Nainen vedenjakajalla

Lounas hiljan ystävättären kanssa tuli mieleen kun lukaisin Duodecimista pienen uutisen ravintolaruoista. Hykertelin tyytyväisyyttä valitsemastamme lounaspaikasta. Se näet palveli siinä missä pitikin.
Uutisen kirjoittaja kertoi Kanadassa tehdystä tutkimuksesta: 19 ravintolan aamiainen, lounas ja päivällinen oli tutkittu. Niiden ravintokoostumus siis oli ollut tiedossa.
Yhdestä ateriasta sai keskimäärin yli puolet päivän kaloritarpeesta, 151 % suolasta, yli 80 % kokonais- ja tyydyttyneen rasvan määrästä ja 60 % suositellusta kolesteroliannoksesta.
Ei siis hyvältä vaikuttanut terveyttä silmällä pitäen.
Kirjoittaja myös ounasteli, että myös meikäläisissä ravintoloissa suositellut suola- ja rasvamäärä helposti ylittyvät.
Olen varsin samaa mieltä hänen kanssaan, ihan noin näkö- ja makunystyrätuntumalta.
Joskus olen äimistellyt valtavia annoksia, joista puolet olisi riittänyt minulle. Voin vain arvata, miten paljon suolaa ja rasvaa sellaisessa saan.
Ja entä pizza? Juustoa, metwurstia, tomaattisosetta, joissa kaikissa suolaa. Siis suolaa suolan päälle.
Vaan tämä kehumani lounaspaikka, Picnic-kahvila, kertoo nettisivullaan aterioidensa koostumuksen ja kalorimäärän.
Käyn mielelläni Picnikissä syömässä joskus juuri siksi, että jo etukäteen voin katsoa, mitä ateriat sisältävät ja verrata kalorimääriä. Esimerkiksi salaatitkin ovat eri lailla kaloripitoisia lisukkeista johtuen.
Toivoisin lisää tällaista informaatiota kahviloihin ja ravintoloihin. Kalorimäärä voisi olla menussakin, ei vain netissä, niin että ruokalistoja selatessa voisi verrata kalorimääriä siinä kuin hintojakin.
En usko kaloritiedon vievän ruokahalua sen enempää kuin vie hintatietokaan.
Eikä tarvitsisi ostaa sikaa säkissä!

Mitä tapahtui suunnitelmille, joiden mukaan Helsingin Rajasaareen piti rakennettaman puukerrostaloja? Onko ja miksi hanke kokonaan hautautunut?
Tätä pähkäilin mielessäni joitakin aikoja sitten kun olin kuvaamassa Rajasaaressa.
Koirapuiston kupeessa iso asfalttialue ammotti tyhjyyttään. Autonpesijä huudatti radiotaan. Kanoottikoululaiset lykkivät veneitään vesille. Meressä saaren edustalla seisoi Antti Nurmesniemen suunnittelema moderni sähkötolppa.
Saari oli vähän ränsistyneen oloinen. Ja sekös minua sitten ihmetyttääkin. Miksi tänne ei alettu suunnitella ekologisia puukerrostaloja kuten julkisesta keskustelusta taannoin päättelin.
Saari on lähellä Helsingin keskustaa, upealla paikalla ja hienoin näköaloin. Sinne saisi hyvin toteutettua nimenomaan puisia kerrostaloja. Ne sopisivat miljöön tunnelmaan ja henkeen.
Noiden aikojen keskustelujen vaimennuttua puukerrostaloja maahamme on kuitenkin rakennettu. Niinpä esimerkiksi paloturvallisuus on ratkaistu tyydyttävästi. Näin oletan.
Viime aikoina olen lukenut, että puukerrostalojen rakentaminen on rakennusyhtiölle riskaabelia muutamista syistä kuten kuntien ennalta arvaamattomista kannoista ja määräyksistä.
Vaan kun nyt eritoten Helsingissä on huutava pula asunnoista niin eikö edes täällä viranomaiset voisi ratkoa asioita tyydyttävästi jotta arkkitehdit arvaisivat ryhtyä suunnittelemaan ja urakoitsijat rakentamaan puisia kerrostaloja
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rajasaari

Suomalaiset vähättelevät ulkonäköön ja eritoten kauneudenhoitoon kohdistamaansa kulutusta. He kyllä haluavat näyttää huolitellulta mutta eivät hyväksy täysin rahallista panostamista siihen.
Tämä selviää Outi Sarpilan tuoreesta kauppatieteiden tohtorinväitöstutkimuksesta. Sen nimi on ”Beauty for sale – an empirical study of appearance-related consumption in Finland”.
Asian pitäisi minusta kuitenkin olla juuri päinvastoin kuin tulokset paljastavat. Ulkonäköön pitäisi panostaa, käyttää hyväksyttävästi rahaakin. Ulkonäkö näet kertoo meistä hyvin paljon ja kaiken aikaa. Se voi olla mielestäni esimerkiksi osa henkilökohtaista design managementiamme. http://en.wikipedia.org/wiki/Design_management. Termin voisi suomentaa vaikka muotoilulla johtamista.
Sarpilan taloussosiologian alan väitöstutkimus paljastaa, että vaatteisiin, jalkineisiin, puhtauteen, kauneudenhoitoon ja erilaisiin asusteisiin kohdistuvan kulutuksen osuus suomalaisten kotitalouksien kokonaiskulutuksesta on pysynyt hyvin samansuuruisena 1990-luvun lopulta 2000-luvun lopulle. Osuus on kuuden prosentin luokkaa ja edustaa EU-maiden keskiarvoa.
‒ Yleinen näkemys ulkonäkökulutuksen merkityksen räjähdysmäisestä kasvusta vaikuttaa siis vahvasti liioitellulta, Sarpila sanoo tiedotteessaan.
Ilmeisesti suomalaiset eivät siis, toisin kuin julkisuuden antama kuva joskus näyttää, ylivelkaannu vaatteisiin tai kauneustuotteisiin törsätessään. Tai, jos tätä tapahtuu, se on kuitenkin marginaalisen joukon ongelma. Ja hyvä niin.
Oikea panostus ulkonäköön kyllä kannattaa. Tätä minulle on vakuuttanut esimerkiksi italialainen facebookystäväni, professori, joka opettaa design managementia.
Hänen mukaansa monet suuret yritykset jo osaavat hyödyntää sitä mutta eritoten pienet firmat ja yksityishenkilöt kokevat sen turhana, jos yleensä tuntevat sitä. Ja kuitenkin: visuaalinen kuvamme kertoo meistä aina jotain, onpa kuva millainen hyvänsä.
Sarpilan mielestä monet kuitenkin jo kokevat paineita lisätä omaa kulutustaan.
‒ Suomalaiskuluttajat ovat paradoksaalisessa tilanteessa: globaali kulutuskulttuuri kannustaa voimakkaasti kuluttamaan omaan ulkonäköön, mutta vaatimuksia voi olla vaikeaa sovittaa yhteen suomalaisen kulttuurin kanssa, hän sanoo .
Vaan jos ulkonäköön panostamisen ottaisikin eräänlaisena bisnesideana.
Oma design managementtini on ollut ihan arkista ja esimerkiksi tätä: valitsin aikoinaan neljä pääväriä, joita aloin käyttää kauttaaltaan kuten vaatteissa, autoa ostaessa, sisustuksessa ja kotisivua laatiessa.
Kyse ei siis ollut niinkään rahasta kuin oman tyylin löytämisestä. Kun visuaaliset efektit kulkivat kautta linjan ja olin valinnut ne juuri oman mieltymykseni mukaan, viihdyin niissä ja ne antoivat minusta selkeän kuvan. Näin asian koin.
Uskon tällaisen visuaalisen kuvan kertoneen minusta sitä mitä halusin: olen sinut itseni kanssa ja selkeä ihminen.
Myös design managementia opettava ystäväni on tyylilleen uskollinen. Hän pukeutuu aina mustaan kuten niin monet luovat ihmiset.
Suomalaisten ulkonäköön kohdistamaa kulutusta ei ole ennen Sarpilan selvitystä väestötasolla tutkittu. Tutkimus on tiedotteen mukaan laajuudessaan myös kansainvälisesti merkittävä.
Minusta tällainen tutkimusteema on kiinnostava ja todennäköisesti herättää lisääntyvää keskustelua ulkonäön merkityksestä myös keinona menestyä siinä missä toivoo.
Väitös on julkaistu osoitteessa https://www.doria.fi/handle/10024/92508

”Kirjoittaminen on kaipuuta johonkin. joka on kadonnut, yritys pitää siitä kiinni edes jollain tavoin. Kirjoittaminen on suhteen muodostamista elämään ja kuolemaan.
Kaipuuseen liittyy aina menetys ja kirjoittamisessa on läsnä aina menetyksen tunne. Se on pohjavire, joka liikkuu jokaisen sanan alla ja on myös eteenpäin työntävä voima ”
Perustelin tällä lääkärikirjailija Joel Haahtelan sitaatilla sitä miksi aloitin blogini kirjoittamisen 21.11.2006.
Blogini perustin Kauppalehden alustalle, koska se oli sopivasti tarjolla ja koska minulla oli noin kymmenen vuoden suhde Kauppalehteen.Tämän lehden positiivisesta ja rohkaisevasta linjasta olen aina pitänyt ja se sopi myös arvomaailmaani.
Seitsemän vuotta on kulunut ja näin ajattelen vieläkin.
Myös elämänfilosofiani on samanlainen kuin aloittaessani. Sen eräitä kulmakiviä ovat pyrkimys elää tässä ja nyt, olla mieluummin myönteinen kuin kielteinen ja tajuta, että ihmisellä on aina valinnan vapaus: vapaus valita suhtautumistapansa asiaan kuin asiaan, negatiivisiinkin tapahtumiin.
Seitsemän vuoden aikana on tapahtunut paljon. Olen kirjoittanut myös näitä vuosia edeltävistä tapahtumista kuten kolmen läheisen miehen kuolemasta.
Luetuimmat juttuni ovat olleet pohdintani suhteestani Nokialla työskennelleeseen ystävään.. Nokian iskulause Nokia connecting people oli minulle Nokia disconnecting people. Nokian työntekijät maksoivat kovan hinnan yrityksestä jota me suomalaiset emme enää omista, sillä niinhän me Nokia Mobile Phonesin koimme.
Olen näinä vuosina päässyt tutustumaan arabikulttuuriin ja nähnyt miten vähän suomalaiset siitä ymmärtävät. Ja näin myös miksi arabikevät oli tarpeen ja mitä se merkitsi ystävilleni.
Olen tutustunut italialaisiin ystäviin ja eritoten erääseen unohtumattomaan ja kuullut mafian otteesta italialaisten arkeen. Ja niin vaan kävi että Silvio Berlusconinkin aika tiimalasissa on valunut miltei loppuun.
Olen kommentoinut niukasti minulle lähetettyjä kommentteja, joista kaikkia ilkeimpiä ja törkeimpiä en ole edes julkaissut. Yksi mottoni on karttaa riiteleviä ihmisiä. Tulevalla blogialustalla en enää ilkeyksiä tule julkaisemaan jos kommentoijat minua seuraavat ja niitä sinnekin lähettävät.
Olen saanut myös kiitoksia ja tukevia kommentteja. Eräälle henkilölle, jos hän sattuu tämän lukemaan, haluan lähettää tämän kappaleen.
http://www.youtube.com/watch?v=wUxvU4IDQtY
Kauppalehden lopettaessa nyt yleisöbloginsa kirjoitan blogia city.fi –onlineen, jota kustantaja Ilkka Lavas minulle ehdotti.
Kirjoitan kuitenkin harvemmin kuin tähän asti, koska pääasiallinen sosiaalinen mediani on facebook. Yli 3000 ystävää, monien ryhmien jäsenyys ja yli 5700 seuraajaa pitävät minut kiireisenä. Facebookin luoja Mark Zuckenberg olisi minusta hyvä Nobelin rauhan palkinnon saaja, sillä hän on yhdistänyt eri kulttuurien, uskontojen ja poliittisten näkemysten omaajia oivasti toisiinsa.
http://www.youtube.com/watch?v=O3T6IsXyq68

Mitäpä se minulle kuuluu mitä rahoilleni tapahtuu. Tällainen saarikoskimainen ajatus minulle on välähtänyt parin ehdotukseni jälkeen.
Olen ehdottanut muutamalle nuorelle asunto-osakeyhtiön yhtiökokoukseen osallistumista siksi, että esityslistalla on ollut kalliita hankintoja.
-Saa nyt nähdä, on kaikenlaisia kiireitä, on yleensä kuulunut vastaus.
Ok, hyvä sitten niin: näillä nuorilla on varaa olla piittaamatta mahdollisista suurista laskuista, jotka heidän maksettavakseen saattavat langeta kuluvana vuonna.
Minulla tilanne ei ollut tällainen nuorena.
Toisaalta olen ajatellut, että mahtaisiko näin vastanneilla olla kyse jonkin sortin ymmärtämättömyydestä? Eivätkö he kenties tajua, että yhtiökokouksen päätöksillä voi olla suuri vaikutus heidän mahdollisesti suurimman varallisuutensa tulevaisuuteen.
Sillä: onhan niin, että valtaosalla meistä suurimmat summat ovat kiinni asunto-osakkeissamme.
Nämä ehdotukseni tulivat mieleeni, kun luin kasvatustieteiden maisteri Anni Tiikkalan tohtorinväitostutkimuksesta ja ajatuksista.
Hän haluaa yrittäjyyskasvatuksen luontevaksi osaksi suomalaista koulutusta. Ja minä taas ajattelen, että yrittäjyyskasvatusta saanut henkilö kyllä ymmärtää myös asunto-osakeyhtiön toimintaa ja vaikutusta omaan varallisuuteensa.
Tiikkalan mukaan työelämästä syrjäytymisen ehkäiseminen ja oleiluyhteiskunnan aktivointi ovat yrittäjyyskasvatuksen keskeisiä tavoitteita. Jokaisen suomalaisen koulutuksen läpikäyneen tulee tietää miksi työtä kannattaa ja pitää tehdä siitäkin huolimatta, että ilman sitäkin tulee toimeen.
Tiikkala korostaa yrittäjyyskasvatuksen arvopohjaa:
– Yrittäjyyskasvatukseen liitetään arvoja – riskinottokyky, itseluottamus ja virheistä oppiminen – joita koulutusta ohjaavista asiakirjoista ei välttämättä löydy.
Hän sisällytti yritteliäisyyteen myös muun muassa luovuuden, kyvyn ratkaista ongelmia, vastuun ottamisen sekä aloitteellisuuden sekä vahvan itsetunnon.
Hyviä määreitä.
Asunto-osakeyhtiön toimintaan osallistuminen olisi vastuun ottamista. Kokouksissa kantansa esittäminen ja äänensä antaminen osoittaisivat aloitteellisuutta ja itseluottamusta. Ehkä mieleen tulisi luoviakin ehdotuksia muille jaettavaksi?
Vaan, jos kokouksiin ja toimintaan ei sitten halua osallistua, niin toivoa sopii, että Tiikkalan painottama virheistä oppiminen sitten ainakin tulisi kuvaan mukaan. 

Miksi tuttavani ei laihdu millään vaikka yrittää? Painon pudotukseen syytäkin olisi. Liikakiloja hänellä on näet parikymmentä. Se väsyttää häntä kertomansa mukaan.
Vastaus alkoi valjeta minulle luettuani psykologi Anu Kangasniemen tekstiä. Hän tutkii ja kehittää parhaillaan uutta menetelmää LIKES-tutkimuskeskuksen ja Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen yhteistyöhankkeessa.

Ystävättäreni suhde liikakiloihinsa ja laihduttamiseensa on kaksijakoinen.
Hän esimerkiksi sinnittelee viikonvaihteet perheensä kanssa ollessaan vähällä ruoalla mutta heti maanantaina syö kahden päivän edestä.
Usein hän syö keittoja, koska ne pitävät nälän tunteen poissa pidempään kuin muu ruoka.
Hän myös harrastaa liikuntaa kuluttaakseen kaloreita.
Omien sanojensa mukaan hän siis haluaa päästä liikakiloistaan eroon.
Mutta joinakin päivinä hän taas marmattaa, että mannekiinin näköiset laihat naiset ovat rumia ja kyllä hän ainakin kilonsa mielellään kantaa. Miehetkin tykkäävät muodokkaista naisista.
Kuulostaa ristiriitaiselta. Ja sitä se onkin. Olen ollut huomaavinani, että muodokkaat naiset saavat häneltä pinnoja silloin kun hän on turhautuneena taas kadottanut otteensa laihduttamiseensa.
Anu Kangasniemen mukaan elämäntapamuutokset ovat kestävämpiä, kun ne on sidottu ihmisen omiin arvoihin ja arvovalintoihin.
– Elämäntapamuutos lähtee liikkeelle omien perusarvojen kirkastamisesta: Mitä asioita arvostan elämässä kaikkein eniten? Millainen on hyvä elämä, juuri minulle, Kangasniemi selittää.
– Seuraava, ehkä tunteitakin herättävä askel on miettiä, miten tällä hetkellä elämäänsä elää. Kuvastaako elämäntapa juuri niitä arvoja ja asioita, joita haluaisi elämässään olevan? Mihin haluaisi muutosta?
Ystäväni pitäisi siis ensin istua alas ja päättää mitkä arvot hänelle ovat elämässä tärkeitä: onko vaikka työssä jaksaminen nyt tärkeintä? Siitä hän on puhunut paljon.
Arvojen kirkastuttua elämäntapamuutos tapahtuu sitten tekojen kautta.
Kangasniemen mukaan tavoitteena on etsiä uudenlaisia ja joustavia ratkaisuja sekä tietoisesti hylätä toimimattomat vanhat keinot tai ratkaisuyritykset.
– Ihmiset eivät kaipaa niinkään enää asiantuntijan tietoa siihen, miksi tai miten kannattaisi syödä terveellisesti. Apua tarvitaan enemmänkin siihen, miten rakentaa muutokset itselleen merkityksellisiksi ja itsensä näköisiksi valinnoiksi, jotka toimisivat arjessa, tässä ja nyt.
”Fyysisesti aktiivisempi elämäntapa – omiin arvoihin sitoutumalla” – hankkeen tieteellinen menetelmä on julkaistu lehdessä BMC Public Health.

Tilasin aamupäivällä postimyynnistä tosi makean ja laadukkaan neulepuseron. Luottomyyjälläni oli alennusmyynnissä muutama oiva tuote. Maltaita pusero silti maksoi, sillä firma myy laatutavaraa.
Minut koukutti väri. Se oli juuri sitä mitä olin ajatellut piristykseksi harmaaseen loppusyksyyn.
Vaan iltapäivällä tulin toisiin aatoksiin. Vein näet torillemme kierrätysautoon jo aiemmin pakkaamiani turhia vaatteita, joiden toivon ilahduttavan jotakuta toista.
Siinä tietysti mieleen juolahti, että enkö taas olekin ostamassa turhaa vaatetta. Neulepuseroita minulla näet on riittämiin, joskaan ei yhtä makean väristä kuin tilaamani.
Niinpä iltapäivällä olin jo pannut jäitä hattuun ja päättänyt, että palautan tuotteen kun se tulee. Palautusoikeushan kuuluu nettikauppaan.
Taannoin asuntolainaani lyhentäessäni koin toisenlaista iloa kuin tällaisesta hetken mieliteosta.
Koin suurta tyydytystä aina kuukauden lopussa siitä että olin saanut lainan lyhennyserän kasaan ja maksettua pankkiin.
Viimeisellä viikolla ennen erän maksamista saattoi joskus tehdä tiukkaa, enkä voinut ostaa kaikkea sellaista ruokaa mitä mieli olisi tehnyt. Mutta maksupäivänä sitten palkitsin itseäni yleensä jotenkin, vaikka leivoskahvilla.
Pahan päivän varaakin pitäisi olla ainakin kahden kuukauden nettopalkan verran pankissa, huomauttaa Tapiola, joka on tutkinut suomalaisten säästöjä. Tällaista vararahastoa ei suinkaan ole kaikilla.
Niinpä. Tiedän ja tunnen siis, että minun ei ole pakko saada kaikkea mitä haluan.
Ja pidättäytyminen mielijohteessa hankitusta tavarasta tyydyttää itse asiassa enemmän kuin mieliteon noudattaminen.

Olen suivaantunut siitä että minun pitäisi tykätä vaikka en tykkää.
Valtaosa facebookin kavereistani on ulkomaalaisia luovien alojen ihmisiä. Monilla heistä on firma tai he pitävät näyttelyitä, suunnittelevat vaatteita, taloja, huonekaluja, tms.
Kun he sitten pistävät pystyyn oman sivuston, he ensi töikseen lähettävät kavereilleen tykkäämispyyntöjä.
Kiltti kun olen, useimmiten käyn klikkaamassa ”like” vaikka en tykkäisikään.
Mutta tunnen itseni epärehelliseksi. Olen tykännyt vaikka en ole oikeasti tykännyt.
Kaikista oudoin tilanne on silloin, kun sivuston luonut pyytää tykkäämään vaikka sivustolla ei ole muuta kuin hänen tai hänen firmansa profiilikuva.
Mistä minun pitäisi siis tykätä? Hänen nassustaanko, vai firmansa logosta vaiko siitä että hän on saanut sivuston aikaiseksi? Eikö olisi rehellisempää että sivustolla jo olisi jotain materiaalia jota voisi ihastella ja sitten tykätä?
Joskus olen saattanut kysyä joltain tykkäystä halajavalta, että eikö hänen pitäisi ensin vähän kerätä materiaalia sivustolleen.
Ei, sillä tykkääminen on kuulemma tukemista.
Mutta minkä tukemista se on, jos sivustolla ei juuri mitään edes ole?
Minä olen tietysti hyvä kirjoittamaan tästä, kun en koskaan ole firman sivustoa pystyyn pistänyt enkä ketään pyytänyt tykkäämään firmastani tai sen tuotteista.
Jos tykkäämiseni lähtisi siitä että pitää pyytää tykkäämään, enhän koskaan voisi tietää tykkääkö joku minusta oikeasti vai ei
Vai eikö sillä sitten ole väliä tykkäyspyyntöjä lähettävien mielestä.
Kyllä minä muuten tykätäkin osaan. Olen monelle facebooksivustolle klikannut ”like” silloin kun olen ihan oikeasti tykännyt.
Ja silloin se on tuntunut hyvältä ja silloin olen mielelläni jakanut sivuston kuvia, siis tukenut.
Tuntuisi siis kivalta, jos itse saisi vapaasti päättää milloin antaa ruusuja ja milloin risuja.

Elämää vastaan ei ole rokotusta. Itseään ja läheisiään ei voi varjella elämältä, elämää ei voi hallita. Näin toteaa, ja aivan oikein, psykologi Tuula Katainen.
Samantapaista on sanonut, vähän eri sanoin, John Lennon: Life is what happens when you are busy making other plans.
Tämä onkin lempimottoni.
Näinä aikoina moni kuitenkin saattaisi mielellään ottaa rokotuksen elämää vastaan. Jospa se suojelisi lamatartunnalta.
Vaan kun kerran piikittää ei voi niin ehkä toimivasta elämänfilosofiasta olisi apua.
Kriiseihin ja moneen muuhun vaiheeseen oiva työkalu on itävaltalaisen Viktor Franklin kehittämä tarkoituskeskeinen psykologia ja filosofia, logoterapia. Sen toimivuuden Frankl itse testasi keskitysleirissä ollessaan.
Nyt Mia Salo ja Iina Åman ovat toimittaneet logoterapian viitekehyksen mukaisen kirjan Tarkoituskeskeinen ajattelu. Tuula Katainen on eräs kirjan kirjoittajista.
Teos kohdentuu koko elämänkaareen. Siksi aiheesta kiinnostuneen kannattaa tämä kirja ostaa, ei lainata.
Kirjaa ei heti tarvitse kahlata läpi, vaan siitä voi lukea itselle ajankohtaisia artikkeleita, kuten Tarkoitus kasvavan, kasvattajan ja ohjaajan tukena tai Tarkoitus työelämässä.
Teoksesta saa monia käytännön vinkkejä esimerkiksi työelämän pulmiin , menneiden kaunojen käsittelyyn tai riittämättömyyttä ja epäonnistumista kokevan työntekijän työnohjaukseen. Kirja myös kehottaa työyhteisöjä silloin tällöin toistamaan arvopohdintoja.
Logoterapian ihmiskäsityksen mukaan ihmisellä on tahto tarkoitukseen. Haluamme kokea työmme mielekkäänä. Tarkoituksen elämällemme löydämme toimimalla luovien arvojemme, elämys- ja asennearvojemme mukaisesti.
Elämänkaaren teoksena kirja vinkkaa myös miten löytää tarkoitus menetyksistä kuten ihmissuhteen, työn tai aikanaan uran päättymisestä.
Franklin oivalluksista minua viehättävät eritoten kaksi.
Hänen mielestään ihminen on aina vapaa, olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä kuten hänellä aikanaan keskitysleirissä.
Ihminen on vapaa valitsemaan asennoitumisensa ja suhtautumistapansa mihin tahansa asiaan tai tilanteeseen..
Kirjassa Pirjo Möller muistuttaa, että esimerkiksi menetyksissä ihminen voi valita luopuuko hän voimia kuluttavista kaunan, kateuden ja katkeruuden tunteista vai jättääkö asiat silleen tai antaa anteeksi.
Itselleen voi myös muistuttaa, että menneet hyvät hetket tai tehty työ eivät mitätöidy, ne ovat edelleen olemassa.
Logoterapia kehottaa myös elämään tässä ja nyt, tarttumaan jokaiseen hetkeen, sillä tämä päivä on tänään todellisuutta. Menneisyys on jo koettua ja tulevaisuus on optio.
Siispä: carpe diem, kuten sanonta kuuluu. Tartu hetkeen!

Luin ja hyväksi havaitsin tänään uuden termin "luontoilu ". Se sopii mainiosti suomalaiselle uudeksi muodiksi vaikka vanha asia onkin.
Ja on siitä tuotteistamiseenkin. Siitä todistavat ulkomaalaiset, jotka ihastelevat eritoten luonnossa liikkumisemme etuja: rauhaa, kauneutta, puhtautta, hiljaisuutta.
Voin hyvin esimerkiksi Hongkongissa, 20 tunnin ruuhka-ajan kaupungissa, oltuani ymmärtää miten ihmisen mieli lepää suomalaisessa maisemassa.
Metsän tai puiston polulla talsiminen, marjastaminen, sienestäminen ovat ilmaista huvia, joten kunnon ulkoilutamineita enempää rahaakaan ei luontoiluun tarvitse tuhlata.
Itse olen yhdistänyt luontoiluun valokuvaamisen, joten kunnollisen kameran omaavaan kännykkään olen sijoittanut rahaa.
Kati Vähäsarja Metsähallituksen luontopalveluista on luetellut luontoilun vaikuttavan monella tapaa edullisesti: sydämen syke, verenpaine ja stressihormonin pitoisuus laskevat, unettomuus voi hellittää, ylipaino pudota, mielenterveys kohentua, yksinäisyys lievittyä.
Ja varmaan totta on sekin, että joidenkin ryhmäliikuntaa karttavien on helpompi osallistua ohjattuun luontoliikuntaan kuin kammeta itsensä salille.
Tässä sitä taas voi todeta, miten vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.
Joten ylös, ulos ja luontoilemaan.