Blogi

Me keskusteltiin pariutumisesta. Sen hyödyistä ja haitoista. Yhtäkkiä Sandra alko räkättämään ku hullu, se kilju, nauro ja kihersi "mieti, sä oot naimisissa, ja sulla on poikaystävä". Sandra onnistuu aina palauttamaan mut maan pinnalle, jos ei repien, niin se ampuu nuolen mun ilmapalloperseeseen ja mä vajoan takas kuolevaisten keskelle. Sitten se nyhtää ne ruusunpunaset lasit mun silmien edestä ja pomppii niiden ihanien lasien päällä, niin kauan että ne on tuhannen paskana. Sandra ei ole ilkeä, se on ärsyttävän rehellinen, vähän niinku minäkin. Se ei halua loukata, sen suusta vaan tippuu tietoa. Ja kaikista naurettavinta on, että mä olin oikeasti jotenki unohtanut olevani naimisissa. Tuun olemaan naimisissa vielä pari kuukautta, avioero ei oo vielä mennyt läpi.

Toki mä tuskastumispuuskissa tiedostan että oon ollut naimisissa, ja harmittelen että kaikki meni päin vituraa, mutta kun oon tyytyväinen, en ajattele asiaa ollenkaan, mä unohdan koko roskan.

Mä aion lyllertää huomenna kaupunkiin, ostaa uudet lasit (sellaset sopivan ruusunpunaset) ja asettaa ne takas nenälleni.

Mua ei vituta! Ainakaan ihan hirveesti. Joku onnistu varmasti terästämään mun lounas-teen mielialalääkkeillä, ruoholla tai jollain muulla mukavalla! Tänään on oikeastaan tapahtunut vaikka mitä mukavaa. Mulle ilmotettiin tänään kahdesta uudesta työstä, ensimmäinen on sangen mielenkiintoinen, mä oon nykyään tyttöystävä :O! En joku jota Rinssi tapailee. Mä oon sen pupu, norsun kokonen, mutta pupu kummiski.

Mä löysin vähärasvasta juustoa, 8% rasvaa, ja se oli vielä hyvin hyvää, lähikauppaan tuli taas lisää ramlösaa ja mä tajusin olevani rikas opiskelija. Joulukuun rahoista on vielä paljon jälellä, ja huomenna tulee uurestaan hynistä, laskujen jälkeen mulle jää aika perkeleesti, joten mä kipittelin ilosena tohon naapuritalossa sijaitsevaan tatuaatioliikkeeseen ja varasin ittelleni taas neulomisajan, wehoo :D!! Viimekerralla parantelin nuo kaks vaahteranlehteä näteiksi, ja nyt ensi kerralla muhun neulotaan neljä lehteä lisää. Ehanaa.. Krr, krr...

Koulussa menee hyvin. Mulle soitettiin tänään yhdestä työpaikasta ja mä alan todennäkösesti tekeen taas yöduunia, 1 - 2 yötä viikossa, ma-hainiota! Sillon mä oon todellakin hyvin rikas opiskelija joka voi käydä neulottavana vaikka kerran kuussa, woorehay!

Moon lenkkeilly ku hullu tänään, siivonnu, pessy pyykkiä ja touhunnu kouluhommien parissa. Sitten jossain vaiheessa mä tajusin olevani vitun spesiaali. Mun älykkyys on huippuluokkaa (vaikkei useimmiten uskois), mä oon kovin söpö, hauska, mukava ja hyvin hurmaava. Mun poikaystävä saa todellakin olla tyytyväinen. Toki mussa on toi 548-kiloa ylimäärästä läskiä, mutta moon silti ihana. Ja mie työskentelen läskinhävityksen parissa päivittäin. Ny kylpyyn. Lasi viiniä, naamio ja volbeat soimaha.

Aivoissa soi http://www.youtube.com/watch?v=xufDtcS1b4w -ja mua naurattaa.

Nukuin jopa kolme tuntia. Heräsin jotenki vihaselta kuulostavaan ovikellon soittoon. Postimies turhautuneena rimputteli. Sano että mun vanha herra puree pakettia minkä se yritti tunkea postilaatikosta.

Mä juttelin raksun kanssa monta tuntia viime yönä, nukahdin ihan sekasena, naama turvoksissa ja kauhee pääkipu kaverina. Tuntu että mun pää vajos tyynyn sisään, mä olin niin väsynyt etten jaksanut edes oikeen ajatella, mulla oli vaan kylmä ja paha olla. Raksun mielestä tää on outoa. Se halus lähteä mun luokse ja halia mut rikki. Kuulostaa sinänsä mukavalta, mutta mulla ei oo kauhean seurallinen olo just nytten. Enemmänkin mua ahdistaa ihmisten touhotus.

Lähimmät kaverit luulee että mä oon seonnut ihan lopullisesti. Tessy soittelee kokoajan ja kyselee mitä mä teen. Me oltiin iltakävelyllä eilen ja se yritti kauttarantain kysellä mun olotilasta ja mä epäilen että se yritti urkkia josko mulla on jotain itsetuho-systeemi-aikeita?! Haloo, vaikka mä kuinka sekaisin olisin, emmä mikään muovilusikka-ranteenviiltelijä ole. Vaikka mä just nyt en jaksa välittää mistään, ei tää varmaan ikuisesti jatku, jos jatkuu, mä saan varata ajan psykologille tai sitten vaihtoehtoisesti muuttaa jonnekki sekopäähoitolaan.

Mä oon itkeny itteni taas ihan tyhjäks. Tota läskiä kyllä vielä löytyy (ei hätää), mutta muuten mä oon ihan kolkko. Mua oksettaa ja mulla on mitäänsanomaton olo. Kylmä, typerä olo. Mä en halua tuntea enkä ajatella. Mä en halua olla enää. En halua.

Mä maalaan naamaani ja mietin. Mä en edes tunne tota ihmistä joka heiluu peilissä. Se on tyhjä, kolkko, kylmä ja katkera otus joka inhoaa kaikkea. Sen mielestä vahingonilo on ihan parasta, ja se ei jaksa enää välittää ihmisistä. Se ei vastaa puhelimeen, eikä jaksa kiinnostua mistään.

Toisaalta mun olotila on mainio aina välillä, siks mä oon alkanu epäilemään että muhun on iskeny joku syykkinen härö, ihan huomaamatta. Se tyytyväisyys on vaan sellasia ohikiitäviä minuutteja. Muuten mä oon taas ihan roskana, onneton, jotenki epätoivonenkin, mä en näe enää mitään hyvää, eikä millään tunnu olevan mitään tarkotusta. Vuoristorataa.

No, kerro nyt!? Millanen!?

Taas se alkaa, voi vitun perse. Mä luulin että kaikki on ihan hyvin, mä olin lähestulkoon varma että mä onnistun. Vaikka välillä vituttaa, niin mun olotila on viimeajat ollut vähintäänkin siedettävä. Tänään räjähti kaikki. Mua alko ärsyttämään ennen kun olin edes noussut sängystä. Mä kiroilin ja lyllersin vittuuntuneena suihkuun. Koiran kanssa ulos ja sitte kouluun. Nukahdin tunnille ja heräsin mun vieruskaverin kolisteluun. Tunti oli ohi. Lounasaikaan mennessä mä olin onnistunut huutamaan kahdelle ihmiselle, oksentamaan muutamaan otteeseen ja suututtamaan tuntemattoman turkmenistanin. Ei hyvä.

Kun mä loppujenlopuks kotiuduin, mä vaan lahosin eteisen lattialle ja itkin. Mä olin todennäkösesti vitun hurmaava, nenä vuoti, meikit poskilla, ja mä ulvoin, mua sattu niin perkeleesti. Muhun iski taas se epätoivonen itsesääli-kohtaus. Avioero, vittu. Mulla ei oo ikävä miestä, vaan sitä miten me toimittiin yhdessä, sillon ku kaikki oli ihan hyvin, sillon ku me vielä välitettiin. Mä en välttämättä ede haluais kaikkee sitä takas. Mutta mä tunnen itteni vitun epäonnistuneeks.

Mulla on hieno kämppä, uudet huonekalut, telkkarit ja muut, mutta mä oon vitun yksinäinen, mä en ole yksin, mulla on mun perhe, koira ja ystävät niin ja Rinssikin ehkä, mutta mä oon silti niin yksinäinen että mun tekee mieli kiljua. Mun pää on kipiä ja mua itkettää edelleen. Mä menin tyhmänä koiran kanssa ulos juoksemaan, musiikki täysillä ja naama ihan räjähtäny, mä itkin ja mun mun kroppaa kivisti, onneks mulla oli huppu silmillä, niin ihmiset ei nähny kuinka kauheen näkönen mä olin kun lyllersin pisin teitä. Mä odottelen että tää menis ohi, että mulla ei olis enää niin perkeleen tyhjä olo. Mä oon jotenkin niin onneton, niin revitty, ja mulla on sellanen inhottava olo, sellanen toivoton ahdistus, ja sellanen olo että mä en vaan jaksais. Missä vaiheessa kaikki muuttuu hyväksi? Kun mulla olis sellanen olo että mä haluaisin lakata olemasta, mä haluaisin vaan kadota :(

Missä menee raja? Mikä luetaan pettämiseksi kun ei olla edes selvillä millä vesillä suhde seilaa? Onko puhelinrunkkailu kiellettyä, entä nettirunkkailu?? Onko eksien ja vanhojen vakipanojen tapailu (ei paneminen)
ihan okej? Kuinka kauan kaks ihmistä voi talloa samaa kohtaa, kun ollaan päätetty että ei tavata muita ja että yritään. Mihin me ollaan menossa, ja millon. Mä istun koulussa ja kuuntelen idiootteja, mä ajattelen aivoni puhki, ahdistun, mua itkettää itseasiassa, i'm surrounded by idiots.

Nyt se on sitten tehty, se mitä mä oon vältelly viimeset 4 kuukautta. Mä lähdin torstaina raksulaan, ja lauantaina mä tapasin Rinssin äidin :O
Me mentiin mummelin luokse syömään ja kattomaan elokuvaa. Mä olin perkeleen hermostunut ennen koko touhotusta, mietin mitkä vaatteet laittaisin päälleni, ja mietin että mitä ei saa sanoa/mistä ei kannata puhua etc. Loppujenlopuksi mä olin niin hermostunut että soitin äidille, kiroilin ja valitin, "miks en mä voinu ihastua orpoon, ei tarttis tavata käpyjä ollenkaan". Äiti nauro ja sano että mä oon tyhmä.

Ilta meni kumminkin hyvin, juteltiin, syötiin ja katteltiin yks mainio elokuva. Juotiin teetä ja naureskeltiin, katteltiin valokuvia ja mä kyselin tyhmiä. Rinssin äiti tykkäs musta kovin, se halus ottaa meistä (siis ittestään ja musta) yhteisvalokuvan, se halas kun me oltiin lähdössä ja kerto kuinka ihanaa on että mä tapailen sen lasta. Mulla oli perkeleen hyvä olo koko illan. Kiehnasin rinssin kainalossa, kuiskailtiin ällöttävyyksiä toistemme korviin, halailtiin ja mä pakotin Rinssin harjaamaan mun hiukset. Ta-haivaallista! - Se valitti taas että se tuntee ittensä umpihomoks kun se harjaa mun pehkoa. Mä lupasin panna sitä harjanvarrella perseeseen, heti takkujenselvitysoperaation jälkeen. Johan hiljeni.

Kaikki on mennyt ihan älyttömän hyvin nyt, siks mua ahdistaa. Ei tää voi jatkua näin. Jossain vaiheessa joku hyökyaalto tulee ja kiskasee kaiken hyvän mukanaan, niin se aina menee, oli vaan kiva tietää millon ja millanen hyökyaalto mun niskaan iskee, eikä tarttis vittuuntuneena ahdistella kotona.

Mä menin nukkumaan nälissäni, ja heräsin nälissäni. Niinku jo aiemmin mainitsin, mikään kauhea hätä mulla ei kumminkaan voi olla, vara-ravintoa on kumminki kroppaan kertynyt noin 826-kiloa. Nyt mä sitte alotin taas, jätin kaiken turhan pois, vaan hedelmiä, vihanneksia/juureksia, kanaa, kalaa ja sienituotteita. Mehua mä aion kumminki vielä juoda, en mitään roskismehuja vaan teen ite mehani.

Ainoa mikä ahdistaa on juustonpuute. Mulla on jo nyt ikävä cheddaria, mozzarellaa, parmesaaaania, savustettua juustoa, brie-juustoa ja valkosipulijuustista. Herkuttelen välillä banaanilastuilla ja eksoottisilla hedelmillä. Saa kattella. Pystyin aiemminkin elelemään näin yli vuoden, kai tää nytkin menee. Juustonpuute on silti melkeen yhtä ahdistavaa kuin savukkeidenpuute, musta tulee vittumainen, kärttysä, nalkuttava ämmä, joka vihaa kaikkea ja kaikkia.

Saavuin eilen raksulaan, ahdistus väheni aika mukavasti. Se saa viihdyttää mua nyt kaikin mahdollisin tavoin, mun täytyy ajatella nyt kaikkea muuta paitsi juustoa.