Päiväkirjamerkintä 24.3.2008

Pitkästä aikaa istun Pikilinnassa. Juon kaakaota, koska minusta tuntuu, että pääni ei nyt kestä yhtään huikkaa alkoholia. Tai ehkä se ei ole pää, vaan koko muu olemassa oleva minä. Kello on jo paljon. Kohta 23.20. Minulla taitaa olla flunssa tai kuumetta. Kuuma kaakao piristää kuitenkin kummasti olotilaa. En minä tiedä mikä minulla oikeastaan on. Joskus silloin menneisyydessä pystyi sanomaan ihan selvästi koska on kipeä ja koska ei. Tätä nykyä ei ole ollenkaan niin varma siitä, mikä milloinkin on vointi. Sitä vain on ja elää hetkessä. Opinkohan minä koskaan. Pitäisi varmaankin kirjoittaa muutama runo, ettei pää syövy kokonaan pois. Ironista sinänsä, että koko nuoruutensa sitä hokee, että "tartu hetkeen", "elä hetkessä", ja katselee kuinka 30-40vuotiaat nuoret aikuiset elävät. Sitten kun on itse 30-40vuotias, sitä elää aina vain hetkessä, eikä havittele huomista kuten joskus nuoruudessa. Itse en enää näe mitään mieltä yrittää tehdä mitään huomisen varalle. Tässä on hyvä olla ja kirjoittaa. Mikä ajaa huomista kohti nuoruudessa? Ei se ole elämää hetkessä. Se on yritystä muuttaa huominen paremmaksi kuin tämä päivä. Loputonta kiimaa.

Minä istun pöydässä jossa haisee alkoholi. Ei sinänsä mikään ihme. Paljon tyhjiä tuoppeja ja muutama olutpullo. Tuoppikerhon viiri ja miniatyyrinen lippusalko. Näin meitä ohjaillaan. Voikohan mitään paikkaa uudelleennimetä niin, että puolustaa sen hyviä puolia. Edessä vasemmalla istuu ruma mies hyvännäköisen naisen kanssa. Miehellä ei varmastikaan seiso. Se näyttää insinööriltä, vaikka onkin pukeutunut boheemisti. Saakohan inssit koskaan pillua? En tiedä. Minä en ole insinööri ja siihen olen tyytyväinen. Toisaalta; insinöörinä voisin olla rikas ja materiaalisesti onnellinen. Insinöörionni vaatii materiaa ollakseen oleva. Eikä mitä tahansa materiaa, vaan sellaista, josta saa tehtyä jotain mikä toimii. Henkisesti luulen olevani toimiva. Kenties olen paljon enemmän, mutta tuskin tässä tarvitsee siitä alkaa kilpailemaan. Minun tekee mieli syödä jotain, vaikkei minulla olekaan nälkä. Kirjoitan liian hitaasti, koska minulta puuttuvat oikeat sanat. Minä päädyn kirjoittamaan sanoja ja ajatuksia niistä asioista, joita minä en ole. Pitäisi todella kirjoittaa se runo. Minulta puuttuu inspis. Minulta puuttuu alku. Tarvitsenko minä todellakin alun improvisoidakseni jotain kielellisesti täysin epäkorrektia?

Onkohan minulle tulossa sikotauti? Minkäköhänlainen sairaus se olisi sairastettavaksi tässä iässä, tässä elämänvaiheessa? Nämä kysymykset eivät taida oikeasti olla kysymyksiä. Minä en yritä tosissani.

Jos kirjoittaisin vaikka pitkän tarinan runomuotoon elämästäni. Mikä sen nimeksi tulisi? Tyhjyyden Täyttäminen Itsensä Peilikuvilla? Ojannotko? Panoparaati? Kyllä sen pitäisi olla jotain runollisempaa kuin yksikään noista. Pikkuhiljaa kynä luistaa paremmin. Kirjoittaminen saa vauhtia. Kirjoitan kuin pikajuna, vaikka en pidäkään pikajunaa niin kovin kirjallisena koneena. Jos minun pitäisi päättää, niin kirjallisia koneita olisivat laivat ja polkupyörät.

-

MARTINILASISSA KALANPÄÄ on
sellaisen MIEHEN TARINA.
Puhuvatko ne Saksaa keskenään
tällaisessa paikassa, jossa keuhkosairaiden ON LÄHES
MAHDOTONTA HENGITTÄÄ?
Niin monta kelloa

nuoripari puri toisiaan samaan tahtiin salin toisessa päässä.
IKKUNOISTA NÄKEE SATASEITSEMÄN VUOTTA vanhan kaupungin.
Niillä kaduilla ei tuollainen mies olisi pärjännyt.
MINÄ
ISTUN
JUMALAN tai KUNINKAAN Pöydässä. MINÄ?
ja kirjoitan Runoa..
..jolta puuttuu kaikki runon puitteet.

Hevosenpaskassa ui likaisia
matoja.