Niinpä. Puolitoista vuotta mennyt edellisestä. Mikä ei tarkoita, ikävä kyllä, että tilanne olisi hallinnassa. Omien troublesien lisäksi kaikkien lasten kaikki ongelmat painavat. Mikä näkyy arkielämässä stressinä -> huonona kuntona, unettomuutena, ikuisena väsymyksenä. Nukkumaanmeneminen on aina odotettu tapahtuma, ja siellä sitten pyörii enemmän tai vähemmän aamuun.
Yhdellä lapsista nuoruusvuosien toilailujen rästejä niskoillaan, yhdellä nykyisiä toilailuja riittämiin, yhdellä muita, nimeämättömiä ristiriitaisuuksia. Osan näistä tiedän, toisia vain arvailen. Kerran, kahdesti kuussa käyn seudulla heitä tapaamassa. Ja aina masentunut paluu kotikulmille.
Kun tiedän vain meidän elämämme en tiedä miten muiden vanhempien / lasten välit ovat. Onko heillä hauskoja tapaamisia, nauravatko keskenään ja ovatko ylipäätään kuten aikuiset ihmiset keskenään? Ollaanko hyvin erilaisia muihin nähden, tai onko meitä muitakin=
Vastauksia eli elämän tasaantumista odotellessa elämää on elettävä ja keskusteltava asioista ja asioiden vierestä sellaisen kanssa joka ymmärtää, ei moiti, tuomitse ja ehkä osaa vastailla kysymyksiin.
Lapsi laittoi kuvan eilisestä sairaalaoperaatiosta, sidoksissa totta kai. Otin Facecallin johon hän ihme kyllä vastasi. Käytiin tilannetta läpi, ei hyvä eikä huono. Samassa yhteydessä kuulin erään ystävänsä eilisestä poismenosta. Näitä yksi vuoteen -tahdissa.
Sitä on niin totaalisen neuvoton ja tuntee itsensä hyödyttömäksi/avuttomaksi, kun ei voi vaikuttaa asioihin. Toisen olisi vain itse tajuttava, päästävä asioista yli ja aloitettava puhtaalta pöydältä, mikä ei tulisi olemaan helppoa. Monien vuosien mokailuista selviämiseen tarvitaan vähintään yhtä monta vuotta yli pääsyyn. Mutta ehkä loppuelämä pelastuisi. Näin pitkälle ajautuneet tyypit vain pelkäävät tällaisen jakson ankaruutta, ja menevät kuten ennen, riman ali.
Elämä ei ole reilua, helppoa tai kivutonta. Se on vain elettävä. Itse mielestäni ihan hyvä esimerkki siitä, miten erilaisista ahdistuksista ja vaikeuksista voi selvitä ajan kanssa. Mutta ei. Ei mene jakeluun. Niinpä hätäilen päivästä ja vuodesta toiseen, mitä nyt menossa ja mitä seuraavaksi.
Miten lie muilla tämänikäisillä - tai onko ikäsidonnainen lainkaan. Vaihtoehtoja on monia: ikä, elämäntilanne, elämänkokemus tai mikä tahansa. Löytyykö yhteistä nimittäjää jos ei ole hyvä fiilis? Itsellä fiilis on ollut vahvimmillaan about 4kk - luulisin? Aamulla ei ole kiva ajatella ylösnousua, mutta sitä nousee kuitenkin. Päivän mittaan parasta on tieto että pääsee kohta nukkumaan. Tiedottomaan tai tahdonalaisemattomaan tilaan. Enimmäkseen hyviä, seikkailurikkaita unia. Kuka ei sellaista tahtoisi?
Oma alavireisyys korostettuna yhden jälkikasvun ongelmilla on ahterista. Aamuisin ekana mielessä, illalla viimeisenä. Omien ongelmien kanssa jotenkin pärjää, mutta jos on jotain muuta lisäksi niin romahdus on lähellä. Ei ole ketään jonka kanssa puhua aiheesta. Jos yrittää, saa vastauksen: unohda, anna olla, et voi mitään joten heitä mielestä, ei ole sun ongelmasi. Mutta: kyllä lapsi on aina lapsi ja sen vuoksi aina hätä. Eikä hätä hellitä tietoisuudesta ettei voi itse mitään tehdä.
Ihmettä tuskin tässä tapauksessa tapahtuu, joten nähtäväksi jää romahtaako itse lapsen mukana. Tai romahtaako jo sitä enne. Väsy ainakin on suunnaton. Tässä vielä töitäkö hakemaan? Taustalla soi Anna Eriksson Tien selvemmin nään
Nih. Nyt ne pyöreät on täynnä - tai aamulla 08.39. En aio herätä silloin hihkumaan 60 vuoden takaista syntymääni. Tuskin hihkui äiteemuorikaan. Kun kesken jonnekinmenemisen joutui lähtemään sairaalaan ponnistamaan. Ei tämä kummoiselta tunnu: mitään itselle merkittävää, lasten lisäksi, ei ole cv:ssä. Mutsin kanssa oltiin puhelimessa viikolla, ja kun sanoin että tässä ollaan kaikkien valintojen jälkeen niin hän alkoi listata erinäisiä tekemiäni valintoja.
Ei huomioinut, että jos olisin jolloinkin valinnut toisin, paljon muuta olisi jäänyt kokematta. Välttis ei kaikkea olisi tarvinnut kokeakaan, mutta sehän on kaikki tai ei mitään? Itse koetan saada itseni ylipuhuttua siitä että kaikki on ollut tarpeellista, juuri em. syystä. Jos pääsisi aikakoneella takaisinpäin, mitä muuttaisin jotta paha ei toteutuisi mutta hyvä jäisi? Yhtälö mahdoton. Yksi vaikuttaa kaikkeen, niin hyvään kuin pahaan.
Paska juttu, mutta minkäs teet. Mielellään sitä olisi hyvännäköisenä hyvällä vakanssilla ja kaikki niiiiiiin mallikkaasti. Joku muu on onnistunut siinä, ainakin ulospäin - ehkä myös kokonaisuutena. Se on hänen onnensa eikä minulta pois. Totta hitossa tuollainen ärsyttää kun itse kärvistelee siinä ja tuossa ongelmassa. Talous persiillään eikä ihmissuhderintamallakaan isompia menestyksiä. Sitä vain on fatalisoitunut eikä jaksa purnata kohtaloaan vastaan. Näillä mennään: leuka vasten rintaa uusia pettymyksiä päin! Huoh. Itsekseen joskus purnaa mutta julkisesti ei voi (vieläkään, E-P:n jälkeen) kun se ei ole suvaittavaa. Paskat. (Hah, tuli ihan äidinäiti mieleeni: hän, kultivoitunut rouvasihminen menetti jotain, tai ehkä SAI jotain, kun pappa kuoli: hän nimittäin alkoi kiroilla ja puhua muutenkin rumasti...)
Nih. Tuli vaan mieleen kun tämä saitti tuolloin tällöin ponkaisee silmille - sattumaa vai tarkoituksellista? Onhan tuosta aikaa jo vierähtänytkin melkein kaksi vuotta, no, ainakin puolitoista. Monenmoista sähellystä mahtuu näihinkin kuukausiin.
Mm. muutto toiselle paikkakunnalle. Tarkoituksena oli työllistyä ja jatkaa eloa uusissa kuvioissa, uusissa ympyröissä ja uusien ystävien keskellä. Nyt jo reilun vuoden asunut täällä, ja kas vain: jälleen työttömänä. Ystäviä on, jotka eivät tosin ole omiani vaan tutun kautta tulleita. Selkeä ero asiassa...
Asuinympäristö on lähes ainoa jossa on onnistanut. Työttömyydestä on ainakin se etu, että voi laitella kämppää milloin huvittaa, tai olla laittamatta jos ei huvita. Nukkuakin kerkeää kaikki velkansa pois, niitähän riittää vuosikymmenien ajalta. Eihän 10h yössä ole liikaa?
Pyöreät lähestyvät, mutta ei niistä osaa olla huolissaan. 'Päivä vain ja hetki kerrallansa' on hyvä slogan. Mistään ei osaa olla huolissaan, elämä on yhtä ja samaa eli ei mitään. Tämäkin alivireisyys varmaan menee aikanaan ohi, joko täällä tai muualla, ehkä kotikaupungissa? Paluu sinne on yhä useammin mielessä, joskaan muuttaminen so. pakkaaminen, roudaaminen yms. saa valtaisan ahdistuksen aikaan. Eikä vain muuttaminen, vaan elämän jälleen uudelleenrakentaminen, sitä kun on viimeisen 10v aikana saanut tehdä turhan usein.
Mitä ihminen haluaa? Minä tiedän sen melko varmasti, mutta jaksaminen sen toteuttamiseksi on kortilla.
Tällä tavoinhan elämä ja blogi etenee: kun se on tasaista, ei päivityksiä. Tiedä tuosta tasaisuudesta kuitenkaan viimeisten kolmen kuukauden aikana - kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on tapahtunut...
- valmistuin puutarha-alalle huhtikuun puolivälissä
- ihmisverkostoni on käsittämättömästi laajentunut <- johtuu ryhmästä johon liityin 6kk sitten
- tekemistä ja meininkiä on viikot väärällään
- nuorimmainen kotiutui ulkomailta 10kk opiskelujensa päätyttyä
- keskimmäiseni näyttää kohenemisen merkkejä
Mielentila on seesteisen rauhallinen. Häiritsevänä tekijänä toki taloudellinen tilanne, mikä onneksi ei haittaa yöunia. Päivät menevät miltei omalla painollaan: työttömänä ei pakollisia rutiineja, mistä kyllä tykkään <- luontainen laiskuus nousi esille. Yksinoleminenkaan ei aiheuta paineita, sillä todellisuudessa en ole yksin kun tuttavuuksia ja kavereita on ikään kuin noussut tyhjästä. Olen vasta herännyt näkemään, miten hiton yksin sitä on ollutkaan koko tähänastisen elämäni. Niinpä tästä voi olla vain onnellinen...
Jopa viimekesäisestä erosta olen ollut tyytyväinen (vaikka nakkaankin puukolla jos tyyppi tulee vastaan), sillä muutoin en tätä nykyonnea/tyytyväisyyttä olisi milloinkaan saavuttanut. Valokuvausinto palasi, ja toivottavasti pyöräilyinto myös säiden lämmettyä.
Häiritsevänä tekijänä pidän uutta saamattomuuttani, sillä opiskelujen aikana käsistä ryöstäytynyt epäjärjestys ei hivele silmää - mutta kehiin on tullut 'sitkuttelu'. Talven aikana annoin armon itselleni, nyt olisi saatava tilanne hallintaan. Huomenna ehkä?
Näyttää aika liukuvan käsistä - toisaalta tekemistä on piisannut siellätäällätuolla, eikä ole ehtinyt päivittää omaa tilaansakaan. Hyvä, tai sitten ei. Eilen kävin stadissa opiskeluaikaista kaveriani, ja muitakin tuttuja, tapaamassa. Tuli puheeksi mm. nykyinen kouluttautumiseni, ja minä siitä avauduin, sillä on muistiongelmia. Myös meidän opiskeluaikanamme oli sama ilmiö, hieman eri muodossa tosin. Silloin oli viimeisenä vuonna jonkinasteinen burnout, josta syystä lähimuisti, osa jo opitusta materiaalista lukittui pään sisään. Eikä ole sen koommin avautunut - aikaa tästä jo 15v.
Myös nyt: paljon olisi ulkoaopittavaa, niin kirjallista kuin käsinkosketeltavaa materiaalia. Meneillään olevan työharjoittelujakson aikana olen jo useaan kertaan tehnyt havainnon, ettei teoriajaksolla opittuja kykene siirtämään käytäntöön <- ei muistia siihen. Näyttötutkinto parin viikon kuluttua, ja paniikinomaisesti tunnistan ettei tämä ongelma siihen mennessä ratkea. Elän toivossa, että tutkinnon muilla osioilla voin kompensoida muistiongelmaan liittyvän tehtäväosion. Päivät ovat vain siinä mielessä rankkoja, että ongelma on koko ajan takaraivossa nakuttamassa.
Muutoin elämä miltei hymyilee, jos huomioon ei oteta taloudellista tilannetta. Vaikuttaisi, että se on nyt karannut käsistä. Toimeentulohakemuksen laatiminen panikoituttaa - useaan kertaan olen avannut sähköisen lomakkeen, ja välittömästi tulee sama reaktio: en kykene, en osaa, en tiedä mitä tehdä. Elämä siis hymyilee - mitä ihmettä? Tuo tarkoitti lähinnä sosiaalista elämää, verkostoa yms. Olen liittynyt nettiyhteisöön, ja saanut sieltä tosi paljon! Myös livetapaamisia ja -tapahtumia. Ei siis pelkkää nörtteilyä :) Mielenkiintoisia naisia ja miehiä on tullut näköetäisyydelle, ja nautin suunnattomasti sekä virtuaali- että livekohtaamisista. Illat kuluvat liiankin railakkaasti, ja nukkumaanmeno tuntuu miltei pakkopullalta.
Työharjoittelu, no, se on mitä on. Olkapäävammani on sietänyt fyysisen työn tekemistä yllättävän hyvin, onneksi en edes harkinnut sairausloman hakemista. Moottorityökalut pysyvät hyppysissä, ja myös muu työnteko sujuu. Urheiluhieronnasta on saattanut olla tässä apua, ainakin krooniset kivut loppuivat jo 3-4 käyntikerran jälkeen. Kotitreeniä, harkiten hierontaa - jospa tuo iso olka-lapa-hartiaklumppi vielä laukeaa, ja käden nostokulma siitä avautuu. Nythän se on about 20%...
... nimipäiväonnitteluja tullut muutamia - kurssikavereilta, lapsuudenystäviltä. En odottanutkaan omilta sisaruksiltani, joihin katkaisin yhteydet viime vuoden puolella. Toivottavasti jatkavat samalla linjalla tulevana syntymäpäivänäni. Elämä sujuu näinkin hyvin, todella hämmästelen miksi ei enempää sureta välirikko.
Toinen asia sen sijaan surettaa: poikani joka uppoaa yhä syvemmälle vaikeuksiinsa. Kuittasi eilisiltana, että kiitti v...sti, tyttöystävä oli kuulemma jättänyt hänet. Mun vikani ilmeisesti. No joo, tiedänhän että on ihmislaji, joka narisee kaikki muiden syyksi. Tai, kun todellisuudentaju hämärtyy, kenellä mistäkin syystä, on helppo nähdä kaikki vaikeudet/vastoinkäymiset muiden aiheuttamiksi.
Niputin eilen heidän tavaransa, toivossa että pääsen niistä pian eroon -> huushollini päivittyy tehdasasetuksiinsa eli omaan järjestykseeni. Miten olen jaksanutkaan tässä sekamelskassa; vaatteita ym. sälää joka nurkassa, tasolla, kaapeissa. Ketään ei ole tohtinut pyytää käymään koska a) nuoret ovat saattaneet loisia täällä b) jos eivät, niin ainakin heidän aiheuttama siivottomuus olisi häirinnyt.
Kaikesta huolimatta, elän tuskassa poikani vuoksi, ja sen vuoksi olen alkanut etsiä mökkiä/taloa jostain riittävän etäältä, minne hän ei laiskuuttaan jaksaisi lähteä hakemaan apua/turvaa. Miksi näin? Siksi, että pelkään itse romahtavani, tai että poika aina vain uudelleen jättää oman elämänsä sijoilleen, yrittämättäkään siitä nousta kun tietää pääsevänsä suojiini. Itkettää, teen miten päin hyvänsä.
Kuukausi edellisestä postauksesta... Tapahtunutta: sain tämän ihqun uuden kannettavani, olin ikimuistoisessa vkl-tapaamisessa jossa tutustuin moniin ihaniin ihmisiin, olen taistellut yhden lapsistani kanssa, opinnot jatkuvat.
Nyt huomaa valtavan eron edellisen ja nykyisen kannettavani välillä! Tällä on suorastaan ilo työskennellä, jos vain operaattori vielä olisi juonessa mukana. Tällä hetkellä ei ole kirjallisia töitä tehtävänä, joten työskentely on lähinnä kurssiblogin päivitystä ja valokuvien käsittelyä.
Vkl-tapaamisessa oli huippuhauskaa! Rentoja ihmisiä, sopivasti kivaa aktiviteettia, paljon ruokaa - ja juomaakin. Ainoa mikä puuttui oli yöuni... mutta kuka käski tanssimaan ja nauttimaan muiden seurasta? Samoja ihmisiä saan toivottavasti nähdä useissa muissakin tapahtumissa. Osaa jo huomenna...
Niin, ja sitten se lapseni. Enempää tarkentamatta syitä tms, olen miltei menettänyt toivoni. Hänellä on niin vakavia ongelmia, että edes äidillä ei ole niihin otetta. Syksyllä alkaneen osa-aikaisen yhteiselon päätteeksi hän lähti tänään pois, ja oloni on aika ahdistunut. Toisaalta helpottunutkin, sillä voin jälleen hengittää; pojan lisäksi täällä bunkkasi myös hänen tyttöystävänsä, mikä ei tilannetta helpottanut. Voin sanoa inhonneeni tätä neitosta alusta lähtien. Varsinainen en-sano-mikä. Poikani kuitenkin on hänessä kiinni.
Elän toivossa: kevät tulossa, päivät pitenevät ja valonmäärä lisääntyy. Kun vielä löytäisi sen oman vuokramökin jostain...
Näin ainakin haluan ajatella. En listaa viime vuoden ikävyyksiä, sillä olen tehnyt päätöksen koettaa unohtaa ne ja panostaa sen sijaan tähän vuoteen ja sen mahdollisuuksiin. Viime vuoden hyviä oli opiskelemaan pääsy, vapaahko kesä (vaikka umpiuupuneena), ihanan fillarin löytyminen ja vanhoista eroonpääsy.
Niin, se maajussiepisodi päättyi kuten ennustettu. Sovussa toki, ja vielä olisi käytävä hakemassa vähäiset tavarani sieltä. Harmittaa vietävästi, sitä en voi kieltää, mutta itsensä tuntien olisi ollut petosta jatkaa. Alkon runsaan käyttönsä syytä en tiedä - saattoi olla talven vähäiset työt, viinin maistuminen, tai sitten läsnäoloni herättämä ahdistus.
Katse eteenpäin ja uusia verkkoja veteen. Keinoja on niin monia, ja melkein toivoisi oman ihmisensä löytyvän mieluummin kassajonosta, ärrältä kuin deittisivuilta. Koulutöitä olisi jopa nyt jaksettava tehdä, mutta kun se edellyttäisi hieman parempaa tai tehokkaampaa laitteistusta mitä käytössäni on, niin ei oikein motivoi. Hämmästyin kun ilmeisesti saan sponssia laitehankintaan!!! Joku jaksaa aina yllättää. Sitä odotellessa, ja kauppaan menoa vetkutellessa...
