Minä

(Päiväkirjamerkintöjä 13.kesäkuuta klo. 11-> )

Telakan Terassi on täynnä kuolleita kukkia.
Nämä opiskelijat nääntyvät auringossa kun niitä
ei kastele.

Minä olen minä.

Mikä saa ihmiset ajattelemaan, että he ovat jotenkin ainutlaatuisia? Mikä saa ihmiset kuvittelemaan, että he ovat muiden yläpuolella? Mikä tekee ihmisestä niin sokean, että hänen pitää hakea tukea omalle idilleen muilta ihmisiltä? Heikkous. Heikkous on hyve. Heikkoudella saa ystäviä. Heikkouteen tartutaan ja siitä pidetään huoli, kunnes se tukee jotain muuta, jotain isompaa asiaa.

Lueskelin ihmisten blogeja jälleen tovin. Omituista niissä on se, kuinka kovin moni blogin kirjoittaja kirjoittaa, miten "te kaikki olette minulle tärkeitä", miten "minulla on teitä kyllä kova ikävä". Joidenkin näiden blogien kirjoittajat ovat julistautuneet merkittäviksi henkilöiksi muiden elämässä. Syrjäyttäneet läheistensä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden omalla merkityksellään.. Heitä ei voi lähestyä tuntematta sääliä. Heitä ei voi lähestyä tuntematta pelkoa heidän puolestaan. He ovat taitavia. He manipuloivat massoja, isoja ryhmiä. Kääntävät kokonaisuuden ympäri ja ripustautuvat osaksi läheistensä olemassaolon merkitystä. He käyttävät seksiä aseenaan, työkaluna, leikkurina, jolla heidän läheisensä voidaan "pilkkoa" osiin ja mädättää vaikka sitten pala kerrallaan. Kokonaisuuteen nämä ihmiset eivät tartu, muuta kuin silloin, kun se on käännettävissä heidän mielensä mukaisesti ympäri.

Blogeista paistaa läpi itsekeskeisyys. Ne ovat melkoisen suora tie kirjoittajan mielenlaatuun. Mikä saa ihmiset uskomaan näihin blogeihin.

Minä en halua juoda enää ikinä viinaa. Se tuhoaa liian paljon hienoja asioita. Eräs entinen tyttöystäväni joi koko ajan. Joi ja valitti, kuinka sen entinen miesystävä oli aina kännissä ja huono mies. Sitten se joi lisää. Se sanoi, että on minun asiani päättää katselenko sen juomista ja juhlimista. No, katselihan minä. Kunnes en sitten yhtenä aamuna enää jaksanut olla onnellinen ja huolissani koko aikaa sen juomisesta ja aina vain lisääntyvästä juhlimisesta. Se ei pettänyt minua kai kertaakaan, vaikka se kertoikin, että sillä olisi ollut siihen niin monta kertaa mahdollisuus, ettei se edes halunnut kertoa, että kuinka monta kertaa sillä oli siihen mahdollisuus. Se halusi pitää minut varpaillaan. Se halusi pelotella minua. Ja samalla se ihmetteli miksi minä en enää nussinut sitä. Se sanoi, että me ei nussita tarpeeksi, kun oltiin tapailtu viikko. Minä en tiennyt edes sen sukunimeä silloin. Tai tiesinhän minä, mutta en ollut niin varma siitä. Se ei kai ikinä halunnut puhua siitä. Kun sanoin, sille, että oli kivaa, kun istuttiin ja puhuttiin keittiön pöydän ääressä yömyöhään ja sinä olit iloinen, niin se sanoi, ettei se oikeasti ollut sellainen hölmö joka hymyili ja nauroi ja puhui päättömiä ja typeriä asioita. Se kertoi oikeasti olevansa paljon tummempi, paljon synkempi ja paljon erilaisempi, kuin mitä se oli antanut minun ymmärtää.

Minä join kahvia. Satoi vettä. Pieniä pisaroita suoraan beigen väriseen kahvikuppiini. Teksti valui paperilla niinkuin silmäväri naisen silmistä saunassa.

Sen jälkeen terassi tuoksui kalalle.

Lokit nokkivat kukkia.

Ja ne opiskelijat lauloivat ylioppilaslaulua takaperin.

Kirjoitettaessa soi Jefferson Airplane - White Rabbit