krooninen yksinäisyys (osa 2)

Ilman sen suurempaa merkitystä pitää heti aluksi oikaista omaa näkemystään sosiaalisesta yksinäisyydestä kokonaisvaltaisena tilanteena.
Edellinen blogimerkintäni käsitteli yksinäisyyttä ilmeisesti varsin yleismaailmallisena, kaiken kattavana olotilana, jonka kroonisuus siis on käsitettävissä ulkoiseksi yksinäisyydeksi, koska ulkoinen yksinäisyys on kaikkien sosiaalisten suhteiden välistä yhteistyötä. Ilman sosiaalisia suhteita ei ole yksinäisyyttä, tämä on totta. Yleinen yksinäisyys ulkoisesti, kaikkien suhteiden synnyttämä yksinäisyys on oikeastaan ainoa oikea tapa ajatella yksinäisyyttä minkäänlaisena ilmiönä, sillä yksinäisyyden merkitys on, ja tulee aina olemaan sosiaalisiin suhteisiin nojaava ilmiö. Mielestäni on täysin totta, että yksinäisyyttä ei ole ilman sosiaalisia suhteita. Se mikä uupuu on, että ihmiset eivät halua olla vapaita; ihmiset tarvitsevat neuvoja, joilla heitä viedään "johonkin suuntaan", vaikka suunta olisi vain heiltä pois.

Kroonisen yksinäisyyden lähtökohta on aina yksilöllisyys. Sitä, että yksinäinen on yksilöllinen, eli ainutlaatuinen. Sosiaalinen todellisuus on kuitenkin tarpeen puhuttaessa yksinäisyydestä. Yksinäisyys sinänsä tarvitsee sosiaalisen todellisuuden, sillä ilman sosiaalista todellisuutta ei voi olla yksinäisyyttä. Sisäinen yksinäisyys muodostuu, kuten kaikki psyko - fyysis - sosiaalisen olennon elämässä, yhden "jalan murtumisesta". Sisäinen yksinäisyys on, ja tulee aina olemaan myötäsyntyinen ilmentymä, jossa esimerkiksi sosiaaliset suhteet kuolevat, psyykkisten ongelmien, tai fyysisten ongelmien vuoksi. Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Psyykkiset ongelmat ajavat ihmisen yksinäisyyteen, josta ulospääseminen vaatii psyykkisten ongelmien korjaamista, mutta samaan tapaan myös sosiaalisten suhteiden ja fyysisen todellisuuden korjaamista. Sisäinen yksinäisyys syntyy siis yleismaailmallisen yksinäisyyden kautta. Sosiaalisten suhteiden olemassaolo on siis oikeastaan ainoa merkitsevä tekijä sisäisen yksinäisyyden syntymiselle. Myötäsyntyisen yksinäisyyden merkitys on mittava kaiken yksinäisyyden syntymiselle. Kaikki muu tämän ulkopuolelle jäävä on aktuaalisti kopioitua. Yksinäisyyden syntyminen, ilmentyminen tarvitsee aitoutta. Ihmiset eivät halua olla vapaita, vaan tarvitsevat ohjeita, neuvoja joita seurata, vaikka nämä ohjeet ja neuvot veisivät heidät tuhoon ja turmioon, niinkuin aina on tapana. Ohjeiden ja neuvojen merkitys yksinäisyydessä on toisella tapaa suuresti merkityksellinen.

Yksilön todellisuutta säätelee hänen tarpeensa olla sosiaalisten suhteiden yläpuolella. Se mihin osaan omaa sosiaalista todellisuuttaan hän sijoittuu, on tärkeää. Yksilön koko persoona muodostuu loppuvaiheessa tätä asiaa myötäileväksi, ja kumma kyllä; muokkaavaksi olennoksi. Tässä voitaisiin puhua karismasta, tai "siitä". Mutta puhutaan kuitenkin yksinäisyydestä.

Tarve olla enemmän kuin sosiaalinen todellisuus tarjoaa on eräänlainen yksilöllisen, tai ehkä sisäisen yksinäisyyden särö.

Tässä on merkittävä tekijä puhuttaessa yksinäisyydestä. Tarve olla enemmän kuin sosiaalinen todellisuus tarjoaa, suhteutettuna siihen, minkälaiseksi yksilön sosiaalinen todellisuus muodostuu hänen persoonansa ensin myötäiltyä tätä? Mitä tapahtuu sitten, kun myötäily muuttuu myötäillyn todellisuuden muokkaamiseksi. Muuttuuko todellisuus myötäilijän persoonallisuuden mukaiseksi, valheelliseksi todellisuudeksi, jonka tehtävä on tehdä todellisuudesta hänen ainutlaatuisuutensa mukainen kuva? Vai tuleeko todellisuudesta häneen vaikuttaneiden tekijöiden sosiaalinen summa? Tabula rasa ei toimi. Kaikkea ei voida luoda tyhjästä, joten todellisuus muodostuu aina olevassa olevasta todellisuudesta, kun puhutaan yksinäisyydestä. Tämähän ei eroa oikeastaan niiden ihmisten todellisuudesta, jotka eivät ole yksinäisiä. Kysymyksen asettelu siitä, että ovatko kaikki yksinäisiä, vai ovatko kaikki lopulta yhteisöllisiä, "ei - yksinäisiä" ihmisiä on yksilön oma päätös. Vaakakupit ovat tämän asian suhteen tasavertaisia. Yksilön päätös siitä kumpaa kuppikuntaa hän edustaa on osoitus hänen sosiaalisen todellisuutensa latauksesta. Voidaan sanoa, että mikäli yksilö sanoo, että me olemme kaikki lopulta yksin, hänen elämänlaatunsa on hyvin materiaalinen, kylmä ja nihkeä. Hän ehkä näkee todellisuuden, kuulee todellisuuden ja maistaakin sen. Mutta hän ei tunne todellisuudessa mitään muuta kuin fyysisiä aistimuksia. Hän ei tunne todellisuutta kohtaan mitään. Uskooko hän todellisuuden yleensä olevan olemassa, vai onko todellisuus vain särmiä, osasia, partikkeleita.. kylmää todellisuutta? Materialisti ei näe yksinäisyyttä myötäilevässä ajattelutavassa mitään muuta kuin pintaa, osia, palasia.. ja ennenkaikkea kylmää todellisuutta...

(jatkan kirjoitusta tuonnempana..)

Kirjoitettaessa soi Dave Brubeck - Take Five