuden ulkopuolella olevasta ilmiöstä, joka sekin on väärä termi, mutta tässä tapauksessa hyvin selvästi tarkoitusperänsä mukainen. Erakko on yhteiskunnasta syrjään vetäytynyt ihminen. Sana tulee kreikan kielisestä sanasta eresmos, jolla tarkoitetaan "aavikon asukkaita". Erakoista todennäköisesti kuuluisin on Pyhä Antonius, jonka myötä erakkoelämästä tuli jollain tapaa muodikasta. Omituista kyllä.. Pyhä Antonius saavutti erakkomaisella elämäntavallaan kunniaa yleisellä tasolla; sosiaalisella tasolla, joten häntä ei oikeastaan voida pitää kovinkaan erakkomaisena luonteena. Mutta olisiko Pyhästä Antoniuksesta koskaan tullut mitään, ellei hän olisi saavuttanut suosiota Erakoitumisensa johdosta? Ihan yhtälailla, voidaan kysyä: sekö on erakoitumisen tarkoitus?

Itseilmaisun äärimmäinen merkitys on yksinäisyydessä. Äärimmilleen vietynä ihminen tekee kaikkensa ollakseen yksilöllinen tässä sosiaalisessa todellisuudessa jossa elämme. Ihminen haluaa, tavalla tai toisella, erottua edukseen, mutta miksi? Koska hän ei halua olla keskiverto. Me olemma niin yksilöllisiä, että tekomme ajavat meitä toimimaan poikkeuksellisesti sosiaalisen todellisuuden ideaalissa. Me haluamme oman ainutlaatuisuutemme esille niillä ehdoin, joiden mukaan ainutlaatuisuutemme lipeää sosiaalisen todellisuuden vietäväksi, ja mitä todennäköisemmin juuri sille elämän osa-alueelle, jolla kaikki ovat yksin. Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta jokainen voi tehdä kokeen, jolla tämä selviää hyvinkin helposti. Mikäli pystyt keksimään jonkin substantiivin, joka tarkoittaa jotain, mutta ei perustu mihinkään, olet yksilöllinen, ainutlaatuinen ihminen. Nyt joku saattaa sanoa, että miten tämä nyt sen todistaa, etten ole ainutlaatuinen.. totta puhuakseni; se ei ole minun ongelmani.

Yksinäisyyttä ruokkii tarve olla oma itsensä kaikkien muiden joukossa, mutta saman aikaisesti se tuhoaa oman periaatteensa yksinäisyydessä. Pyhän Antoniuksen kirous on siinä, että yksinäinen ei voi olla yksinäinen ilman huomiota. Mutta kuinka moni tarkoituksellisesti yksinäinen, sosiaalisesta rakenteesta tahallisesti, tai oman halunsa mukaisesti eroava ihminen todella haluaakaan yksinäisyydellään muuta kuin huomiota? Oma näkemykseni on, että harvempi kuin uskotaan. Omien sääntöjen luominen on yleistynyt sitä mukaa, kun yhteiskunnallinen elämä vaikean sosiaalisen verkostonsa ohessa on monimutkaistunut ja muuttunut, yllättävää kyllä kollektiivisesti yksinäisemmäksi. Yksittäisen ihmisen on alinomaan yhä hankalampaa saada kiinni omaksi lukemistaan arvoista. Menneet perhearvot kuolevat heppoisasti kun vastaan astelee perusarvoja mollaava, yhteiskunnallisesti hyväksytty koneisto. Yksilö, ihminen.. ei voi enää luottaa mihinkään muuhun kuin omiin sääntöihinsä, joita hän pyrkii kuitenkin soveltamaan jollain tapaa olemassaolevaan sääntökokoelmaan, joka pitää olemassaolevaa yhteiskuntamallia yllä..

(jatkan merkintää tuonnempana..)

Lähde

http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/Articles/kesk_franko1?s

Kirjoitettaessa soi RHCP - Soul To Squeeze