Olen itseopiskellut viimeaikoina kaikenlaista asiaa ja eilen luin mielenkiintoisen tekstin isän merkityksen tytön kasvukehityksessä.
"Isällä on suuri merkitys tyttärelle tämän elämän ensimmäisenä miehenä. Isän tulisi antaa lapselleen malli miehen turvallisesta sylistä ja vastakkaisen sukupuolen edustajana osoittaa hyväksyntää kasvavaa tytärtään kohtaan. Jos tytär ei kuule isältään positiivista kannustusta, hänen saattaa myöhemmin olla vaikea uskoa asiaa kenenkään muun miehen sanomana."
Olin jo itseasiassa ennen tuon tekstin lukemistakin miettinyt sitä, miten itseeni on vaikuttanut se, että oma isä on ollut suhteellisen etäinen meitä lapsia kohtaan. Itselläni kun on vaikeuksia ottaa juuri mitään kehuja varsinkaan vastakkaiselta sukupuolelta, joten tuo teksti havahdutti ajattelemaan asiaa ja toisaalta helpotti siinä mielessä, että ymmärtää paremmin omia reaktioita kehuihin yms.
Oikeastaan vain nuorimmaisen lapsen kanssa isä on touhunnut enemmän ja sitä paaponut ja sen harrastuksia tukenut, mutta ainakin itse koin lapsena jääväni paitsi isän rakkaudesta. Isä ei juurikaan kotona viihtynyt, oli mielummin naapureita auttamassa, kuin viettämässä aikaa perheensä kanssa. Meidät lapset on kasvattanut pääsääntöisesti meidän oma äiti. Onneksi äiti on sentään huomioinut meitä lapsia, ties mitä psykopaatteja meistä ois tullut muuten x) Nyt ollaan vaan vähän tunnevammaisia jossain määrin:D
Olin teini-ikään asti vakuuttunut siitä, etten koskaan haluaisi seurustella. Kai se oli jotenkin alitajuntaisesti sitä, ettei haluaisi samanlaiseen suhteeseen jossa oma äiti on ollut. Suhde, jossa toista osapuolta ei juurikaan kotona näy, puhumattakaan siitä että se auttaisi kotitöissä yms asioissa. Äiti on periaatteessa tehnyt kaiken itse, no okei okei, faija on auttanut lasten tekemisessä, mutta äiti on tehnyt kaiken muun. Hoitanut kodin, ostanut lapsille vaatteet, tehnyt ruuat, ostanut koulutarvikkeita yms yms ja isä on vain auttanut naapureita remonteissa, vaikka häntä olisi monesti tarvittu kotona auttamassa ja hänen olisi pitänyt olla se isällinen roolihahmo lapsilleen.
Eilen juttelin asiasta erään läheisen ihmisen kanssa ja siitä kerroin, että kaipa mulla on jossain määrin jonkinlainen luottamuspula miehiin, koska oma isä ei ole ollut mulle sitä luottamusta luomassa omalla esimerkillään. Tuo ongelma on lähinnä alitajunnassani, ja varmastikin korjattavissa varsinkin nyt, kun on paremmin selvillä mahdollisista syistä mikä moisen aiheuttaa.
En usko kuitenkaan siihen, että ne asiat jotka ovat lapsuudessa tapahtuneet, olisivat sellaisia asioita joiden yli en koskaan pääsisi. Pääsääntöisesti mulla on ollut ihan normaali lapsuus. Ainoastaan isän rooli on ollut surkea.
Kieltämättä tuota kirjaa lukiessa rupesin miettimään niiden lapsien tulevaisuutta, joiden äidit kasvattavat heidän yksinään. Minkälaisia ongelmia siitä tulee tulevaisuuden tyttärille, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista isällistä roolihahmoa saatavilla?
Vai onko se sitten parempi, että ei ole minkäänlaista isähahmoa, kuin että on mutta huono ja etäinen sellainen?
Kylläpäs lastenkasvatus on vaivalloista puuhaa, eihän tässä kohta uskalla enää edes miettiä perheen perustamista, kun niin moni asia voi mennä pieleen kasvatuksessa x)
7 kommenttia
veepeetee
14.9.2007 10:47
Nii-i - kyllä se kasvatus on parasta jättää television huoleksi.
Ja tytöt jotka kasvavat nuoriksi aikuisiksi ilman mitään muuta miehistä roolimallia kuin äitin makuuhuoneesta sunnuntaiaamuna vanhalta viinalta ja seksiltä haisten kompuroiva pelurimiekkonen... No, ei voi odottaa kovin ruusuisia ihmissuhteita. =(
Vastaa kommenttiin
suojelusprkl
14.9.2007 12:21
Itse haluan joskus perheen ja lapsia, ja haluaisin että heidän elämänsä on tasapainoista ja että heitä kannustettaisiin elämässä.
En muista, että olisin koskaan saanut moitteita kummaltakaan vanhemmaltani, eikä mulla ole mitään suurempia traumoja.
Aikoinaan en juuri ketään halaillut, kai se on jotain etäisyyden hakemista, asia oli vitsi kaveripiirissäni ja he usein kiusasivatkin minua siitä, että tulevat antaa mulle halin vaikka tietävät, etten siitä tykkää.
Olen ollut etäinen myös ystävilleni, en ole osannut avautua kenellekään tuntemuksistani, vaikka ne eivät ole olleetkaan mitään suuria ja dramaattisia. Tähän asiaan olen onneksi saanut helpotusta sillä, että olen oppinut purkamaan tuntojani kirjoittamalla. Kirjoittamalla sitä uskaltaa paljastaa itsestään enemmän kuin kasvotusten, eikä tarvitse pelätä että ajatus katkeisi kesken lauseen vaan voi rauhassa kasaa ajatukset ja sitten jatkaa kirjoittamista, kun muistaa mitä oli kirjoittamassa.
Meidän perheessä ei juurikaan nähnyt vanhempien halailevan toisiaan, ehkä siinä on se suurin syy, jonka vuoksi itselleni (ja sisaruksilleni) halailu on hieman outoa.
Tunteiden näyttäminen, tai no lähinnä niistä puhuminen, on ollut mulle aina vaikeata. Itselleni merkitsee kyllä enemmän se, että toinen näyttää teoin ja elkein, että olen hänelle tärkeä - kuin että toinen vain sanoo, että rakastaa minua mutta ei teoin osoita sanojaan "todeksi". Kaipaan konkreettista näyttöä toisen tunteista.
Kyllä mä haluaisin, että omat mahdolliset lapset saisivat nähdä omien vanhempien halailevan ja pussailevan toisiaan ja haluaisin läheisen suhteen omiin lapsiini. Ja että perheessä puhuttaisiin avoimesti tunteista.
Mulla on ehkä normaalia suurempi hoivaamis/auttamisvietti ollut koko elämäni ajan. Milloin olen ollut auttamassa ystävääni sitoomaan kengännauhoja milloin siivoamassa sen huonetta, tai puolustamassa sitä ilkeiltä luokkakavereilta. Eläinten hoivaamisesta puhumattakaan. Ehkä se on jossain määrin perintöä omasta lapsuudestani ja siitä, että vanhempani eivät näyttäneet omia tunteitaan toisiaan kohtaan lasten edessä. Jos heillä ylipäätään on mitään tunteita toisiaan kohtaan ollutkaan.
Haluan olla tarpeeksi avoin, että oppisin kertomaan suhteen toiselle osapuolelle asioista ja puhumaan tuntemuksistani. Olivat ne sitten ikäviä, tai mukavia tuntemuksia. Olen omasta mielestäni tuossa asiassa petrannut jo aika paljon ja tulen petraamaan mitä enemmän opin itsestäni. Enkä mä varmaan nyt ihan epätoivoinen tapaus ole, kun minun kanssani seurustelleet tapaukset ovat pääsääntöisesti kuvanneet minua lämpimäksi, huomioivaksi ja ihanaksi ihmiseksi ja että minusta tulisi hyvä äiti joskus. En vaan aina itse näe itsessäni noita piirteitä ja tuntuu hassulta, että juuri noilla sanoin minua on yleisimmin kuvattu eri henkilöiden toimesta, joten kai siinä on jonkinlainen totuuden siemen.
Vastaa kommenttiin
suojelusprkl
14.9.2007 12:31
Sen verran piti vielä lisätä tuohon, että olen huomannut itsessäni sellaisen piirteen, että olen silloin oma itseni jos kaikki on parisuhteessa kunnossa. Mutta jos tapahtuu jotain ikävää, saatan muodostaa ympärilleni jonkinlaisen suojamuurin, joka estää täysipainoisen keskittymisen parisuhteeseen. Olen ehkä turhan herkkä toisen käytökselle ja saatan ottaa itseeni turhan herkästi jos toinen purkaa kiukkuaan mulle. Tosin eipä siitä varmaan kukaan ihminen tykkää edes, mutta sitten taas toisaalta olen kyllä helppo ihminen lepyttääkin.
Vastaa kommenttiin
suojelusprkl
14.9.2007 12:57
On meitä immeisiä näköjään ihan joka lähtöön:)
Räjähdysherkkyys on myös piirre, joka nousee pintaan silloin, kun olen parisuhteessa epävarma tai stressaantunut.
Välillä oma käytökseni oikein ihmetyttää itseäni, mutta olen nyt ruvennut perehtymään asioihin, jotka tietynlaisen käytöksen itsessäni saa aikaan. Ja nuo ongelmat ovatkin jo aika hyvin lähteneet avautumaan itselleni ja sitä kautta opin mahdollisesti pääsemään tietyistä asioista ja tavoistani eroon.
Vastaa kommenttiin
suojelusprkl
14.9.2007 13:25
Mä en ole psykologiaa lukenut, kuin vasta nyt viime aikoina kun kyseinen aihe on ruvennut kiinnostamaan erillaisten elämän varrella vastaantulleiden asioiden ja ihmisten vuoksi. Oikeastaan olen noita asioita omassa mielessäni pohtinut ja päätellyt ihan itse asioita, jotka ovat nyt vasta varmistuneet "oikeanlaiseksi päätelmiksi" kun olen tutustunut ihan asiantuntijoiden johtopäätelmiin.
Vastaa kommenttiin
suojelusprkl
14.9.2007 14:22
Mulla on ongelmana ollut parisuhteissa se, että ne eivät ole olleet tasa-arvoisia, suurimpana syynä olen ollut itse, etten ole ollut valmis tasa-arvoiseen suhteeseen ehkä johtuen osittain epävarmuudesta ja halusta tuottaa muille iloa. Olen siis antanut itsestäni muille enemmän, kuin he mulle.
Olen aina tuntenut oloni vaivautuneeksi, jos minun eteeni ollaan tehty jotain. En ole osannut asennointua siihen rooliin, että joskus minulla olisi oikeus olla se jota huomioidaan, enkä keskity itse sen toisen 24/7 huomioimiseen siten, etten suostu vastaavanlaiseen käytökseen itseäni kohtaan.
Esimerkkitilanteena voisin hyvin kuvitella itseni ostamassa miehelle jotain pientä lahjaa, mutta jos itse saisin toiselta lahjan, tuntisin oloni vaivautuneeksi. Ja sellaiseksi, ettei sun nyt mulle olisi mitään tarvinnut ostaa. Vaikka kyseessä olisikin joku ihan odotettavissa oleva lahja, esim. synttärilahja.
Nyt kun tuotakin asiaa pohdin, niin tajusin, ettei mun oma isä ole koskaan ostanut mulle mitään. Eihän se edes muista varmaankaan milloin olen syntynyt. Ehkä tuo "huomio/lahjakammo" pohjautuu osittain tuosta.
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
5.12.2021 11:15
Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me
Vastaa kommenttiin