Suojelusprkl

Söin hetki sitten aamupalani, olohuoneen sohvalla, ilman vaatteita.

Ei kannata syödä varrasleipää, ilman pikkuhousuja, sohvalla. Tulee murusia pimppaan. Ja ne eivät ole kivoja.

Eilisessä blogissani: http://www.city.fi/yhteisot/blogi/suojelusprkl/42992/
ennustin, että tulen luultavasti tappamaan itseni tuolla kasaamallani sängyllä yöllä, koska pelkäsin sen lahoavan alleni. Meinasin onnistua, mutta vain meinasin...

Runko ei romahtanut, mutta sälepohja petti, tai siis luiskatti alta pois x) Oli mukava herätä kolinaan, onneksi en sentään nukkunut just sillä puolella sänkyä:D

Loppuyö menikin sitten sohvalla tuskastellen ahtaasti, kissan kanssa. Pitänee hakea kaupasta ruuveja, että saisin tuon sälepohjan paremmin kiinnitettyä paikoilleen, toi kiinnitysmekanismi olikin niin naurettava että olisi ollut suorastaan ihme, jos se ei olisi luiskahtanut pois paikoiltaan.

Tappelin äsken reilun puoli tuntia mun uuden sängyn kanssa. Tuotti hieman vaikeuksia kasaa tuota yssinään, mutta selvisin. Eri juttu on sitten se, selviänkö ensi yöstä hengissä, jos tuo sänky lahoo mun alle.

Pelkkä patja paino jo muutaman kymmenen kiloa ja tuota raahailin laminaattilattiaa pitkin, en uskalla katsoa edes kuinka monta naarmua sain aikaan. Melko säälittävää, että ensimmäinen tapaus, joka pääsi koeajamaan mun sängyn on mun kissa! Ja mä kun niin haaveilin pääseväni sitomaan tuohon jonkun ukkelin. Pitänee jatkaa haaveilua nukkumaan mentäessä.

Kiinnittelin eilen illalla ikkunoihin verhoja. Kuten tapoihini kuuluu, kekkuloin jälleen kerran ilkosillani ikkunan karmeista roikkuen ja verhoja perässä roikuttaen. Jossain vaiheessa tasapainoni hieman horjui ja tissini liiskaantui ikkunan lasia vasten, siinä vaiheessa rupesi naurattamaan koska tajusin pihalla leikkivät lapset.

Onneksi eivät katselleet sillä hetkellä ylöspäin, koska olisivat luultavasti saaneet elämänsä traumat nähdessään mun valkoiset läskit ikkunan lasia vasten.

Pitäisi opetella käyttämään vaatteita kotona, en kuitekaan asu ihan keskellä metsää. Tuossa vastapäätä kun on saman korkuinen läävä, josta on suora näköyhteys mun asuntooni. Toisaalta, ihmettelen suuresti, jos joku haluaa katsoa kahdesti tänne asuntooni, jos on kerran mut nähnyt ilkosillani täällä heiluvan.

Kävin hakemassa Pedon "evakosta". Mulla oli selässä reppu, toisessa kädessä tuollainen perässä vedettävä "mummon laivareissulaukku" ja toisessa kädessä kissan kantokoppa. Tappelin tuon kantokopan kanssa tovin ennen kotia lähtemistä ja sanoinkin kaverilleni, että ihan varmasti kissa tulee karkaamaan, kun se ovi oli jotenkin löysän oloinen(ei pysynyt kiinni laisinkaan). Sain kuitenkin aikaan klik-äänen, kun tajusin erään kiinnitysklipsin olevan auki ja kuvittelin, että ongelma ratkesi sillä - ja se ovi vaikutti olevan tukevasti kiinni, tuon äänen jälkeen.

Lähdin lyllertää kohti 7:n ratikkapysäkkiä. Hiki virtasi ja aurinko porotti taivaalla, haaveilin mehujäätelöstä ja jäähileisestä mansikkasiideristä ja hymyilin. Suojatien kohdalla kävelytien valot vaihtuivat punaiselle, kuten minun tuurillani voi olettaakin, ja näin ratikan porskuttavan hiljalleen kohti pysäkkiä, jolla mun pitäisi jo olla. Odotin että autot ajavat suojatien ohitse ja lähdin käppäilemään ratikkapysäkille, laskin tavarat hetkeksi maahan ja kun rupesin kikkailemaan tämän perässä vedettävän laukun vetokahvaa, näin sivusilmällä mustan puikulaisen hahmon vetävän maastojuoksua ratikkakiskoilla. Katsoin kissan kantokoppaa ja tajusin, että tämä hahmo on Peto. Huusin PERKELEEN PERKELE ja Peto Perkele. Ratikkapysäkillä olleet tapaukset luultavasti ymmärsivät kiukkuni, eivätkö toivon mukaan pidä minua ihan tärähtäneenä tuon episodin jälkeen - en meinaan tajunnut katsoa, kuinka monta tuttua siellä oli.

Juoksin kissan perässä ja se ylitti ajotien. Näin sen juoksevan erääseen puistikkoon ja palasin hakemaan tavarani pysäkiltä ja säntäsin kissan perään.

Näin Pedon käppäilevän ripeään tapaansa aidan reunaa ja sain napattua häntä hännästä kiinni. Tapeltiin kynsin ja hampain, mutta sain hänet hirveällä onnenkantamoisella koppaan takaisin, tosin ei hän siellä viihtynyt kuin muutaman sekunnin kun jo taas karkasi, koska en saanut kopan ovea kiinni. Ei muuta kuin uusi yritys, nappasin pari kertaa häntä taas hännästä kiinni ja sain ansaitsemani kynsinnät ja puremat käsiini ja rintakehääni. Survoin karvaperseen koppaan, sain oven kiinni ja rupesin pähkäilemään, että millä helvetillä saan tuon oven sidottua kiinni.

Huomasin läheisellä pihalla pyykinkuivaustelineen ja siinä roikkuvan narun, mutta se ei lähemmän kikkailun jälkeen irronnut. Muistin repussani olevan kaiutinpiuhaa ja "mustekalan" (olen aina ollut sitä mieltä, että repussa ei ole koskaan mitään sellaista, jota ei voi joskus tarvita, sen vuoksi repussani onkin lähes kaikkea) tein Harry Houdini solmut ja jatkoin matkaa.

Jostain syystä sain pitkiä katseita kävellessäni tuo pieneläiten teloitushuoneen näköinen kissan kantokoppa kainalossa.

Poltin alku viikolla uuteen wokkipannuun öljyt pohjaan. Unohdin sen levylle ja tajusin asian vasta siinä vaiheessa, kun asunnon oli täyttänyt tasainen rasvan aromikas tuoksu.

Tänään rupesin tuota pannua puhdistelee urakalla. Heitin siihen pyykinpesuainetta ja pistin sen hellalle. Ja ennen kuin kerkesin sanoa kissa, olin jo kaupungilla ihmettelemässä maailman menoa. Jossain vaiheessa muistin että jätin levyn päälle ja soitin kaverilleni, että hän soittaa toiselle että se kävis sammuttaa tuon hellan.

Onnistuin polttaa tiskiharjan sitten "pohjaan" tänään. Taidan pitää tuolle wokpannulle hautajaiset tänään, on se sen verran kovia kokeneen näköinen.