Joka kerta kun jostain rakkaasta luovun pakon edessä, se käy hieman helpommin.
Joka kerta kun sydäntäni nirhaisen, se ei satu enää niin pahasti kuin edellisellä kerralla.
Luovuttamista jokainen kipu joka jää voihkimatta, huuto joka jää huutamatta ja itku joka jää itkemättä!
Luovuttamista kun ei enää jaksa välittää joka kolhusta.
Vai aikuistumista, kun ei enää ihan kaikesta jaksa nostaa meteliä? Ei ainakaan samanlaista metakkaa kuin ennen..
Monta kertaa on saanut menneiden kuukausien aikana hiljentyä, mennä itseensä ja kiittää niin monesta asiasta.
Moni asia voi mennä pieleen. Mutta on monta sellaista asiaa, jotka eivät koskaan muutu.
Jep jep ;)
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.
Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.
- Aila Meriluoto -
Pari litraa siideriä maarussa, ei kiire yhtään mihinkään, juuri kylvystä nousseena, suklaata käden ulottuvilla, pehmeä sänky, lämmin peitto ja uuden uutukainen kirja.
I'm in heaven =)
Pientä kipeää onnea ilmassa.
Olenkohan minä pyrkimyksissäni rehellisyyteen välillä naurettava?
Onko se niin naiivia ajatella, että jos itse on rehellinen ja yrittää seurata sydämensä ääntä, että toiset tekisivät samoin?
Joskus pääsee unohtumaan, ettei oma vilpittömyys velvoita muita yhtään mihinkään.
Niin sitä voi taas yhden sivun elämästään kääntää ja siirtyä seuraavalle.
Eniten tässä vaivaa tunne siitä, etten tainnut ihan jokaista riviä päästä lukemaan... En lähellekään. Jotain jäi kuitenkin sanomatta ja aivan liikaa asioita kokematta ja tekemättä.
Lohdutuksena sentään se, etten siihen itse edes pystynyt vaikuttamaan. Paljon minua suuremmat voimat tekivät työtään.
Kiitän kuitenkin rakkaani. Sattui ja sattuu varmaan vielä pitkään, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois.
En sekuntiakaan...
Niin paljon annettavaa. Liikaa vääränlaisia ottajia.
Jossain kohti loppuu minultakin se mistä ammentaa kesken, kun ei kukaan toisessa päässä ole täyttämässä astiaa.
Ei elämän tarkoituksesta ota pirukaan selvää.
Ole hyvä luoja ja ota pikaisesti yhteyttä. Työnkuvani kaipaa tarkennusta.
Eikä hitunenkaan välittämisestäni, huolehtimisestani ja rakkaudestani mene hukkaan.
Kaikki tämä maksetaan joskus takaisin korkoineen.
MaksuMIES vielä hämärän peitossa ;)
